maanantai 28. helmikuuta 2011

Sambaa patsasjunassa


Kolmas kerta toden sanoi ja nyt on Rio de Janeiroa vartioiva  Kristus-patsas nahty lahelta. Tosin aamulla ehtii jo nayttaa silta, ettei tastakaan kerrasta tule mitaan, kun laivasta oli loydetty tarttuvaa tautia. Kyse oli joko tuli- tai tuhkarokosta ja ennen kuin kukaan paasi aamulla ulos, paikalliset viranomaiset kavivat tarkastamassa tilanteen. Se ei sitten kuitenkaan ollut niin paha, etta meidan olisi pitanyt jattaa maissa kayminen valiin.

38 metria korkea Cristo Redentor, Kristus Vapahtaja, on vihitty 1931. 700 tonnia painavan patsaan rakentaminen kesti kymmenen vuotta. Se on yksi nykyajan seitsemasta ihmeesta ja sen uloimmat kerrokset ovat ruotsalaista vuolukivea Malmosta.




Patsas sijaitsee 700 metria korkean Corcovado-vuoren huipulla. Sinne mennaan pienella junalla, joka kulkee sademetsan lapi. Autollakin paasee aika lahelle, mutta juna on hauskempi. Matkalla onnistuimme nakemaan jopa apinoita.

Ilma oli pilvinen ja patsaalta katsoen pilvet roikkuivat osittain myos alapuolellamme, mutta onnistuimme silti ihailemaan Rion maisemia. Ylhaalla on kahvila ja pari matkamuistomyymalaa, seka pieni kappeli.



Henkilokunta oli talla kertaa innostunut lahtemaan retkelle nin, etta olimme saaneet linja-auton tayteen. Meilla oli myos paikallinen opas, joka ehti kertoa vahan muistakin asioista kuin vain nahtavyyksista. Han mainitsi muun muassa, etta kaikkien brasilialaisyritysten, joissa on enemman kuin 101 tyontekijaa, on pakko palkata kymmenen prosenttia vajaakuntoisia tyontekijoita.

Juttelin oppaan kanssa kun odottelimme ryhmaa takaisin patsaalta junapysakilla. Kysyin, miksi kaikki brasilialaiset lapset eivat koulussa. Hyva kysymys, han sanoi ja selitti, etta kaikilla olisi teoriassa mahdollisuus menna kouluun. Kaikkien vanhemmat vain eivat halua laittaa lapsiaan kouluun, he kayttavat naita mieluummin apunaan kerjaamisessa. Ja kun sosiaalityontekijat yrittavat menna faveloihin patistelemaan vanhempia ryhdistaytymaan, nama heittelevat virkailijoita kivilla.

- Kaikilla on mahdollisuus saada apua, mutta jos he ottavat sita vastaan, heidan on myos noudatettava tiettyja saantoja ja sita he eivat halua, opas kertoi. Sitten han jatkoi, etta tilanne on kuitenkin kaikin tavoin parempi Brasiliassa nyt kuin kahdeksan vuotta sitten. Silloin hanen mukaansa huumekauppiaat mellastivat niin, ettei kaduille juuri ollut asiaa ilman asetta. Vuonna 2002 virkaansa valittu, vasemmistolainen presidentti Lula Da Silva on saanut aikaan suuria muutoksia maan turvallisuuteen ja talouteen. Silvan toinen kausi paattyi viime vuonna ja hanen seuraajakseen valittiin samasta puolueesta Dilma Roussef, maan ensimmainen naispresidentti.

Kun ryhmamme oli taas koossa, menimme junaan, jonne meita tuli viihdyttamaan myos joukko soittajia. He pitivat soittimillaan sen paivaista metakkaa joka kaiketi oli sambaa. Eras nainen innostui tanssimaankin ahtaalla kaytavalla. Tanssiin ryhtyminen nayttaa tapahtuvan taalla aika herkasti, silla missa tahansa voi nahda jonkun vahan ketkuttelemassa tyon lomassa. Nain esimerkiksi teki virkailija, jonka varsinaisena tyona oli ohjata turisteja hissiin patsaan juurella. Se hissi vei meidat tosiaan vain patsaan luokse, itse patsaaseen ei paase sisalle.

Kavimme myos Copacabanan hiekkarannalla. Kerron siita tarkemmin huomenna, silla tahan en kuitenkaan saa kuvaa mahtumaan.

Hyttikin siivottiin vihdoin eilen. Vessapaperia ei muistettu tuoda, mutta siivoojan karry oli kaytavalla ja kavin hakemassa sita itse. Aiheesta oli kuitenkin keskusteltu niin isoilla kirjaimilla, etta viela illalla joku siivouspuolen paallikoista kavi kysymassa, onko meilla siivottu ja olemmeko tyytyvaisia. Vakuutimme olevamme ja nyt siivous hoitunee ainakin muutaman paivan taas paremmin.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Siivottomuus jatkuu

Hyva uutinen: vatsa ei ole vaivannut tanaan. Huono: siivooja ei ole vielakaan kaynyt.

Ei siivottomuus muuten haittaisi, mutta alkaa vessapaperi loppua. Raine soitti eilen jollekin siivouspaallikolle ja kysyi (ehka vahan purevasti) mista han kenties voisi kayda itse noutamassa vessapaperia, kun sita nyt kuluu vahan enemman kun vaimokin on taalla. Tama siivouspaallikkomikalie lupasi kutakuinkin valittomasti ja henkilokohtaisesti toimittaa sita meille. Arvatkaa, toimittiko? Ei toimittanut.

Cel, joka on seilannut talla laivalla noin kuusi vuotta miehensa mukana kertoi, etta alkuvuosina hyttisiivous toimi erinomaisesti. Silloin heillakin oli kaynyt siivooja kaksi kertaa paivassa. Namahan ovat paitsi siivoojia, myos hyttipalvelijoita, jotka toimittavat hytteihin kaikkea, mita taalla tarvitaan. Tai joiden siis pitaisi.

Tanaan olemme Santosissa mika tietaa sita, etta matkustajat vaihtuvat ja etta meilla tanne jaaneilla oli korttienvaihtopaiva. Se sujuikin lahes ilman ongelmia. Olimme lahdossa ulos Celin kanssa ja kavimme infosta kysymassa, miten menettelemme korttien kanssa. He eivat tietenkaan tienneet mutta olivat talla kertaa oma-aloitteisia ja hetken odottelun jalkeen meilla kummallakin oli uusi kortti. Sittenhan mitaan ongelmia ei enaa ollut.



Olemme saaneet taas huonon laituripaikan kaukana terminaalista ja sen takia tarvitaan jalleen linja-autoja kuljettamaan matkustajia terminaaliin ja takaisin. Mekin menimme sellaiseen ja otimme terminaalista taksin. Viimeksi olin Santosin vanhassa kaupungissa Rainen kanssa, talla kertaa menimme kaupungin uuteen keskustaan. Sen edustalla on suuri hiekkaranta, jossa nain sunnuntaina oli paljon ihmisia, vaikka ilma onkin aika pilvinen.

Niin no, on niita ihmisia siella,  vaikka kuvassa ei naykaan.



Juttelin aamulla promenadikahvilassa eraan tyontekijan kanssa, joka on kotoisin taalta Santosista. Han sanoi, etta kaupat aukeavat sunnuntaisin yhdeltatoista. Se ei kuitenkaan ihan pitanyt paikkaansa, silla vain muutama liike oli auki. Toiset avasivat kahdeltatoista ja ostoskeskukset vasta kolmelta iltapaivalla. Kiertelimme Celin kanssa vahan aikaa kaupungilla, kavimme avoinna olleissa vaatekaupoissa hypistelemassa vaatteita, katsastimme uimarannan ja lahdimme sitten aika pian takaisin laivalle.

