Pidettäiskö palaveri?

"Olen monta kertaa mietiskellyt, että mikä ihmeellinen sosiaalinen vamma estää minua nauttimasta seminaareista, paneelikeskusteluista ja kaiken maailman workshopeista.
En ole myöskään ryhmätyöihmisiä. Vakuutusyhtiössä ollessani inhosin suunnattomasti palaveri-iltapäiviä ja iänikuisia kalvoralleja tunkkaisissa neuvotteluhuoneissa. Sellaisten istuntojen konkreettiset tulokset rajoittuivat yleensä närästykseen, orastavaan päänsärkyyn ja pidäteltyihin ilmavaivoihin."

Ylläoleva ei ollut, kuten huomasitte, minun sanomaani, vaan erään tunnetun kirjailijan kirjasta lainattu. Sattuuko joku tietämään, kuka on kyseessä?
Kerron huomenna.

Se, että otin tekstin esiin, johtuu Alexander Stubista ja siitä kohusta, jonka hänen käytöksensä pohjoismaisen ministerineuvoston kokouksessa keskiviikkona sai aikaan. Stubin väitetään näyttäneen pitkästyneeltä ja puuskahtaneen lopulta: "V...tu mitä paskaa!"

Eihän ministerin toki sovi noin sanoa ja Stubb kiirehtikin pyytämään anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Pohjoismainen yhteistyö on ministerille sydämenasia, ihan ykkösjuttuja. Eikä sitä sovi epäilläkään. Mutta ei Stubb toisaalta sanonut, etteikö kokous olisi ollut pitkästyttävä.

Minulla on onneksi vain vähän kokemuksia palavereista saati ryhmätöistä, mutta kumpiakaan en kaipaa. Varsinkin ryhmätyöt olivat kouluaikoina lähes painajaisia enkä vieläkään näe mitään etua siitä, että olisin tehnyt jotain esitelmää yhdessä neljän muun kanssa kun yksin olisin selvinnyt siitä paljon helpommin. Ehkä nykypäivän peruskoulussa ryhmätyötaitoja opetellaan jotenkin järkevämmin? Tarkoitan sitä, että ryhmässä tekemisen taito ei kasva vähääkään siitä, että vedetään pulpetit yhteen ja ollaan tekevinään, jos ryhmällä ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan toimitaan ja jos kukaan ei valvo, että kaikki hoitavat osuutensa.

Jos koulujen pakkoryhmätyöt olisivat tuottaneet tulosta, me kaikki olisimme sulavia seuramiehiä ja -naisia ja tekisimme ilomielin yhteistyötä missä ja ja kenen kanssa tahansa. 

Se, mitä tarvittaisiin - tämän olen ennenkin sanonut täällä - on draamakoulutus. Opiskeltaisiin esiintymistä ja puhumista, niin, että sitten, kun seisomme jonain päivänä isomman tai pienemmän yleisön edessä, meillä olisi jotain annettavaa. Ettei jännittäisi niin kamalasti. Ja että asia tulisi kerrottua tavalla ja tahdilla, joka ei jättäisi yleisölle tilaisuutta nukahtaa.

Silti yllätyin, kun kuulin seuraavan: yliopisto-opinnot jumittuvat usein kahteen kurssiin, joista ei joko päästä läpi tai joille ei uskalleta ollenkaan mennä. Toinen on virkamiesruotsi.
Ja toinen on puhekurssi. Suomeksi.