Päivän pienet ihmeet

Kadotin puhelimeni. Olin juttumatkalla Loimaalla, poikkesin myös tervehtimään siellä asuvaa tätiäni ja kun pääsin takaisin Turkuun huomasin, ettei puhelintani ole missään.

Onneksi täällä on Rainen puhelin, hän ei ota sitä ikinä mukaansa kun lähtee maailmalle. Otin sen, latasin siihen vähän henkeä ja soitin haastateltavalleni; onko hänen nurkissaan ehkä yksi ylimääräinen kännykkä? Ei ollut.

Sitten soitin tädilleni. Tai tietysti minä ensin soitin numerotiedusteluun, enhän minä muista kenenkään numeroita ulkoa kun ne ovat siellä omassa puhelimessani. Kerroin tädille murheeni ja esitin arvelun, jonka mukaan puhelimeni saattaisi lojua siellä taloyhtiön parkkipaikalla. Mahdollisuuksia ei tosiaan ollut monia. Täti lupasi siitä paikasta lähteä etsimään.

Sillä välin, kun tätini oli etsimässä (kun hän ensin oli etsinyt taskulamppunsa, huomannut, ettei siinä ole patteria, käynyt naapurissa lainaamassa toimivan taskulampun, etsinyt pilkkopimeällä parkkipaikalla tuloksettomasti ja palannut takaisin kotiinsa) minä suljin puhelinliittymäni. Sitten me puhuimme taas puhelimessa ja minä kiitin tätiparkaa hänen vaivoistaan.

Olin juuri lähdössä koiran kanssa ulos, kun haastateltavani soitti ja kertoi, että puhelimeni oli sittenkin lojunut hänen pihallaan. Sovimme, että hän lähettää sen minulle postissa. Siis puhelimen, ei pihaa.

Happy end.

Ja mitä me tästä voimme oppia? Sen, että kännyköitä on verrattomasti helpompi hävittää kuin lankapuhelimia. Että ihmisten puhelinnumerot kannattaa kirjoittaa jonnekin muistiin. Että puhelimen olinpaikka kannattaa tulemis- ja poistumistilanteissa tarkistaa. Ja sen, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, tapahtuu myös hyviä.

Hyvän päivän kruunasi postilaatikossa odottanut paksu kirjekuori. Tässä tämä nyt on, Booky.fi.stä tilaamani Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi. Mutta mitä minun nyt pitäisi ajatella, kun kirjakaupassa sanottiin, että tästä on painos loppu. Ja kuitenkin minulla nyt on kirja, joka on painettu tänä vuonna. Mitä minä en taas ymmärrä?