Nain matkustajien vaihtuessa tuntuu silta, etta he ovat yhta aikaa joka paikassa. Menin kaupungilta tultuani syomaan ylakerran ravintolaan  ja se oli niin taynna ihmisia, etta vain vaivoin loysin itselleni istumapaikan. Ruokaa en paljon loytanytkaan, kun en viitsinyt tungeksia. Soin siina kumminkin vahaista saalistani ja katselin uusia matkustajia. Ihmettelen, miksi on niin julmetun tarkeaa paasta istumaan saman poydan aareen kaikkien sukulaisten ja tuttavien kanssa, joita matkalla sattuu olemaan? Kun kaiken lisaksi on viikko aikaa istua heidan kanssaan. Mutta naille ihmisille se nayttaa olevan, silla vaikka poydat olisivat kuinka taynna, siella vaivataan tarjoilijoita jarjestamaan jostain vapaata kuuden hengen poytaa.

Huomenna olemme taas Riossa. Nyt paatimme ottaa lusikan kauniiseen kateen ja osallistua henkilokuntaretkelle jota viimeksi ylenkatsoimme. Jospa talla kertaa onnistuisi se Kristus-patsaalla kayminen.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Vatsasta puhe

Luulin, etta vatsavaivat menivat jo ohi, mutta olin vaarassa. Tanaan minua ei ole huvittanut menna edes kannelle kavelemaan, silla vatsaan sattuu.

Toiset saavat paansarkya kaikesta mahdollisesta, minulla oireilee vatsa. Muistan, etta jo pienena tyttona joskus ajattelin, milta mahtaisi tuntua, jos vatsaan ei sattuisi enaa koskaan? Vielakin haaveilen siita, mutta ei se ole tehnyt tuota keskivartaloa yhtaan sen yhteistyokykyisemmaksi.




Olen kuitenkin selvinnyt aika vahalla kun ottaa huomioon, mita kaikkea olen talla matkalla syonyt. Esimerkiksi taman aamiaisen, joka ei ole taalta laivalta, vaan jostain Arizonasta Ameriikan-turneereitilta. Jos yopaikassamme ei oltu tarjottu kunnon aamiaista, etsimme aina ensi toiksemme jonkun kuppilan, josta sellaisen sai. Ja tama tassa kuvassa on nyt aito, amerikkalainen aamupala. Minakin soin kaiken, vaikka muuten olen aamuisin yksi-banaani-ja-kaksi-siivua-leipaa-iankaikkisesta-iankaikkiseen -ihminen.

Kylla tama tasta taas. Huomenna varmaan kaikki on paremmin.

Selasin kalenteria tanaan ja huomasin, ettei enaa ole kuin kolme ja puoli viikkoa siihen, kun lahdemme kotiin. Kasilla alkavat olla viimeiset hyvat mahdollisuudet keskittya paasykoekirjoihin. Olen nyt lukenut niita kaikkia sen verran, etta asiat alkavat olla jollakin tapaa hallussa. Tanaan ryhdyin tekemaan tiivistelmaa vaikeimmasta kirjasta. Alleviivaukset olen tehnyt jo aikaisemmin.

Yksi opiskelun kynnyksista on oppia, miten itse parhaiten oppii. Mina en opi mitaan pelkastaan lukemalla. Olen huono keskittymaan ja ajatukseni lahtevat helposti omille teilleen. Tarvitsen kaikenlaista askartelua lukemisen ohessa: tiivistelmia, kuvia ja sita, etta asiat voi jotenkin yhdistaa johonkin tuttuun. Lukioaikana minulla oli kaytossa iso piirustuslehtio - on se kotona vielakin -, johon piirtelin varikkaita kuvia ja muistilaatikoita erityisesti biologiasta ja matematiikasta. Kieltenopintojen tueksi liimailin keltaisia muistilappuja keittiokaappeihin ja vessan seinaan ja kaytin ahkerasti kirjojen mukana tulleita cd-levyja. Niissa yhdistyivat mainiolla tavalla kuulo, nako- ja tuntoaisti, kun paasi itsekin kirjoittamaan.

Se, etta me ihmiset olemme erilaisia oppijoita saa minut aina toivomaan, etta kouluikaisten lasten vanhemmat olisivat lempeita jalkikasvuaan kohtaan eivatka pakottaisi naita lukemaan. Etta ensin ainakin selvittaisivat, oppiiko piltti lukemalla mitaan vai ei.

Laivaelamasta ei nyt tanaan ole taman enempaa kerrottavaa. Ehka kuitenkin se, etta meidan mukava costaricalainen hyttisiivoojamme ei ole enaa moneen paivaan kaynyt. Taalla on pulaa hyttisiivoojista ja kun heista on pulaa, heidat otetaan ensimmaiseksi pois miehistohyttien siivouksesta. Totta kai. No, on taalla kaynyt yksi jos toinen sen jalkeen, mutta kovin epasaannollisesti, nytkaan ei kahteen paivaan ketaan.

Ei meilla kotonakaan joka paiva pesta vessaa tai vaihdeta lakanoita. Mutta kun paahousekeeperi puolustelee tata siivottomuutta silla, etta hanelta puuttuu tyontekijoita. Eihan se missaan muuallakaan ole puolustus, eivat tarjoilijat voi sanoa, etta tanaan tarjoillaan vain osalle asiakkaista tai konepuolen miehet ilmoittaa, etta koneet kayvat vain puoli paivaa, kun on henkilokuntapula. Tasta taalla nyt kiistellaan, paivittain melkein.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Porsasjuhlissa ei porsastella

Meilla oli taas pienet henkilokuntakekkerit taalla. Alhaalle, tyopajaan, oli katettu herkullinen buffet, jossa lajien runsauden korvasi hyva maku.

Minulle ei viela ole ihan selvinnyt, milla logiikalla naita juhlia jarjestetaan. On ilman muuta selvaa, etteivat ne koske koko tuhatpaista henkilokuntaa. Eivathan ihmiset taalla edes tunne toisiaan, elleivat tee samoja toita tai muuten ole laheisemmin tekemisissa. Naissa juhlissa, joihin me olemme osallistuneet, on sahko- ja konepuolen ihmisia, paaasiassa filippiinilaisia, jotka myos vastaavat ruoanlaitosta.



Talla kertaa ruoan valmistamiseen naytti menneen koko paiva. Ainakin tama possu on saanut viettaa paivansa uunissa. Taalla matkustajille ei todellakaan jarjesteta mitaan possujuhlia, joten ihmettelen, mista tama yksilo on ylipaataan laivaan joutunut. Oli mista hyvansa, niin ainakin se naytti maistuvan.

Porsaan lisaksi oli paistettua kanaa, riisia ja kiinalaista vihanneskastiketta. Oikein, oikein hyvaa kaikki. Juhlien puitteet oli yritetty laittaa siisteiksi: tyopaja oli verhoiltu lakanoilla ja olipa jostain loydetty yksi diskovalokin kattoon pyorimaan.

Filippiinilaiset nayttavat rakastavan karaokea. Mita tahansa juhlitaankin, karaokelaitteet ovat paikalla. Niin nytkin. Joukossa on erittain hyvia laulajia, joten mukavahan sita oli kuunnella.

Juhlissa oli tietysti myos juotavaa. Olutta, viinia ja vahan vakevampaakin. Juomia otetaan kuitenkin vain vahan, silla paissaan heiluminen ei taalla oikein tule kysymykseen. Vapaa-aikanaan jokainen saa tietysti tehda, mita haluaa, mutta toissa on oltava selvin pain. Saannot ovat ankaria, henkilokunnalle voidaan tehda puhalluskokeita milloin tahansa ja kiinni jaamisesta saa aika helposti potkut. Taalla ei paljon tunneta sympatiaa heikkouksia kohtaan eika lopputileista neuvotella. Se, joka tekee tarpeeksi pahan virheen, saa passin kouraansa ja lahtee seuraavassa satamassa pois laivasta.

Kerroin eilen Salvador de Bahiassa nakemistani kasitoista, mutta enpa laittanut yhtaan kuvaa. Nyt laitan. nama innovatiiviset tekeleet on valmistettu juomatolkkien sulkijoista. Hienoa kierratysta ja hienoa tyota. Miten mahtaa metallinen verkkopaita toimia?



Joko olen kertonut, etta hinnat ovat nousseet laivan kaupoissa nyt, kun olemme taalla Brasiliassa? Kavin tanaan promenadilla tarkoituksenani ottaa kuva viinakaupan suklaahyllysta. Ajattelin, etta kukaan ei muuten usko, miten kallista se voi olla. Mutta kun paasin kauppaan, kaikki suklaat oli ostettu. Kaikki pienet 14,95 dollarin Tobleronet ja  14,95 dollarin pienet suklaalevyt. Nama brasilialaiset ovat tosi kovia ostamaan ja ilmeisesti aika varakkaita..
14,95 dollaria on noin kymmenen ja puoli euroa, jos dollarin kurssi on 1,40.

Raine tiesi, etta hintojen nousu johtuu siita, etta me olemme tulossa Eurooppaan, eika Euroopassa ole sellaista juomarahakulttuuria kuin Amerikassa. Se taas johtaa siihen, etta juomarahoista elaneen henkilokunnan osan palkkoja joudutaan nostamaan.

Ehka niin. Mutta emme me viela ole Euroopassa. Ehka tama on harjoitusta tulevan varalle.

Kiertoajelulla

Salvador de Bahiaan on aikoinaan tuotu paljon orjia Afrikasta. Heidan jalkelaisiaan asuu taalla edelleen runsaasti ja kaupungilla voikin nahda poikkeuksellisen paljon afrikkalaista alkuperaa olevia ihmisia. Orjuuden muisto elaa joka puolella ja nyt silla tietysti tehdaan bisnesta. Ravintoloissa tarjoilijat saattavat olla pukeutuneita orjuuden aikaisia asuja muistuttaviin pukuihin, kaupoissa myydaan pienia orjapatsaita, koruliikkeissa orjanaisten kayttamia, onnea tuovia koruja ja jopa satamassa oli vastassa orjanaisiksi puettuja hahmoja, kun aamulla tulimme tanne.

Lahdin aamulla Celin kanssa kaupungilla, silla molempien miehet olivat kiinni toissaan. Kavimme kasityolaiskojujen tayttamassa kauppahallissa emmeka muuta jaksaneetkaan. Halli on suuri ja siella on kojuja kahdessa kerroksessa. Jaksoimme katsoa vain osan niista, mutta se ei haittaa, silla mehan tulemme viela takaisin tanne.

Tavallisimpia myyntiartikkeleita tallaisissa kaupoissa taalla kuten myos Uruguayassa, Argentiinassa, Chilessa ja Perussa ovat puiset tai pavuista kootut helminauhat. Brasiliassa on myos paljon puuvillavaatteita, hyvin kauniitakin. Samoin kirjailtuja tai reikaompelein somistettuja poytaliinoja. Hinnoissa on reilusti tinkimisen varaa. Hallissa nain aivan samanlaisen nahkalaukun, minka jo ostin vanhasta kaupungista 85 realilla eli noin 40 eurolla. Hallissa siita pyydettiin 320 realia. Ennen kuin paasimme kojun luota pois, hinta oli laskenut 170 realiin. Enka mina edes kysynyt siita mitaan, naytin vain Celille, etta tuollaisen olen jo ostanut.

Kaikenlainen yksityisyritteliaisyys kukoistaa. Virallisten kauppojen ja kojujen lisaksi taalla on vaikka minkalaisia myyjia myymassa ties mita. Myyjat eivat missaan ole kauhean paallekayvia, mutta mikaan rauhassa katseleminen ei silti onnistu muualla kuin hienommissa liikkeissa.



Vaihtorahaakaan nailla yrittajilla ei koskaan ole, vaikka paiva olisi jo pitkalla. Se tuli tanaankin todistettua moneen otteeseen. Viimeksi asken, kun tulimme Rainen kanssa laivaan. Tulin nimittain keskipaivalla takaisin ja me lahdimme sitten Rainen kassa iltapaivalla kahdestaan. Terminaalin ulkopuolella karkkyy aina joukko takseja ja nyt innostuimme lahtemaan kaupunkikierrokselle. Saimmekin oikein antoisan ja pitkan kierroksen pienen ja hurjaa vauhtia ja hyvin taitavasti ajavan taksin kyydissa. Naimme kaupungin keskeiset nahtavyydet kuten merimuseon, jonkun vanhan linnoituksentapaisen, nakoalapaikan, vanhaa kaupunkia ja pari uimarantaa. Se, etten tarkemmin tieda nahtavyyksien nimista tai tarkoituksesta, johtuu siita, ettei kuskimme osannut sanaakaan englantia.



Jaimme kyydista pois ylhaalla vanhassa kaupungissa ja menimme siistin nakoiseen ravintolan syomaan. Tilasimme Filet Mignonit ja saimmekin oikein kauniit annokset. Fileet jaivat kuitenkin syomatta, silla ne maistuivat pilaantuneilta. Ja sitten me taas otimme taksin (kamalaa taksilla ajoa) ja tulimme takaisin laivaan, tosin mutkan kautta kun kuski vei ensin meidat vaaraan paikkaan, eihan hankaan ymmartanyt sanaakaan englantia. Niin ja sitten hanellakaan ei ollut vaihtorahaa.

Taksit taalla eivat ole samaa luokkaa kuin Suomessa. Viimeisin taksimme oli virallinen, valko-puna-sininen auto, mutta siina ei silti ollut turvavoita takapenkilla. Kiertoajelutaksimme oli ihan tavallinen pikkuauto ja siina oli takapenkilla turvavyot - ne pysyivat koossa pakkausteipin avulla.

Viimeksi tulleille matkustajillemme Salvador de Bahia oli risteilyn toinen ja viimeinen satama. Nyt olemme kaksi paivaa merella ja sitten he lahtevat pois. Tuntuu, etta se on aika vahan, kun kuitenkin on kyse risteilysta. Mutta kaipa nuo jo ostaessaan ymmarsivat, mita olivat hankkimassa.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Tapojen turmelusta

Ensin yksi kysymys: kuinka moni teista menisi ravintolaan syomaan pelkissa alushousuissa?

Tuskin kukaan. Mutta namapa menevat, nama brasilialaiset. Eika asia kaunistu siita, etta kyseessa ovat uimahousut, alusvaatteista puhutaan kuitenkin ja joka tapauksessa, mista tahansa nakokulmasta katsottuna, ne ovat ravintolaan liian vahan! Nakokulmasta... juuri niin.

Olin asken syomassa ylakerran ravintolassa ja aikeissa  istua, kun huomasin, etta tuoli oli ihan marka. Joku oli istunut siina marissa uimahousuissa. Naita uimahousuveikkoja nain useampiakin. Eivat osaa edes lukea, silla ravintolan ovella lukee isoilla kirjaimilla, etta paljaat jalat, topit ja lyhyet sortsit eivat ole sallittuja.

Niin juu, uimahousuja ei tosiaan mainita erikseen.

Oi voi tata tapojen turmelusta. Tuskin kannattaa enaa edes mainita miehia, jotka ovat kasvaneet lippalakkiensa sisaan?



Samaa aihetta sivuaa seuraava. Meilla oli taas eilen pelastusharjoitukset. Olen joka kerta ollut liian aikaisin (lue: siihen aikaan kuin on maara) omalla pelastusasemallani ja saanut odotella hyvan tovin. Eilen seisoskelin kannella, odotin harjoituksen alkua ja paatin, etta talla kertaa en mene ennen kuin melkein kaikki muut ovat tulleet. Oma asemani on neloskannen ravintolassa, mutta asemia on seka nelos- etta viitoskansilla myos ulkona. Kuvan ihmiset tulivat maaraikaan omille asemilleen, joissa henkilokunta paimensi heidat seisomaan jonoon. Tassa he saivat sitten seista noin kolme varttia, silla kun itse menin sisalle ja omalle paikalleni, siella ei viela ollut paljon ketaan, tallakaan kertaa.

Myohastelijoille ei juolahda mieleen, etta harjoitus ei voi alkaa, ennen kuin kaikki ovat paikalla. Etta jos kolmestatuhannesta matkustajasta 2999 on paikalla ja yksi ei, niin ne 2999 odottavat sita yhta.

