Ratsastus on rankka harrastus

En ole aikoihin ollut näin väsynyt. Olin tänään tallilla askellajikursseilla ja nyt tuntuu, kuin olisi isommankin työn tehnyt. Kotiin tultuani menin jopa sohvalle pitkäkseni ja nukahdin hetkeksi ja sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.

Ratsastus ei ole mikään kevyt harrastus. Siinä taitaa kulua kaloreitakin oikein vauhdilla, sillä ratsastaminen tekee aina kauhean nälkäiseksi.

Oli kyllä ihanaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään, viimeksi taisin olla elokuussa. Tallilla on aina joskus mahdollisuus osallistua askellajikursseihin hyvän kouluttajan opastuksella. Kurssilla tehdään kahden-kolmen ratsukon ryhmissä erilaisia harjoituksia siten, että jokainen ratsukko on kentällä yhteensä kaksi tuntia. Muuten seurataan toisten työskentelyä ja opitaan siitä.

Minulla oli ilo saada ratsukseni suosikkipoikani Heimir.

Olen ennenkin kertonut, että Heimir osaa olla tavattoman änkyrä ja itsepäinen ja tänään sillä valitettavasti oli tällainen päivä. Meidän ensimmäinen tuntimme meni ihan kohtuullisesti kun pääsimme alkuun, mutta toisesta ei tahtonut tulla mitään. Tein kaiken, minkä osasin, mutta lopulta ei auttanut kehuminen eikä uhkailukaan,  en saanut hepoani vauhtiin kuin hetkittäin. Luulen, että jos Heimir osaisi puhua, se olisi sanonut jotain sellaista kuin: "Tämä ei ole reilua, se on aina ennenkin loppunut yhden tunnin jälkeen. Tämä on YLITYÖTÄ, en suostu!"

Vaikka tänään ei sujunutkaan   parhaalla mahdollisella tavalla, tykkään tästä kauniista ruunasta taas vähän enemmän. Ostaisin omakseni jos voisin.

Jaakkolan islanninhevostallin muut asukkaat seurasivat meidän yrityksiämme kentän laitamilla uteliaina.

  Isojen hevosten ohella shetlanninponit,

varsat

ja aasi, joka säesti tunteja välillä laivan sumutorvea muistuttavalla äänellään. Se taitaakin olla maskottiaasin ainoa työ tallilla, kun siitä ei kai oikein ratsuksi ole. Mutta onhan sekin tärkeää työtä, säestäminen.

Näin kun pitkästä aikaa istui hevosen selässä, oli sieltä alas tuleminen aika kankeaa puuhaa. Tuntien lopuksi jalkauduimme ja talutimme loppukäynnit. Ensin jalat ja selkä tuntuivat niin kipeiltä ja jäykiltä, ettei tahtonut saada askelta otettua. Mutta äkkiä siinä taas vertyi. Hepat kävelevät tosi nätisti perässä kun vähän pitää ohjien päistä kiinni. Ajattelinkin siinä tallustellessani, että onneksi Heimirin hihnakäyttyminen on sentään paljon parempaa kuin meidän Nonnan: jos hevonen säntäilisi koiran tavoin, taluttajalle voisi käydä huonosti.