Pesin lattian miesten tähden

Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.

Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.

Salin lattialla leikki aurinko.

 Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.

Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.

Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.

Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.

- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.

Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.

Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.

Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.

Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.

Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.   

Ensimmäinen kevätpäivä...

...jää
 vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin,
uupumatta ihan.

Se oli Saima Harmajaa ja kuvastaa sitä, mitä nyt tunnen. Minulle kevät on alkanut NYT.

Kevät on se tunne, kun innostus ja uudet ideat alkavat virrata marraskuun kohmetuksesta vapautuvassa mielessä. Valoa siihen tarvitaan, mutta vähäkin riittää. Tänään paistoi aurinko.

Ajoin maalle. Oli asiaakin: vein sinne, missä kasvaa yllin kyllin kuusia, koivuja ja mäntyjä, muovisen joulukuusemme säilöön ensi joulua varten.En lähtenyt reissuun hätäisesti: tein itselleni ja Nonnalle eväät, enkä pitänyt mitään kiirettä kotiintulon kanssa.

Miten ihanasti aurinko saikaan kaiken kimaltamaan! Kävimme koiran kanssa kävelyllä tutuilla metsäpoluilla, jotka nyt näyttivätkin ihan oudoilta ja vierailta. Yritin tallettaa muistikortille jotain siitä kauneudesta, mutta kovin vähään pystyin.

                                                    Ystävä, Toveri, rakas Nonna.

Kelpaisi joulukorttiin.

 Tämä muoto on inspiroinut monia taiteilijoita. Ei ihme.

 Aurinko paistoi navetan seinälle. Muistatko, miltä auringon lämmittämä punamulta tuoksuu?

Lopuksi haaveilin hetken kangaspuiden vieressä. Siinä ne ovat, vanhoina ja kuluneina, mutta käyttökelpoisina ja valmiina työhön.
Vanhan Maatilan keittiö tarvitsee ehdottomasti uudet matot. Ja saliin on myös saatava. Sekä siniseen eteiseen.

Lisäksi olen suunnitellut, että...



...joten on se. Kevät.

Perhonen kupin laidalla

Aina kun kirjaudun blogiini, katson ensimmäiseksi tilastot: kuinka monta ihmistä on käynyt Ruusupensaan takana tänään. Muitakin tilastoja siellä on, esimerkiksi nyt huomasin, että olen kirjoittanut 401 päivitystä ja saanut 400 kommenttia. Aika tarkkaan siis kommentti per päivitys. Kiitos vaan niistä ja lisää saa mielellään tulla - se, että joku kommentoi kertoo, että joku on silloin melko varmasti myös lukenut. En järjestä mitään kilpailuja enkä arpajaisia mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut teidän ajatuksistanne eikä sitä, ettenkö ilahtuisi viesteistä.

Tänään olen haravoinut. Ajoin aamulla maalle Nonnan kanssa ja siivosin ensi töikseni kukkapenkit. Sitten haravoin pienen niittyni ja vähän muuta. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kulutin tähän kaikkeen kuitenkin monta tuntia ja nyt juuri tuntuu siltä, että huomenna tunnen haravoimisen lihaksissani erittäin hyvin.

Ennen kuin ruoho alkaa kunnolla kasvaa, tontilla vihertää tämä pääsiäisruohoa muistuttava kaunokainen. Sitä on vain kahdessa paikassa, mutta se muodostaa silmiinpistävän, heleänvihreän maton siellä missä sitä on. Vähän myöhemmin kasviin ilmestyy pieniä, keltaisia kukkia. Kyseessä lienee pikkukäenrieska, pienin luonnossamme esiintyvä lilja.

Päivä oli tosi lämmin, varsinkin kun teki ahkerasti töitä. Välillä istuin navetan seinustalle ja söin eväitä. Minulla oli termoskannussa hunajalla maustettua teetä ja kun istuin nauttimassa sitä auringossa jostain lensi äkkiä perhonen ja istahti kupin laidalle. Yritin saada kameran taskustani, mutta tietysti perhonen lensi pois juuri, kun onnistuin.

Vähän ikävämmän luontoelämyksen koin Vanhan Maatilan keittiössä. Menin kastelemaan kukkia (kyllä, muutama pelargoni on säilynyt hengissä talven yli) ja otin vettä ämpäristä, johon olin varta vasten kukille jättänyt sitä syksyllä. Vesikauha oli alapuolelta ällöttävän ruskean liejun peitossa ja niin oli koko ämpäri, kun katsoin sinne. Hiiri oli päättänyt päivänsä ämpärin pohjalle.

Sitä ämpäriä ei meillä enää käytetä, ei myöskään vesikauhaa. Molemmat ovat nyt roskiksessa. En ole mielestäni mikään hienohelma mitä tulee hiirenraatoihin tai muihin vastaaviin, mutta tämä oli jo liikaa.