Itse harjoitus ei ole kummoinen. Me vain kuuntelemme kaiuttimista tulevat ohjeet hatatilan varalle ja katsomme, kun henkilokunta nayttaa, miten pelastusliivit puetaan paalle. Muuta ei tarvita.

Nyt tuli tammoista valitusta, mutta osaavat ne muutkin valittaa. Kun eilen menin syomaan, oli ravintolassa parhaillaan menossa oikein kohtaus. Muuan nainen valitti kiihkeasti ruoasta. Han antoi palautettaan buffet-poydan edessa ravintolapaallikolle ja kahdelle tarjoilijalle. Kun menin siita ohi, kuulin, miten ravintolapaallikko kysyi, etta mita Te sitten haluatte?
- Meilla on taalla joka paiva lihaa, kalaa, ja kanaa, han sanoi.Totta.

Se ei ollut tarpeeksi eika riittavan hyvaa, silla nainen jatkoi ja jatkoi. Ehdin hakea ruokani, loytaa paikkani ja syodakin hyvan aikaa, ennen kuin valikohtaus tuli siihen pisteeseen, etta nainenkin meni istumaan. Hetken paasta ravintolapaallikko toi hanelle lautasellisen leipaa. Muuta han ei ottanut. Han oli tosi vihainen. Sitten hanen miehensa tuli ravintolaan ja nainen paasi purkamaan sisuaan tahan. Mies katseli hiljaisena ikkunasta ulos, kun vaimo dramaattisesti elehtien kuvaili kohtaamiaan vaaryyksia.

En tieda sen tarkemmin, kun en kuullut, mita nainen sanoi, mutta ruumiinkieli kertoi riittavasti.

Eihan tama ruoka taalla saisi Gordon Ramsaylta kiitosta, mutta kylla sentaan jotain aina loytyy. Tanaan soin perunamuusia ja palapaistia ja se oli ihan hyvaa. Olen nyt enimmakseen kaynyt ylhaalla syomassa, silla miehiston messista en oikein tahdo loytaa mitaan syotavaa.

Lahdemme kotiin tasan kuukauden paasta. Eilen aloin ensimmaisen kerran miettia, mita laittaisin ruoaksi sitten, kun paasen omaan keittiooni. Makkarasoppaa. Laskisoosia. Niita nyt ainakin.

Hukassa

Kristuspatsasretkesta ei tullut mitaan. Kello oli lahemmas yksitoista, kun Raine soitti ja sanoi, ettei paase lahtemaan. Oli joku sukeltajaongelma kuulema. Kai sekin sitten on sahkopuolen hommia?

Lahdin yksin. Se on helppoa taalla Riossa, kun olemme ihan matkustajaterminaalin edessa ja terminaalin toisella puolella alkaa kaupungin keskusta. Ilmassa oli jopa vahan seikkailun tuntua, kun pakkasin vesipullon laukkuuni ja lahdin pistelemaan pitkin katuja.

No, se oli vahan rehvakas ilmaus. Kylla minulla oli tarkka suunnitelma mielessani, miten aioin edeta tassa miljoonakaupungissa niin, etten eksyisi. Olen nimittain todella taitava eksymaan ja ilmansuunnista minulla ei ole mitaan tietoa. Jarkeilin niin, etta kun jo viime viikolla kavimme taalla niin kuljen nyt sita samaa, isoa katua ja kun poikkean silta, tulen pian takaisin tai kierran korkeintaan yhden korttelin ja pidan koko ajan mielessani, mista olen mennyt.

Riossa ei mistaan maamerkeista ole apua. Edes korkean maen paalla kaupunkia hallitseva Kristus ei auta eksynytta, silla vaikka patsas nakee koko kaupungin, sita ei nae mistaan kaupungilta, valtavan korkeat kerrostalot peittavat nakymat joka puolelta.

Suunnitelmani piti aika pitkalle. Sitten tulin liian rohkeaksi ja kaannyin liian monesta kulmasta palaamatta omia jalkiani. Ensin olin vahan eksyksissa ja sitten jo oikein tosieksyksissa, mika ei ole ollenkaan mukavaa. Otin kumminkin kuvan eksymispaikastani ennen kuin ajattelin hataantya.


Ai kartta? On meilla Rion kartta, mutta mina en nae siita mitaan ilman silmalaseja. Ja karttaa tutkiva, yksinainen nainen kadunkulmassa olisi kuin kyltti, jolla kaikki paivystavat taskuvarkaat kutsutaan toihin, kohde seisoo tassa.

Kuvassa ei nay mainitsemiani korkeita taloja mutta uskokaa pois, kylla niita on.

Pelastauduin lopulta tutulle kadulle. Yritin palata takaisin muistelemalla, mita tavaroita missakin kojussa ja kaupassa olin hypistellyt. Tuossa pitelin noita valkoisia housuja ja tuolla tarkastelin helminauhaa. Tuon muovikaupan tyton mina muistan ja nuo saviporsaat ja tuolla on se kirkko, jonka portailla nukkuu mies. Ja niin olin lopulta sen lehtikojun luona, josta olin ostanut postikortin ja kysynyt postimerkkia ja josta minut neuvottiin kulman takana olevaan postitoimistoon, jota etsiessani olin eksynyt.

En ollut edes vaarassa myohastya laivasta. Kassissani olevassa pullossa vesi oli ehtinyt pahan kerran lammeta. Ostin tolkillisen kylmaa Fantaa lehtikojusta, en tosin siita, jossa olin jo kaynyt. En kehdannut, vaikka myyja lahtiessani toivottikin tervetulleeksi takaisin. Ei kai han kumminkaan tarkoittanut, etta niin pian?

Olin aika uuvuksissa, kun lopulta palasin terminaaliin. Istuin hetken ulkona penkilla, join Fantani loppuun ja huokailin. Vanha satamarakennus on hyvin kaunis.



Mietin siina istuessani kerjalaisia. Heita nimittain on aika paljon taalla. Erikoisesti mielessani olivat ne kaksi aitia, jotka olin nahnyt kerjaamassa lasten kanssa. Toisen mukana oli ehka seitsenvuotias tytto ja toisella suunnilleen  saman ikainen, vammainen poika. En antanut kummallekaan mitaan.

Ja sita juuri siina mietin. Etta miksi en antanut, vaikka olisin voinut ja miksi se ei edes tunnu miltaan? Ja tiedan, etta tama on jeesustelua, mutta lahestyypa tata asiaa milta kulmalta tahansa, jeesustelun vaaraa ei voi valttaa.

Ymmarranhan mina, kuten kaikki  varmasti ymmartavat, etta ongelma ratkeaisi silla, etta yhteiskunta olisi rakennettu niin, etta se voisi huolehtia kaikista. Mutta kun ne aidit ja lapset eivat voi odottaa. Ei sen pienen tyton olisi pitanyt istua likaisena siella likaisella kadulla, hanen olisi pitanyt saada olla silmat kirkkaina koulussa opettelemassa aakkosia. Eika sen jalkapuolen pojankaan olisi pitanyt siella olla, vaan jossain, missa han saa hoitoa ja kuntoutusta ja apuvalineita. Jossain, missa niillakin lapsilla on Tulevaisuus.

Sain juomani juotua. Nousin, heitin purkin roskiin ja ja menin laivaan. Kolmenkymmenen asteen kuumuudesta ilmastoituun laivaan astuminen oli oikein mukavaa ja mukavammaksi tuli, kun paasin suihkuun. Sitten olikin aika menna hakemaan syotavaa, silla kaikki kavely ja piinallinen ajattelu oli tehnyt nalkaiseksi.

 Niin se meni tamakin paiva.

 

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kuumat paikat Santosissa

Jos joku etsi siita eilisesta kuvasta niita pienia veneita suurennuslasilla, niin pahoitteluni, ei niita siella ollut. En tosin vaittanytkaan, kerroin vain, etta olin nahnyt sellaisia.

Tanaan olemme Santosissa ja vaikka eilen saimme tiedon, etta laiva paasee kiinnittymaan terminaalin eteen, nain ei kuitenkaan tapahtunut. Joku toinen risteilija, paljon pienempikin viela, oli vienyt parhaan paikan ja me olemme nyt melkein samassa kohdassa kuin viimeksikin, parin kilometrin paassa matkustajaterminaalista.

Tanaan lahdimme kuitenkin ulos jo kohta yhdeksan jalkeen aamulla. Tosin on korttienvaihtopaiva, mutta saimme eilen oikein sahkopostiviestin jossa sanottiin, etta saan uuden korttini neuvonnasta heti aamulla. Sainko? En. Mutta ulos lahdettiin.

Emme edes aikoneet Sao Pauloon, joka on se varsinainen nahtavyys taalla. Santos on Sao Paulon satama ja kaupunki sen ymparilla elaa enemman tai vahemman satamasta eika ole mikaan merkittava turistipaikka. Kaupungin keskusta ei ole kovin kaukana satamasta, mutta meilta meni toista tuntia, ennen kuin olimme siella. Ensin jonotimme pois laivasta, ajoimme linja-autolla matkustajaterminaaliin (kun kavella ei saa), jonotimme taksia ja sitten ajoimme taksilla keskustaan, hyvin hitaasti, silla matkalla oli tietyo ja muutenkin ruuhkaa.

Kun sitten lopulta paasimme kaupungille, totesimme, etta sehan on ihan hauskannakoinen paikka. Ne, jotka olivat jo aikaisemmin kayneet siella sanoivat, ettei siella ole "mitaan". Mitahan he sitten odottivat, silla olihan siella kaikkea, mita kaupungeissa yleensakin on, kauppoja, ravintoloita, puistoja, patsaita ja kirkkoja? Sikseensa aika siisti paikka.


Tuo "sikseensa" sisaltaa puuttuvine aapilkkuineen sen varauksen, etta vaikka Santosissa oli paljon siisteja rakennuksia ja sen nakoisia kahviloita, joihin olisi voinut menna, niin kylla rappiota ja roskaa nakyi sitakin paljon. Ja kodittomia ihmisia, heita naki joka puolella, jalkakaytavillakin nukkumassa.

Vaikka Brasiliassa ollaan kovin suurpiirteisia roskaamisen suhteen, on maassa erittain tiukka tupakkalaki. Taalla ei saa polttaa oikein missaan. Kun laiva on satamassa, tupakointi on kielletty kaikkialla muualla, paitsi 12. kannella, paljaan taivaan alla. Edes neloskannella ulkona tai parvekkeellisten hyttien parvekkeilla ei saa polttaa. Tupakansavu ei kerta kaikkiaan saa menna kenenkaan sivullisen, viattoman uhrin nenaan. Vasta, kun laiva on tunnin matkan paassa satamasta, matkustajat saavat taas tupakoida laivan tupakointialueilla. Niita ei ole yleensakaan paljon, silla laiva on teoriassa savuton.




Taman lahemmaksi sademetsaa en toistaiseksi ole paassyt. Tama puisto oli Santosin keskustassa ja siella oli aanesta paatellen myos kaikenlaisia eksoottisia lintuja. En osunut nakemaan yhtaan, silla puut olivat rehevia ja niiden latvukset kovin ylhaalla.

Paluumatka laivaan oli hikinen. Otimme taksin, jossa ei ollut ilmastointia ja kun taalla on nyt noin 30 astetta lamminta, oli takapenkilla aika tukalat oltavat. Asiaa ei yhtaan parantanut korvan juuressa olevasta kaiuttimesta raikaava samba. Taalla selvasti suositaan kovia aania, niin etta jos soitetaan, soitetaan lujaa. Brasilialaiset pitavat keskenaankin aikamoista mekkalaa vaikka istuisivat saman poydan aaressa.

Kun lahdimme laivasta, minulle sanottiin, etta saisin uuden korttini, kun tulen. Saamassamme sahkopostissahan luki, etta saan sen infosta, mutta infossa sanottiin, etta saan sen terminaalista. No, kun paasimme sinne asti ja saimme hiet pyyhittya silmistamme, naimme, etta suuri terminaali oli tapotaynna ihmisia, jotka jonottivat laivaan paasya. Meidan uudet matkustajamme. En tiennyt, pitaako minun jonottaa heidan kanssaan vai onko jokin muu keino tai paikka tai jotain, joka pelastaisi meidat pois sielta ja arviolta pari tuntia kestavalta jonotukselta..

Kun ei muutakaan jaksettu keksia, menimme terminaalin baariin ja ostimme oluet. Olemme nyt joka satamassa juoneet yhden paikallisen oluen ja kun sita ei viela tahan mennessa oltu tehty - kun kaupungilla ei tullut tarpeeksi houkuttelevan nakoista paikkaa vastaan - oli nyt hyva aika. Paatimme katsoa, josko jono ehtisi vahan lyheta ennen kuin olut on loppu.

Pelastus tuli sitten virkapuku paalla. Kanadalainen Jana ja meksikolainen Rosy, jotka olivat huolehtimassa uusien matkustajien laivaantulosta, tulivat pitamaan kahvipaussia ja nakivat meidat. Sita tieta paasin sitten jonon ohi kadessani paperi, joka todisti, etta mina olen mina ja liikun oikeilla asioilla. Sen uuden kortin sain laivassa. Rainehan olisi paassyt jonon ohi joka tapauksessa ja minakin, jos minulla vain olisi ollut se kortti.

Huomenna olemme taas Riossa ja silloin meidan on tarkoitus kayda Kristus-patsaalla, jos suinkin paasemme lahtemaan tarpeeksi ajoissa. Henkilokunnale on jarjestetty oikein linja-autoretki sinne, joka maksaa 65 dollaria per henki. Kysyimme viimeksi Riossa terminaalin edessa odottaneilta taksikuskeilta, paljonko maksaisi  matka patsaalle ja takaisin. 60 dollaria, meilta kahdelta siis.

Emme aio osallistua henkilokuntaretkelle, se ainakin on nyt paatetty.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Varmasti itse tehty

Luin aamulla Turun Sanomien verkkosivuilta, etta Anni Sinnemaki ei ole itse kirjoittanut blogiaan. Ihan oikeesti? Ja mina luulin, etta kaikki ministerit ja kansanedustajat ihan varmasti kirjoittavat itse kaikki bloginsa ja puheensa kun ovat ensin selvittaneet asiat perin pohjin ja ajatelleet tarkkaan, mita sanovat. Eihan sellaiseen mene aikaa kuin muutama tunti, pari paivaa korkeintaan.

Antakaa armoa Annille. Ei han ole ainoa. Ja mita valia silla sita paitsi on? Napparien avustajien laatimia teksteja on hauskempi lukea kuin heidan esimiestensa, jotka eivat valttamatta osaa kirjoittaa edes tyydyttavasti.

En ymmartanyt sitakaan kohua, joka syntyi, kun kavi selville, ettei Tuula Sariola ollut kirjoittanut kirjojaan itse. Mita valia sillakaan oli? Kirjat eivat muuksi muuttuneet, vaikka kirjoittajan nimi olikin toinen. Kirjat oli tehty hyvassa yhteisymmarryksessa Ritva Sarkolan kanssa. Jos naiset olisivat alynneet alun alkaen kertoa, etta kyseessa on yhteistyo, mitaan kohua ei olisi syntynyt.

Suomessa jeesustellaan niin tavattomasti kaikkea turhaa. Kaikkien eniten minua arsyttaa jeesustelu kansanedustajien palkoista. Pyrkikaa, hyvat ihmiset, kansanedustajiksi, jos niin kay kateeksi. Paasette alentamaan palkkaanne.


Mutta meri oli kuitenkin kaunis tanaan. Sen muuten tyyni pinta naytti silta, kuin joku olisi kutittanut. Ajamme melko lahella rantaa ja koska on sunnuntai, olemme nahneet paljon pienia veneita, joissa ihmiset nauttivat auringosta ja meresta. Tyynen veden pinnalla veneet kelluivat ohitsemme kuin leikkikalut, niin pienilta ne nayttivat.

Laivan sisapuolella vallitsee lopun ajan tunnelma. Promenadi on tungokseen asti taynna ihmisia, jotka ostavat nyt, kun on viimeinen tilaisuus. Risteily paattyy huomenna ja kaupat ovat auki vain taman paivan, eivat enaa huomenna aamulla. Viimeinen tilaisuus saa nakojaan ostamaan mita tahansa.

Omat vatsaongelmani jatkuvat. En mennyt aamiaiselle, kavin vain kahvilassa juomassa vahan kahvia ja syomassa pari siivua rusinapullaa. Paivalla uskaltauduin jo 11. kannen ravintolaan syomaan riisia ja vihanneksia, mutta iltasyomisen aion jattaa kokonaan valiin. Haluaisin olla huomenna ihan kunnossa, enka jaada miksikaan vessapaivystajaksi.

Maanantaina on taas kerran kortinvaihtopaiva, mutta nyt sain tiedon, etta voin lahtea laivasta vaikka heti aamulla ilman uutta korttia, saan sen sitten tullessani. Olemme huomenna Santosissa ja viime kerralla en paassyt siella ollenkaan ulos.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Kolkko aamunavaus

Aamu alkoi dramaattisesti: laivan vieressa kellui ruumis. Isokokoinen, tummaihoinen mies oli ilmeisesti ollut vedessa jo muutaman paivan. Han ei ollut meidan matkustajiamme vaan todennakoisesti joku Salvador de Bahian asukas, joka syysta tai toisesta oli kohdannut loppunsa meressa.

Laivan lahto myohastyi. Ruumiista tehtiin ilmoitus viranomaisille, mutta kaupungissa ei pidetty kiiretta tulla katsomaan. Kapteeni ei halunnut lahtea, ennen kuin ruumis oli viety pois, jotta se ei olisi sotkeentunut potkureihin. Lopulta sitten pari miesta tuli pienella veneella. Toinen otti puoshaan, pyydysti ruumiin sen paahan ja vene lahti hinaamaan saalistaan pois. Tyly loppu jonkun elamalle.

Olimme jo muutenkin vahan myohassa aamukuudeksi aiotusta lahdosta. Kaksi matkustajaa oli viihtynyt niin hyvin kaupungilla, etteivat he ehtineet maaraaikaan, viideksi, takaisin. Tulivat sentaan ennen kuin irtosimme laiturista.

Luulin jo, ettei taalla ole enaa ketaan amerikkalaisia matkustajia. Eilen kuitenkin eras Arizonasta kotoisin oleva pariskunta tuli juttelemaan, kun olimme kaikki ulkona neloskannella katselemassa, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. He(kin) halusivat tietaa, olenko mina taalla aivan yksin. Selitin taas kerran, miten asianlaita on ja sitten he kertoivat, etta ovat tehneet paljon risteilyja eri puolilla maailmaa.

- Mita olette pitaneet matkastanne talla laivalla, mina kysyin.
- No jaa, he vastasivat. Ei tama ihan ole vastannut odotuksia.

Laivaa he kehuivat, se on hieno ja henkilokunta on ystavallista. Mutta merella ollaan liian paljon, satamia on kovin vahan. He kertoivat muun muassa Valimerella tekemastaan risteilysta, jossa laiva oli pienempi ja huonompi, mutta johon sisaltyi perati 16 satamaa.

Olen samaa mielta naiden ihmisten kanssa. Olemme merella turhan monta paivaa, varsinkin alkumatkasta ihan liikaa. Ymmarran kylla laivayhtion nakokulman, satamissa kayminen maksaa ja kun ihmiset ovat laivalla, he myos kayttavat rahaa taalla. Ja totisesti kayttavatkin, jos yleensa ostavat jotain! Kavin asken iltapaivakahvilla promenadilla ja pistaydyin viina- ja karamellikauppaan katsomaan. Suklaalevy maksoi 14 dollaria. Ihan semmoinen tavallinen, ei mikaan jatti edes.

Kahvi maistui tanaan pahalta. Muuten kahvi on ollut ihan kelvollista, vaikka Raine pelotteli etukateen, etta joutuisin viela pulaan kahvinhimoni kanssa. Parempaa tama on kuin se, mita vaikka Ruotsissa tarjotaan.

Kahvia on kahta laatua, Decaufia ja Regularia. Decauf on ihan olematonta, tosi laihaa. Regular on vahvempaa. Laitan sinne aika usein kuumaa maitoa, vaikka  juon kahvini yleensa mustana. Silla tavalla sen maku vahan pehmenee.


l

Promenadikahvila on suosituimpia paikkoja taalla, varmasti siksi, etta sen antimet kuuluvat risteilyhintaan. Vaikka olen muuten moittinut ruokaa, niin kaikki leivonnaiset ovat taalla erinomaisia. Taalta saa esimerkiksi todella hyvaa rusinapitkoa.

Se, etta kahvi maistui tanaan pahalta johtuu varmaan siita, etta minun vatsassani on jo pari paivaa ollut kaynnissa joku Prosessi.

En ole ikina sairastanut mahatautia, en ainakaan muista (ja toisten kertomuksista paatellen sen pitaisi olla jotain, jonka muistaa). Enka nytkaan sairasta, mutta jotakin outoa on silti menossa sisapuolellani. Tuntuu silta, kuin siella valmistettaisiin ankarasti jotain, josta ei tiedeta, kummasta paasta se pitaisi tuupata ulos ja millaisella vauhdilla. Tallainen tekee olon vahan epavarmaksi.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Haiseva ja kaunis Salvador

Kun lahdin talle matkalle, tiesin, mita haluaisin ostaa. Tarvitsin uuden laukun. Nahkaa. Vanha, nahkainen olkalaukkuni on palvellut minua yli 30 vuotta ja on edelleen hyva. Se on vain liian pieni. Sita paitsi en ole koskaan pitanyt laukusta, se on vaaran mallinen. Sain sen lahjaksi ja lahjoista ei saa valittaa, mutta ehka se nyt, kaikkien naiden vuosien jalkeen, jo on sallittua?

Ja nyt minulla on uusi laukku. Olemme kayneet aika monessa kaupassa ja tulleet tyhjin kasin pois.

- Eiko mitaan, Raine on kysynyt monen kertaa.
- Ei.
- Eiko vielakaan mitaan, han on kysynyt monta kertaa.
- Ei vielakaan. Kylla mina sitten tiedan, kun naen sen.

- Mina odotan tassa ulkopuolella, han on jo lopulta sanonut.

Nyt ei enaa tarvitse odottaa, silla tanaan nain juuri sen laukun, jonka halusin.



Se roikkuu tuossa ylimmassa rivissa aarimmaisena oikealla, se tummanruskea. Se on nyt minun.

Salvador de Bahia on oikein viehattava paikka, ei ollenkaan sellainen kurjuuden ja rikollisuuden pesapaikka, kuin etukateen peloteltiin. Kurjuutta ja rikollisuuttakin taalla varmasti on, mutta ei minusta tuntunut, etta meita mikaan uhkasi tanaan, kun olimme kaupungilla. 

Ensimmaista kertaa taman matkan aikana satoi. Kun teimme lahtoa laivasta, ihmiset odottivat uloskaynnissa ja ulkona tuli reippaasti vetta. Laivan turvallisuuspaallikko sattui olemaan siina ja kysyi, eiko meilla ole sateenvarjoa. Eihan meilla ollut ja han sanoi, etta hanella on hytissaan siina lahella iso sateenvarjo, kaykaa hakemassa. Kavimme ja niinpa paasimme kuivina kaupungille.



Salvadorin vanha kaupunki on ylhaalla jyrkan ja korkean maen paalla. Sinne paasee autolla, hissilla tai kallion rinnetta nousevalla pienella junalla, vahan kuin hiihtohissilla. Junarata oli suljettu ja hissiin oli valtavan pitka jono. Otimme taksin, kun ensin olimme kavelleet vahan aikaa alhaalla sataman tuntumassa. Taksi vei meidat nakoalapaikalle.
 Kuvassa alhaalla nakyva iso, vaalea rakennus on kauppahalli, jossa myytiin kaikkea vaatteista kameroihin. Teimme sinne vain pikaisen kaynnin, silla voimme palata sinne joskus myohemmin.



Hallin vieressa on satama-allas, jonka reunalla olevassa kojussa myytiin jotain makkarantapaista ja grillattua lihaa. Saattoi olla hyvaakin, mutta satama-altaasta nouseva haju ja siella makaavat jatteet eivat juuri herattaneet ruokahalua. Kaupunki oli muutenkin aika likainen. Useimmat talotkin nayttivat silta, kuin niissa ei olisi koskaan tehty mitaan remonttia sen jalkeen, kun ne noin sata vuotta sitten ovat valmistuneet.

Turistina on helppo ihastella pienten talojen kauhtuneita vareja ja niiden muodostamaa runollista nakymaa. Mutta millaista mahtaa olla asua noissa hokkeleissa, joissa kattokin saattoi olla romahtanut ja jotka joskus olivat niin pienia, etta Suomessa niihin ei tarvittaisi edes rakennuslupaa?

Jos talot ovat pienia, niin ihmiset ovat aika isoja, monet heista. Rehevat muodot eivat esta takalaisia naisia pukeutumasta paljastavasti, isompikin daami tunkee itsensa estoitta pieniin sortseihin ja toppiin, joka paljastaa anteliaasti seka ylaosan etta metabolisesta oireyhtymasta halyttavasti varoittavan keskivartalon.

Taitavat olla makean peraan nama brasilialaiset. Ainakin aamiaisella - jossa leipa on heidan laivaantulonsa jalkeen lahes kokonaan korvattu makeilla leivonnaisilla - olen huomannut, etta makea tekee kauppansa. Melkein kaikilla on lautasellaan sokerikuorrutettu donitsi tai pari viineria.

Lahdemme taalta huomenna kuuden maissa aamulla. Sitten kuullaan, miten yo on sujunut; henkilokunnastakin monet paasivat kaupungille vasta illansuussa. Mina odotan parhaillaan, etta paasisin syomaan.

torstai 17. helmikuuta 2011

Opiskelusta ja haaveista

Hyva, ettemme lahteneet eilen sinne Kristus-patsaalle. Daniel, Rainen bulgarialainen elektroniikka-asentaja, oli ollut siella ja ehti hadin tuskin, juosten, laivaan.

Danielilla on perhe mukanaan taalla koko kontrahtinsa ajan, yhta pitkaan kuin minakin viivyn laivalla. Hanella on kaunis vaimo Maria ja pikku-Daniel, 6 vuotta. Maria ei puhu englantia, joten meilla ei ole seuraa toisistamme vaikka asumme samalla hyttikaytavalla, vain yksi ovi valissamme.

Ainoa nainen, jonka kanssa olen voinut jutella on Cel, mutta hanella on nyt sukulaisia taalla varmaan viikon tai kaksi viela. Matkustajistakaan ei ole juttukavereiksi, kun heista juuri kukaan ei kuulu puhuvan englantia. He puhuvat portugalia tai espanjaa, mita nyt Brasiliassa puhutaan?

Onhan taalla tekemista. Voisin osallistua vaikka aamujumppaan.



Voisin, vaan en osallistu. Sen sijaan olen patistanut itseni tiiviisti paasykoekirjojen aareen ja toistaiseksi onnistunutkin pitamaan itseni aika hyvin kurissa.

Aion pyrkia yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Olen ihan tuore ylioppilas, joten on luontevaa, etta haluan jatko-opiskelupaikan.

Paitsi, etta taytan seuraavaksi 53.

Olen aina haaveillut yliopisto-opinnoista. Tai siis ainakin sen jalkeen, kun aloin ymmartaa, etta hyva koulutus olisi ollut aika mainio juttu noin elaman kannalta. Olin lukiossa nuorena, mutta jatin sen kesken, silla olin varma, etta minusta jonain paivana, noin vaan, tulee kirjailija ja sen tahden koulutus on turhaa (voi, miten vaarassa voi olla). Kun sitten, odotuksistani huolimatta, ei tullutkaan sita aamua jolloin heraan menestyskirjailijana ilman vahaisimpiakaan omia ponnistuksia, niin sitten aloin ajatella kaikkea muutakin joskus. Se vei noin 30 vuotta.

 Paatos pyrkia yliopistoon ei ollut vaikea sen jalkeen, kun huomasin, ettei lukion suorittaminen tyon ohessa ollut kauhean vaativaa. En usko, etta opiskelu yliopistossa tyon ohessa olisi sen kummempaa, painvastoin, saisinhan opiskella sita, mista todella olen kiinnostunut. Ainoa asia, mika sai minut eparoimaan, on ika. Onko minulla edes oikeutta enaa taman ikaisena pyrkia suorittamaan perustutkintoa? Vienko joltain nuorelta opiskelupaikan? Ajattelin jopa niin isanmaallisen ajatuksen kuin etta onko minun opiskelustani talle yhteiskunnalle mitaan hyotya?

Asiassa on monta puolta. Yksi on se, etta mina taytan seuraavaksi 53. En voi pitaa valivuosia, kun vuosia ylipaataan ei ole jaljella kuin - no, korkeintaan 50. Ja monet minua nuoremmat ovat jo kuolleetkin.

Ika vaikuttaa ainakin sen, etta kaikki, mista on haaveillut, pitaisi pyrkia vahitellen tekemaan.

Niinpa olen tanaankin lukenut paasykoekirjaa ja saanut sen taas kertaalleen loppuun. Kirjoja on kaikkiaan kolme. Sitten tein pienen muistiinpanon, johon merkitsen, kuinka monta kertaa olen lukenut kirjat. Siita voin sitten myohemmin nahda, miten ahkeralla lukemisella yliopistoon paastiin tai ei paasty. Kesalla se tiedetaan.

Lukemisen valilla silitin pyykkia. Meksikosta ostettu silitysrautani on Black & Deckerin hoyryrauta, ihan semmoinen tavallinen. Paitsi, etta siina ei pysy vesi sisalla. Olen yrittanyt monta kertaa ja tanaan otin ohjeetkin esiin ja katsoin, olenko varmasti osannut laittaa vetta oikeasta paikasta ja kylla vain olen, mutta ei sittenkaan pysy. Joten hoyryominaisuutta ei voi kayttaa.

Ilma on tanaan aurinkoinen, lampotila noin 26 astetta. Huomenna tulemme Salvador-nimiseen satamaan ja jaamme sinne seuraavaksi yoksi. Se on kuulema oikea rikollisuuden pesapaikka, jossa kaikki auringonlaskun jalkeen liikkuvat ryostetaan. Kiinnostavaa.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Uuvuttava Rio de Janeiro

Saimme parhaan mahdollisen laituripaikan Riosta, aivan terminaalin edesta. Terminaalirakennuksen takaa paasi kavellen kaupungin keskustaan.



Riossa on parhaillaan loppukesa ja vuoden kuumin aika. En tieda taman paivan tarkkoja lukuja, mutta liian kuumaa oli joka tapauksessa.

Lahdimme kaupungille yhdentoista maissa. Olisimme halunneet kayda kaupungin tunnetuimman nahtavyyden, kaupunkia ylhaalla vuorella vartioivan Kristus-patsaan luona, mutta emme arvanneet lahtea sinne asti. Olimme tanaan maissa vain neljaan asti iltapaivalla ja kun liikenne oli niin vilkasta kuin se tallaisissa suurkaupumgeissa on, olisi matkaan voinut menna liian pitka aika. Tulemme tanne viela viisi kertaa, joten ehka meilla viela on mahdollisuus.

Kavelimme siis muutaman korttelinvalin, sen verran, etta valilla jo eksyimmekin korkeiden talojen sekaan. Kun poikkesimme paavaylalta, olimme heti markkinakaduilla, joissa oli paitsi paljon ihmisia ja tavaraa, myos paljon metelia. Minulle olisi hyvinkin riittanyt kaupungin itsensa tuottama haly, en olisi tarvinnut kovaaanisista mekastavaa miekkosta, jonka aani kaikui tavattoman kovaa joka puolella. En tieda, oliko han markkinoimassa jotain, selostamassa jalkapalloa vai ehka paikallisradion aamupaivajuontajana, silla enhan mina ymmarra paikallista kielta.

