Lähdin aamulla aikaisin reissuun. Kävin tekemässä yhden haastattelun Laitilassa ja toisen Uudessakaupungissa. Ihmisten aikataulut olivat sellaisia, että haastattelujen väliin jäi pari tuntia aikaa ja minä ehdin siinä kohtaa käydä muun muassa Vanhalla Maatilalla. Siellä se taloparka seisoi ypöyksin.
On kovin harmaata ja ankeaa, kovin syksy. Syksy oli silloinkin, kun me ostimme tämän ja näkymä oli moninverroin ankeampi, lähes lohduton.
Nyt, kun me olemme päättäneet luopua tästä toivon, että talo löytää sopivat omistajat. En halua - ja tiedän, ettei Rainekaan halua - myydä tätä kenelle tahansa. Talo tarvitsee arvoisensa isännät, sellaiset, jotka pitävät siitä hyvää huolta.
Mieluiten näkisin, että joku nuori, todella ahkera ja toimelias perhe muuttaisi tänne asumaan. Niin, että täällä olisi elämää, lapsia ja kotieläimiä. Tämähän olisi hevosihmiselle unelmapaikka; riittävän iso tontti omassa rauhassa, ihanat maastot alkavat kotipihalta.
Tosin se kaikki vaatisi ensin kovasti rakentamista ja remontointia, mutta sitä varten perheen pitäisikin olla tosi ahkera ja toimelias.
Viinaanmenevien auringonottajien ei kannata edes kysellä.
Mutta vielä mikään myynti ei ole ajankohtainen. Minä selailen Etuovea ja Oikotietä joka päivä ja onneksi yhtäkään tosi ihanaa paikkaa ei vielä ole tullut vastaan. Tai ehkä joku niistä, joiden hinta alkaa nelosella tai jollain suuremmalla numerolla voisi olla oikein ihana, mutta niitä en viitsi edes katsoa.
Annoin tuvan ikkunoilla oleville pelargonioille vähän vettä, totesin, että hiiret ovat pitäneet sangen hauskaa joka puolella, taivastelin peuransorkkien jälkiä, joita oli jokaisessa kukkapenkissä vaikka kuinka paljon, otin tämän kuvan ja lähdin.
Vielä oli aikaa ja menin Tiihosen kahvilaan kuluttamaan sen.
Tiihosen kahvila Laitilan keskustassa on ihana paikka. Kaikki käyvät siellä, vaikka paikalliset (ainakin meidän naapurimme) pitävät sitä kalliina. Turun kahvilahintoihin verrattuna en mitenkään voi olla samaa mieltä: palanen erinomaista lohipiirakkaa ja iso muki kahvia maksoi 3,80.
Syödessäni ja juodessani kuuntelin pakostakin viereisen pöydän ukkoparlamenttia. Tiihosella kokoontuu muun muassa näitä eläkkeellä olevien miesten seurueita, joilla ilmeisesti on tapana lähes joka aamu käydä kahvilla ja puida maailman asioita.
Miehillä on omituinen tapa puhua keskenään. Siis näin naisen näkökulmasta. Tiedättehän; kun kaksi toisilleen vaikka täysin vierasta naista joutuu samaan kahvipöytään ei kulu kauaa, kun perhesuhteet, erot ja syntymät ja lasten koulutukset on selvitetty. Naiset puhuvat tunneasioista ja mitä läheisempiä ystäviä he ovat, sitä herkemmistä asioista puhutaan.
Miehet taas, havaintojeni mukaan, puhuvat vain asioista. Kaksi ystävystä, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuukausiin, voivat tavatessaan jaaritella jostain koneen osista eikä kumpikaan kysy toiselta, miten toinen voi? Minusta tuollainen on ajanhukkaa, mutta miehille näköjään välttämätöntä.
Siinä viereisen pöydän ukkoköörissä oli yksi erinomaisen ärsyttävä besserwisser. Siis niitä, joita ei yllätetä millään, koska he tietävät jo kaiken. Ja valistavat auliisti muita mutta eivät koskaan kysy keneltäkään mitään.
Joillekin ihmisille kaikki maailman tieto on tipahtanut päähän itsestään.
Meidän muiden täytyy sitä työllä ja tuskalla kaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti