Sainpas hyvää palvelua tänään!
Kävi nimittäin niin, että toin meille uuden perheenjäsenen edellispäivänä. Se on Kettler-merkkinen kuntopyörä ja kuten muutamat muutkin perheenjäsenemme, se on jo muutamassa kodissa kiertänyt ennen meitä.
Joku kodinvaihtajan entisistä omistajista oli vaihtanut sen satulan. Jostain käsittämättömästä syystä kuntovempeleeseen oli asennettu kapea ja kova kilpapyöräsatula, jossa oli hirmuisen paha istua. Poljin pyörää kokeeksi vartin verran ja sen jäljiltä takamukseni on kipeämpi kuin jos olisin tehnyt kunnon maastolenkin pomppivaravisen hevosen selässä, kovassa satulassa.
Ei muuta kuin satulaa vaihtamaan. Googlettelin Kettleriä ja selvitin, missä niitä myydään. Sitten soitin Raision Budget-myymälään. Minut yhdistettiin myyjälle, joka vastasi kuntoilulaitteista. Kerroin asiani ja kysyin, onko heillä satuloita ko. merkkiin.
- Valitettavasti meillä ei ole, niitä täytyy sieltä Kettleriltä kysyä, miesmyyjä vastasi.
Olin jo henkäisemässä pettyneet kiitokset ja valmistauduin seuraavaksi etsimään tehtaan yhteystietoja. Myyjä kuitenkin yllätti ennen kuin ehdin sanoa mitään.
- Minäpä ryhdyn nyt selvittämään asiaa. Saanko teidän puhelinnumeronne niin soitan sitten, kun tiedän, hän sanoi.
Annoin numeroni. Eipä aikaakaan, kun mies soitti ja kertoi, että satuloita on saatavana, hän voi tilata sen ja se maksaa postikuluineen näin ja näin paljon, sopiiko tämä minulle?
Voi kun tulin iloiseksi! Harmi, kun en älynnyt kysyä myyjän nimeä, olisin osannut nyt paremmin kiittää. Mutta käyhän se näinkin. Usein pienissä liikkeissä saa parasta palvelua, mutta tällä kertaa ketju vei pisteet. Hyvä, Budget!
Ja aina, kun palvelusta puhutaan, muistan surkeimman, surkuhupaisimman, kaameimman palveluttomuuskokemukseni. Ehkä olen jo kertonutkin tämän? Olen kertonut sen tosi monille.
Tästä on aikaa muutama vuosi. Oli syksy ja Xantiaan piti ostaa uudet talvirenkaat. Tällainen toimi kuuluu meidän perheessämme ilman muuta Rainelle, mutta hän oli syksyn taas poissa ja homma jäi minun hoidettavakseni. Raine oli sentään neuvonut minulle eukäteen paikan, josta kannattaisi mennä renkaita kysymään, siellä ne laitettaisiin paikoilleen eikä olisi varmaan kallistakaan.
Sinnehän minä sitten menin, kun renkaanvaihtoaika koitti.
Paikka oli huoltamo, jossa oli autokorjaamo samassa. Ajoin Xantian huoltamon ikkunan eteen ja menin sisälle myymälään. Myymälän perällä oli tiski ja tiskin takana seisoi nainen.
- Päivää, minä aloitin. Pitäisi saada talvirenkaat.
Nainen ei vastannut mitään. Ilmeettömänä hän kumartui, nosti tiskin alta ison kansion ja avasi sen.
- Minkä kokoiset, hän kysyi.
Jestas sentään. Onko niitä eri kokoisia? Tästä Raine ei ollut maininnut mitään, enkä toden totta ollut ikinä uhrannut ajatustakaan renkaille, saati niiden koolle. Parasta olla rehellinen.
- En minä tiedä, sanoin.
Nainen sulki kansion ja huokaisi raskaasti. Tosi raskaasti.
- Kyllä sitten on vaikeaa. Niitä on niin monen kokoisia.
Olimme hetken hiljaa, molemmat. Hiljaisuus oli kiusallista. Päätin vielä yrittää.
- Se on tuo tuolla, minä viittoilin ikkunan takana seisovaa autoa kohti.
Nainen käänsi vähän päätään.
- Yhh, hän ynähti.
Aloin ymmärtää, etten saisi tästä liikkeestä renkaita enkä mitään muutakaan. Nolotti.
- Minä - palaan, mumisin ja kävelin selkä edellä ulos.
Tämä kohtaus oli kuin Spede-shown muinaisista rautakauppasketseistä. Paitsi että tämä oli totta.
Myöhemmin olen nauranut tälle monta kertaa. Blondi rengasostoksilla. Mutta sitä toista naista olen vähän säälinytkin; hänelle oli varmaan sattunut jotain tosi kurjaa.
Rengasasiassa tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä heti, soitin Veholle ja kerroin huoleni. Xantia sai hyvät ja sopivankokoiset renkaat ajoissa eikä kukaan edes olettanut, että minä tekisin muuta kuin maksaisin laskun.
Ai että mitäkö meinaan tehdä sillä kuntopyörällä? Polkea, tietysti. Vimmatusti.
Minusta tulee vielä ensi kesän Kuumin Rantamummo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti