Eksoottinen orkesteri soitti ja äännähteli

Kello lähenee iltakymmentä. Sain äsken työt loppuun ja jutut matkaan. Sitten vain istuin hetken ja katselin tätä.

Mielessäni istuin tuossa penkillä enkä ajatellut mitään. Kuuntelin meren ja tuulen ja lintujen ääniä.

Sitten aloin taas ajatella ja mietin kaikkia ääniä, joita olen tänään kuullut. Tietokoneeni hurinaa. Autojen ja junien ääniä. Spotify-listaani. Nonnan ääntä, kun se haukkuu alakerrassa naapurin koiraa.

Tavallisia, kestettäviä ääniä. Ja sitten toisia; iltapäivällä kävelykadulla matkalla yliopistolle kuljin ulkomailta tulleen orkesterin ohi, orkesterin, jonka nimi oli varmaan Kakofony  ja joka soitti lujaa yhtä ja samaa kappaletta. Ehkä he osaavat vain sen yhden. Ehkä he eivät osaa laulaakaan, sillä yksi heistä hihkui aina välillä "Hee, hee!" jokseenkin musiikin tahtiin. Se oli kauheaa kuunneltavaa.

Säälin tosi paljon niitä, joiden on pakko kuunnella tuota mölyämistä. Olen itse niin herkkä erilaisille äänille, etten yhtään ihmettele, vaikka joku menettäisi hermonsa ja tekisi jotain harkitsematonta.

Ääniyliherkkyyden kanssa on joskus hankala elää. Vaikeinta on tietysti silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin. Joillakin on tapana pitää koko ajan jotain ääntä, huomaamattaan ehkä. Tajuavatkohan nuo pöydän rummuttajat, kynän naksuttajat ja - pahimmat kaikista - ne, jotka syövät purukumia suu auki, miten hulluuden partaalla joku kanssaihminen vieressä horjuu? Tuskin.

Meidän perheessämme herkkyys ääniin on periytynyt kuopukselle. Huomasin hänestä jo vauvana, että on parempi olla hissuksiin. Jo veden laskeminen hanasta liian lujaa teki lapsen korvissa pahaa. Minä tunsin sen, vaikka lapsi ei tietysti osannut vielä sanoa mitään.

Hiljaisuus tekee hyvää sielulle, mutta on harvinaista. Sellainen hiljaisuus, jossa kuulee yli lentävän linnun siiveniskut.

Mutta nyt pannaan piste tälle päivälle. Hyvää yötä.