Näin on siis kevät virallisesti avattu. Haravoidessani tein samalla suunnitelmia tulevien viikonloppujen varalle.

Päivän onnellisin taisi kuitenkin tänään olla koira. Nonna oli niin iloinen kun se pääsi juoksemaan vapaasti, että se oikein säteili. Alkukeväästä koira on aina tavattoman tottelevainenkin, tulee salamana ensimmäisestä kutsusta jos ollenkaan jättää minua näköpiiristään. Kesän mittaan se sitten rohkaistuu ja tulee niin itsevarmaksi, ettei viitsi aina totella.

Jos nyt väsyttääkin ja lihaksissa tuntuu tiedän ainakin, etten ole yksin. Tällaisena upeana kevätsunnuntaina ovat varmasti haravat suihkineet joka puolella. Vai kuinka?  

Huovutetut lapaset ja puutarhayllätys

Ostin reilu viikko sitten pidetyiltä Turun käsityömessuilta kaksi kerää Léttlopi-lankaa ja tein niistä lapaset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huovutin pesukoneessa.

Tässä lapaset ennen huovutusta:

ja alempana huovuttamisen jälkeen.

Käytin kuutosen puikkoja, silmukoita oli 44. Yritin laskea kerroksia huolellisesti, mutta silti lapaset ovat vähän eri kokoiset.

Messuilla lankaa myi Camilla Tomperi, kotisivut ovat osoitteessa www.ellun.fi.

Ehdin pääsiäisenä vihdoin maallekin, tosin vain pikimmiten. Keräsin Vanhan Maatilan kaikki petivaatteet ja pöytäliinat autoon ja toin tänne Ruusupensaan taakse pestäviksi. Pesukone onkin käynyt siitä lähtien ahkerasti. Nyt alan olla voiton puolella. Olen yleensä tuonut kaikki tekstiilit jo syksyllä kaupunkiin, mutta viimeksi se jäi. Hiiret olivat nakertaneet yhteen pöytäliinaan reiän.

Maalla lumet olivat melkein kaikki sulaneet ja paljastaneet pihan ja puutarhan, joissa niissäkin on paljon siivoamista. Ajattelin tänä vuonna aloittaa pihatöillä ja jos hyvin käy, ahkeroin siellä ensi viikonloppuna.

Eläimet eivät ole tehneet isompia tuhoja talven mittaan. Erityisellä huolella tarkastelin pientä kirsikkapuun tainta, jonka olemme saaneet lahjaksi ihan vauvana ja varjelleet kaikin keinoin kuivumiselta,  pupujen hyökkäyksiltä ja ikävään kuolemiselta. Hento taimi istutettiin, tuettiin ja leikattiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja talveksi se sai ympärilleen talon parhaan suojaverkon.

Pikku kirsikkapuun taimi näytti jo elämänsä ensi senteillä hieman erikoiselta. Katsoin sitä tarkkaan ja mietin, että hmmm...

Nyt taimi oli herännyt kevääseen terhakkaasti. Se on kasvanut ja vankistunut ja näyttää viihtyvän.

Erikoinen se on yhä. Perin erikoinen ollakseen kirsikkapuu.

Se nimittäin puskee täyttää päätä pajunkissoja.

Muuttoapuna

Esikoisella oli muuttopäivä tänään ja minäkin pääsin auttamaan. Ihan vain ruoanlaitossa ja jossain muussa pienessä, mutta kuitenkin. Tänä vuonna kaikki kolme tyttöäni ovat muuttaneet. Tämä on hyvää harjoitusta sitä omaa tulevaa muuttoa varten; kun näkee ne tavararöykkiöt muistaa taas vähän aikaa, miten tärkeää olisi päästä eroon turhista tavaroista.

Sain luvan laittaa kuvan tyttären perheen uudesta kodista. Täällä minä vietin tänään päiväni ja keitin hernesoppaa.

Talo on tosi paljon samanoloinen kuin alemmassa kuvassa näkyvä Vanha Maatilamme, mutta paljon paremmassa kunnossa.

Muuttamiseen, kuten mihin tahansa muutokseen, liittyy paljon haikeutta ja myös pelkoa: mitä jos en olekaan tyytyväinen ratkaisuuni, mitä jos epäonnistun?
Menneeseen on kuitenkin turha jäädä roikkumaan. Parasta vain pistää ovi kiinni ja keskittyä siihen, mitä on nyt ja tästä eteenpäin. Yrittää tehdä siitä parasta mahdollista.

Sanotaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tai että pitää tehdä tilit selviksi menneisyytensa kanssa, ennen kuin voi olla onnellinen tässä elämässä. En ihan allekirjoita tuota. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa.

