Perheessämme harjoitetaan huonoja tapoja. Varsinkin ruokapöytäkäyttäytymisemme on liki ala-arvoista. Minä näytän siinä parasta esimerkkiä, sillä mieluiten syön ja luen yhtä aikaa.
Eihän se aina onnistu. Jos koko perhe on paikalla, yritämme olla sivistyneitä. Emme lue, emme riitele (yleensä) ja pidämme suun kiinni kun pureksimme. Mutta kun olen yksin ja nythän olen, luen ihan varmasti ruokapöydässä.
Tänään luin Iltalehden naistenlehtiliitettä Ilonaa. Ostan sen aika usein vaikka tiedän, että sisältö on kovin kevyttä. Eurolla ei tietysti voi odottaakaan kuin euron juttuja ja Ilonan jutut ovat enemmänkin pelkkää johdattelua aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli muun muassa lastenkasvatus. Katariina Lehtikannon kirjoittamassa jutussa oli haastateltu kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalaa. Otsikkona oli "Elämä ei voi olla pelkkää touhulandiaa".
Jutun sisältö oli tiivistettynä se, että lasten pitäisi saada olla vanhempiensa kanssa ja että kiire ja tiukat aikataulut ovat huonoja lapsen kehitykselle.
Tuon viisauden kertomiseen jo tarvitaankin professori.
Hakala kertoo esimerkin omasta perheestään: hän oli ollut kotona 11-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kysynyt tältä, mitä tytär haluaisi tehdä. Tämä oli ilmoittanut, ettei mitään erikoista, hän haluaa vain olla ja jutella.
Siinä kohtaa minua alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni kohtauksen, jossa oma isäni olisi aikoinaan menetellyt tuolla tavoin, tullut kysymään, mitä minä haluaisin tehdä?
Olisin pelästynyt. Ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti ollut, että isä on humalassa. Olisin paennut paikalta ja lymyillyt jossain niin pitkään, että tilanne olisi taatusti mennyt ohi ja unohtunut.
Minun lapsenmaailmassani vanhemmat eivät ikinä kysyneet, mitä minä haluaisin tehdä. Jos en itse keksinyt tekemistä, heillä oli ehdotuksia, mutta omani olivat aina sen verran parempia, ettei tekemättömyyden tuskaa kannattanut kovin kerkeästi tuoda julki.
Meidän kylällämme ei ollut muuta järjestettyä toimintaa kuin se pyhäkoulu, josta jo olen kertonut. Sitten, kun elämänpiirini laajeni suuremmaksi, harrastin kaikenlaista kerhotoimintaa, partiota ja näytelmäkerhoa ja kävin ratsastamassa Artukaisten ratsastuskoululla. Harrastuksiin menin omin neuvoin, kävellen tai polkupyörällä. Olisin ollut ällistynyt, jos äiti olisi tullut saattelemaan saati istumaan ja odottamaan jonnekin pukuhuoneeseen. Ei siellä kenenkään muidenkaan vanhempia ollut.
Tätä ei pidä tulkita niin, että ennen oli kaikki paremmin. Ei kaikki ollut. Mutta ei sekään näytä pelkkää onnea tuovan, että lapset ovat nykyään usein nousseet perheiden keskipisteiksi. Näyttäisi jopa siltä, että kaikenlaisia ongelmia on jopa enemmän kuin ennen.
Vanhempien tehtävä on näyttää, miten aikuisena ollaan. Ei siihen oikein sovi se, että kysellään lapselta neuvoja. Minun mielestäni.
Onneksi ei tarvitse enää pohtia kasvatusasioita muuten kuin näin isoäidillisen kaikentietävästä perspektiivistä. Saan omistautua vaikkapa myytävien talojen selaamiseen. Teen sitä nyt joka päivä, vaikka me emme pääse vielä pitkään aikaan ostamaan omaa taloa ja siihen mennessä kaikki nyt myynnissä olevat on jo myyty.
Tällä hetkellä Varsinais-Suomessa ei ole julkisessä myynnissä yhtään taloa, joka saisi täydet pisteet. Muutamia aika hyviä on. Yksi tosi kaunis on Paraisilla, mutta en oikeasti haluaisi sitäkään, sillä tontti on pieni ja talo keskellä kaupunkia. Nätti se on kuitenkin. Jostain tämän tapaisesta minä haaveksin:
http://www.etuovi.com/kohde/360638
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti