Nyt kerron mitä aion kertoa ja sitten kerron mitä kerroin

Viimeksi kuluneet pari tuntia olen istunut tässä pöytäni ääressä ja yrittänyt kirjoittaa ensimmäistä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Minun pitäisi tarkastella tieteenalan historiaa ja nykypäivää ja sen semmoista.

Tuntuu yllättävän hankalalta. Alan ihan vähän ymmärtää, miltä niistä ihmisistä tuntuu, joille kirjoittaminen ei ylipäätään ole luonteva itseilmaisun tapa ja joiden kuitenkin täytyy tehdä vaikkapa kirjallinen selvitys jostain asiasta. Enkö vain - kun olen ihan rehellinen - sortunut joskus ylemmyydentuntoiseen ihmettelyyn: "Mikä siinä nyt on niin vaikeaa! Sanot vaan niin kuin asia on! Älä selittele turhia, anna mennä vain!"

Ja nyt olen itse kuin ensimmäistä kertaa ikinä mitään kirjoittamassa. Ei tällä pelillä mitään akateemista oppiarvoa saavuteta kuuna päivänä, tuskin päästään edes kurssista läpi.

Ja niin kuin minä ihailen sivistystä ja oppineisuutta.

 Tässä ihailen sitä Tarton yliopiston edessä; tuo vaalea poninhäntä on minun. On muuten kaunis yliopisto. Jos olisin vielä nuori, voisin haluta tänne opiskelemaan.

No juu, mutta se kirjoittaminen. Se on vaikeaa siksi, että esseestäni pitää tulla muodollisesti pätevä eli sen pitää edustaa tieteellisen kirjoittamisen mallia. Tieteellinen kirjoittaminen puolestaan on kummallinen tapa esittää asioita siten, että ne muuttuvat vaikeiksi ja epäselviksi ja lähes mahdottomiksi ymmärtää. Kaikkein merkillisintä tieteellisessä kirjoittamisessa on se, että ensin pitää selostaa, mitä tulee tekemään.

Toimittajalle tämä on täysin vastoin kaikkea sitä, mitä on yrittänyt tähän mennessä tehdä. Ei puhettakaan, että selostaisin jutun alussa mitä siinä sanotaan, tämmöinen selittely vedettäisiin armotta yli ja kaupan päälle saisi haukut ja tapauksen toistuessa kehotuksen etsiytyä muihin töihin.

Tulee mieleeni legendaarisen toimittaja Veikko Ennalan kertoma muisto siitä, miten hän sai nuorena miehenä kirjeen isoäidiltään. Mummo oli tuskin kiertokoulun käynyt ja kirjoittaminen oli vaivalloista. Vanha nainen oli kuitenkin käynyt toimeen päättäväisesti ja kaikki kirjeenkirjoittamisen parhaat opit mielessään.
"Nyt lasken käten tämän walkian paperin pääle ja kirjoitan Sinule rakas poika. Terveisin wumu."

Siinä kaikki. Muisto kerrotaan kirjassa Neron heikkoudet.
Minusta tässä tulee aika hyvin esiin aikomusten kuvaaminen, vaikka aikomusten toteutus jääkin tapahtumatta.

Aion suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot kokonaan verkossa, kotoani poistumatta. Voin tehdä sen, sillä kaikki kurssit voi suorittaa näillä kirjallisilla oppimistehtävävastauksilla. Minun ei nyt auta muu kuin opetella tämä tieteellisen kirjoittamisen kaava ja yrittää olla siirtämättä sitä mihinkään muuhun kirjoittamiseen sillä siellä se aiheuttaisi pelkkää vahinkoa. 

Vähän tuskastuneena selailin nettiä ja etsin tietoa siitä, miten pitkä ihanteellinen oppimistehtävän vastausessee on. Löysin vastauksen: noin 15 sivua tiukkaa tekstiä. Minulla on vasta yksi koossa ja sekin työllä ja tuskalla puserrettu.

On minulla sentään varmuus siitä, että askel kerrallaan tästäkin aikomuksesta tulee valmista. Se on hyvä muistaa silloin, kun tuntuu, että edessä oleva tehtävä on kovin suuri.

Askel kerrallaan.

Näinkö muuten oikein, minulla on uusi lukija? Tervetuloa!