Lehdestä luettua

Turun Sanomissa oli tänään kaksi hyvää mielipidekirjoitusta, jotka molemmat käsittelivät nyt niin keskustelussa olevaa lapsiperheasiaa. Toinen oli Anna Erikssonin kolumni pääkirjoitussivulla, toinen nimimerkki Sannan kirjoitus yleisönosastossa.

Sanna otti kantaa siihen, pitäisikö äitien olla kotona vai ei. Hänen oma äitinsä oli ollut mikä Sannan mielestä ei ollut lainkaan hyvä ratkaisu. Äidissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, hän oli ahkera, taitava ja tunnollinen perheenemäntä, mutta lapsen kanssa hänellä ei ollut aikaa leikkiä. Sanna koki pitkästyneensä ja jääneensä sosiaalisilta kyvyiltään vajaaksi.

Sanna kyseenalaisti kotihoidontukijärjestelmän, jolla hänen mielestään monissa perheissä tehdään mahdolliseksi äitien kokopäiväinen roikkuminen netissä samalla, kun lapset katsovat televisiota.

Hyvä näkökulma. Sannan kirjoituksen herättämänä olen tänään miettinyt sitä, miten kotiäidit itse mahtavat nähdä toimenkuvansa ja miten he näkivät sen silloin, kun itse olin pieni.

Oma äitini oli kotona siihen asti, kunnes täytin seitsemän ja menin kouluun. Olen aina pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna ja tiedän, että se tehtiin lasten parasta ajatellen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että äiti olisi leikkinyt minun kanssani tai tehnyt retkiä tai edes käynyt kylässä toisten kotiäitien luona. Olimme melkein aina kotona ja jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että äiti otti perheenemännyyden hyvin tosissaan, ammattimaisesti. Hän tuskin vietti vapaahetkiäkään muuten kuin joskus illalla eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi maannut päiväsaikaan sohvalla lukemassa. 

Samanlaisen kuvan sain kaikista muistakin tuntemistani kotirouvista (niin heitä siihen aikaan kutsuttiin). He olivat töissä kotona ja miehet olivat töissä jossain muualla. Hyvin hoidettu koti oli naisten kunnia-asia.

En tänä päivänä ymmärrä, mitä pahaa siinä voisi olla?

Mutta sitä minun ei nyt pitänyt pohtiakaan vaan ainoastaan kertoa, mitä nimimerkki Sanna kirjoitti. Olisi tosiaan hauska tietää, miten nykypäivän kotiäidit mieltävät asemansa kotona.

Anna Eriksson puolestaan kertoi toisen käden tietoa eräästä tilaisuudesta, jonne lapset ja vanhemmat olivat tulleet askartelemaan yhdessä. Askartelusta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä vanhemmilla oli liian kiire kuvata tilaisuutta kännykkäkameroillaan ja lähettää ajantasaista tietoa sosiaaliseen mediaan.

Eriksson kritisoi vahvasti vanhempien tapaa kertoa lapsistaan julkisuudessa, vieläpä kuvien kera. Kuin myös ihmisten tarvetta luoda itsestään julkista kuvaa joka tietysti poikkeaa aika lailla siitä, mitä ihmiset todella ovat.

Kiinnostava näkökulma tämäkin. Eriksson ei ole ensimmäinen, jonka huomaan kritisoivan joidenkin tarvetta levittää koko elämänsä facebookiin tai twitteriin. Itse en ole sellaisiin ihmisiin törmännyt; kukaan minun noin kuudestakymmenestä facebookkaveristani ei tee niin. Mutta jossain niitäkin kai on, kun kerran sellaista puhutaan (tosin tässä taitaa istua yksi, blogi tai facebook, sama se).

Toinen asia on sitten se, että ihmisten tarve esittää parempaa kuin ovat ei ole mikään uusi asia. Voi olla, että jos minun äidilläni 60-luvulla olisi ollut käytössään facebookin kaltainen väline, hän olisi illan vähäisen vapaahetkensä käyttänyt lisäämällä kuvia vastavahatusta linoleumlattiasta, säntillisesti haravoidusta pihasta ja somasti kiharretuista tyynyliinannauhoista.

Nämä eivät nyt olleet mitään kannanottoja, halusin vain kertoa, mitä olen lehdestä tänään lukenut. Tähän kotihoidontukikeskusteluun sotkeudun sen verran, että ainakin tiedän, mitä on olla kotiäiti ilman sitä. 70-luvulla, kun esikoiseni syntyi, ei vielä tunnettu mitään kotihoidontukea joten jos oli kotona lapsen kanssa, ei saanut rahaa mistään. Olihan se ihan hirveän tiukkaa. Mitään shoppailukierroksia ei voinut ajatellakaan, sillä rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään.

En usko, että kovin moni nuori nainen haluaisi nykyään elää sillä tavalla. Mutta jos kotihoidontukea ei makseta niin sitten on oltava niitä työpaikkoja joihin naiset menevät. Ja niistä on saatava palkkaa, joka riittää kohtuulliseen elämään.

Nyt saa riittää, tästä asiasta on puhuttu jo niin paljon, ettei minun ehkä olisi tarvinnut aloittaa ollenkaan.

Tervetuloa lukijaksi, Lady of the Mess!

.