Ajattelen niin, että kaikesta taakse jääneestä - asunnoista, työpaikoista, ihmissuhteista, virheistä - pitää ottaa opikseen se mikä on otettavissa. Sitten voi mennä taas vähän viisaampana kohti seuraavia kokemuksia.

Muuttopäivä tekee näemmä filosofiseksi. Ties mikä ajattelija minusta kuoriutuukaan, kun pääsen itse muuttamaan.

Luppoajan ajatuksia

Ei se tentti sentään ihan hirveän huonosti mennyt; kysyin asiaa opettajalta ja sain juuri äsken selvityksen, jonka mukaan olen melkein yltänyt kolmoseen. Ei kun uusimaan sitten.

Lähdin aamulla aikaisin reissuun. Kävin tekemässä yhden haastattelun Laitilassa ja toisen Uudessakaupungissa. Ihmisten aikataulut olivat sellaisia, että haastattelujen väliin jäi pari tuntia aikaa ja minä ehdin siinä kohtaa käydä muun muassa Vanhalla Maatilalla. Siellä se taloparka seisoi ypöyksin.

On kovin harmaata ja ankeaa, kovin syksy. Syksy oli silloinkin, kun me ostimme tämän ja näkymä oli moninverroin ankeampi, lähes lohduton.

Nyt, kun me olemme päättäneet luopua tästä toivon, että talo löytää sopivat omistajat. En halua - ja tiedän, ettei Rainekaan halua - myydä tätä kenelle tahansa. Talo tarvitsee arvoisensa isännät, sellaiset, jotka pitävät siitä hyvää huolta. 

Mieluiten näkisin, että joku nuori, todella ahkera ja toimelias perhe muuttaisi tänne asumaan. Niin, että täällä olisi elämää, lapsia ja kotieläimiä. Tämähän olisi hevosihmiselle unelmapaikka; riittävän iso tontti omassa rauhassa, ihanat maastot alkavat kotipihalta.
Tosin se kaikki vaatisi ensin kovasti rakentamista ja remontointia, mutta sitä varten perheen pitäisikin olla tosi ahkera ja toimelias.

Viinaanmenevien auringonottajien ei kannata edes kysellä.

Mutta vielä mikään myynti ei ole ajankohtainen. Minä selailen Etuovea ja Oikotietä joka päivä ja onneksi yhtäkään tosi ihanaa paikkaa ei vielä ole tullut vastaan. Tai ehkä joku niistä, joiden hinta alkaa nelosella tai jollain suuremmalla numerolla voisi olla oikein ihana, mutta niitä en viitsi edes katsoa.

Annoin tuvan ikkunoilla oleville pelargonioille vähän vettä, totesin, että hiiret ovat pitäneet sangen hauskaa joka puolella, taivastelin peuransorkkien jälkiä, joita oli jokaisessa kukkapenkissä vaikka kuinka paljon, otin tämän kuvan ja lähdin.
Vielä oli aikaa ja menin Tiihosen kahvilaan kuluttamaan sen.

Tiihosen kahvila Laitilan keskustassa on ihana paikka. Kaikki käyvät siellä, vaikka paikalliset (ainakin meidän naapurimme) pitävät sitä kalliina. Turun kahvilahintoihin verrattuna en mitenkään voi olla samaa mieltä: palanen erinomaista lohipiirakkaa ja iso muki kahvia maksoi 3,80.

Syödessäni ja juodessani kuuntelin pakostakin viereisen pöydän ukkoparlamenttia. Tiihosella kokoontuu muun muassa näitä eläkkeellä olevien miesten seurueita, joilla ilmeisesti on tapana lähes joka aamu käydä kahvilla ja puida maailman asioita.

Miehillä on omituinen tapa puhua keskenään. Siis näin naisen näkökulmasta. Tiedättehän; kun kaksi toisilleen vaikka täysin vierasta naista joutuu samaan kahvipöytään ei kulu kauaa, kun perhesuhteet, erot ja syntymät ja lasten koulutukset on selvitetty. Naiset puhuvat tunneasioista ja mitä läheisempiä ystäviä he ovat, sitä herkemmistä asioista puhutaan.

Miehet taas, havaintojeni mukaan, puhuvat vain asioista. Kaksi ystävystä, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuukausiin, voivat tavatessaan jaaritella jostain koneen osista eikä kumpikaan kysy toiselta, miten toinen voi? Minusta tuollainen on ajanhukkaa, mutta miehille näköjään välttämätöntä.

Siinä viereisen pöydän ukkoköörissä oli yksi erinomaisen ärsyttävä besserwisser. Siis niitä, joita ei yllätetä millään, koska he tietävät jo kaiken. Ja valistavat auliisti muita mutta eivät koskaan kysy keneltäkään mitään.

Joillekin ihmisille kaikki maailman tieto on tipahtanut päähän itsestään.
Meidän muiden täytyy sitä työllä ja tuskalla kaivaa.