Brasilia on maailman vakivaltaisimpia maista. Olisiko jopa vakivaltaisempi kuin Suomi? Taalla vakivalta on silla tavalla erilaista, etta kaikkien taytyy olla vahan varuillaan. Satuimme nakemaan, miten pankin rahankuljetusauto eteni pitkin katua: sen edella ja perassa kulki poliisiautoja ja lisaksi maastoauto, jossa oli aseistettuja poliiseja. Kun saattue tuli suojatien kohdalle, jossa paljon ihmisia odotti kadun ylitysta, maastoautosta hyppasi sotaisan nakoinen mies todella sotaisan nakoisen pyssyn kanssa ja kaveli auton ja ihmisten valissa tuiman nakoisena. En uskaltanut edes ottaa valokuvaa.



Rio de Janeiro on perustettu 1565. Vuoteen 1764 asti se oli Brasilian paakaupunki. Kaupungin ydinalueella asuu lahes 8 miljoonaa ihmista ja ns. metropolialueella 14 miljoonaa. Rio on Sao Paulon jalkeen Brasilian toiseksi suurin kaupunki.

Brasilian tuloerot ovat erittain suuria. Kaupunkien koyha kansa asuu omilla hokkelialueillaan, faveloissa. Niihin jarkeva turisti ei mene kaymaan. Favelat ovat yleensa kaupunkien laidoilla, mutta Riossa niita on myos keskustassa. Kuvassa nakyy osa tallaista asuinaluetta.

Rion tunnetuin vuosittain toistuva tapahtuma ovat sambakarnevaalit. Tana vuonna ne alkavat 4.3, joten voi olla, etta ehdimme nahda osan karnevaaleista. Karnevaalien valmistelut kokivat vakavan takaiskun, kun suuri tulipalo tuhosi paljon valmiita karnevaalipukuja ja esiintymislavoja helmikuun kuudes paiva.

Karnevaaleja tulee joka vuosi seuraamaan miljoonia ihmisia paaasiassa Brasiliasta, mutta myos ulkomailta. Viime vuonna sambaturisteja laskettiin olevan jopa 700 000.


Suurkaupungit eivat oikein ole minua varten. Kaupunkeihin patee sama kuin laivoihin: kun ihmisia on liikaa, se ei enaa voi olla hienoa.

Parin tunnin tallustelun jalkeen oli ihan kuitti. En oikein jaksanut edes ottaa kuvia. Tassa viimeisessa kuvassa ollaan tulossa markkina-alueelle. Siella on tosiaan kortteleittain kauppoja, ei juuri edes kahviloita tai ravintoloitakaan vaan kauppoja, joissa myytiin kannykoita, ranta-asuja ja jopa vessanpytynkansia. En ostanut mitaan.

Nyt olemme jo lahteneet pois Riosta. Kaikkien piti olla laivassa viimeistaan 15.30 ja heti sen jalkeen pidettiin taas pelastautumisharjoitukset. Istuin taas kiltisti ja ensimmaisena omalla D21-asemallani. Noin puolen tunnin kuluttua maaraajasta kaikki muutkin olivat paikoillaan ja harjoitukset saattoivat alkaa.
  

tiistai 15. helmikuuta 2011

Uuden risteilyn alkaessa

Olemme nyt Santosin satamassa lahella Sao Pauloa Brasiliassa. Laivan kannelta nakyma nayttaa talta.

En voi lahtea ulos laivasta. Satama on valtavan suuri ja olemme lahes sen peralla. Satamaterminaaliin on matkaa kaksi ja puoli kilometria. Kavellen ei saa menna. Linja-autokuljetus on jarjestetty, mutta meita varoitettiin, etta tuon 2500 metrin matkan taittaminen voi pahimmillaan kestaa jopa kaksi tuntia. Kasittamatonta, mutta totta.

Ei se mitaan. En olisi muutenkaan ehtinyt, silla meillahan oli tama korttienvaihtopaiva taas tanaan. Kertauksena viela, etta risteilykortti on luottokortin kokoinen kortti, joka toimii kulkulupana ja ostosten maksuvalineena laivassa. Meidankin, jotka jaamme laivaan, pitaa vaihtaa korttimme uuteen aina, kun risteily paattyy.

Viime kerralla korttienvaihto oli vieda hermot. Sotkusta oli opittu jotain, silla talla kertaa se sujui paljon paremmin. Meidat oli kutsuttu sahkopostilla samppanjabaariin puoli kahdeksitoista. Ei suinkaan samppanjaa nauttimaan, vaan odottamaan. Odottaminen kuitenkin palkittiin jo vajan tunnin paasta, kun tuli kutsu hakea infosta kortti. Sitten viela uloskayntiin otattamaan itsestaan uusi valokuva ja asia oli silla selva.  Valokuva otetaan, koska joka kerta, kun lahdemme laivasta tai tulemme sielta, tyonnamme korttimme lukulaitteeseen, joka nayttaa vartijalle myos kuvamme.

Puolenpaivan aikaan laivassa alkoi olla aika tyhjaa. Ihmiset lahtivat pois, suurin osa varmaan lentokentalle.


Hain itselleni kahvia, nojailin kaiteeseen ja seurasin ihmisten lahtoa pitkan aikaa. Valilla kavin katsomassa, mita laivaan lastattiin. Ainakin laatikoittain vihanneksia ja banaaneja, joita ihmeen harvoin on kuitenkin tarjolla. Samaan aikaan kun laivan ulkopuolella ahkeroitiin, ahkeroitiin vahintaan yhta paljon sisalla. Joka puolella siivottiin, kohennettiin paikkoja ja valmistauduttiin kaikella tapaa uusien matkustajien tuloon. Silla valin nama uudet odottelivat jo satamaterminaalissa paasya linja-autoihin ja laivaan.

En ihan ymmarra, mita hienoa suuruudessa on. Kun laivaan mahtuu tuhansia matkustajia, se tietaa vaistamatta ruuhkaa, jonotusta ja tungosta. Suuruus ei koskaan voi olla luksusta, vaikka sita sellaisena markkinoitaisiin. Taalla ihmisten kulkeminen esimerkiksi laivasta pois on aika hyvin jarjestetty. Kaikkia ei paasteta jonottamaan miten sattuu, matkustajat kutsutaan kansi kerrallaan ja toiset saavat odottaa. Mutta silti jonot ovat pitkia. Varsinkin, kun tullaan laivaan ensimmaista kertaa, terminaalissa seisominen (onnekkaimmat saavat istumapaikan) voi olla tuskallista.

Uusia matkustajia alkoi tulla heti, kun viimeiset olivat lahteneet. He paasivat hytteihinsa yhden jalkeen iltapaivalla, siihen mennessa hyttisiivoojien piti olla valmiita. Olin taas katsomassa, kun matkustajat tulivat. He olivat iloisia, jopa riehakkaita, innoissaan. He ottivat toisistaan kuvia jo heti sisaankaynnissa. Myos laivan valokuvaaja oli pystyttanyt laivakulissin sopivan paikkaan ja sen edessa ihmiset kuvauttivat itsensa ( ja ostavat kuvat myohemmin itselleen). Ihmiset olivat taynna iloista odotusta.

Hytit, jotka olivat olleet jonkun toisen asuntona viela hetki sitten, oli siivottu ja puettu uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Ihminen, joka astuu sisaan, ei ajattele, etta aamulla tuossa kauniisti sijatussa vuoteessa nukkui joku toinen. Han nakee vain sen, etta kaikki on siistia ja hienoa eika mitaan kiiretta ole nyt, kun on tultu rentoutumaan..

Ylellisyyden illuusio on luotu taas kerran ja kaikki alkaa alusta.



Ilmapallotkin oli laitettu tervetulotoivotukseksi.

Laiva lahtee jo viidelta iltapaivalla, joten siina syy, miksi emme voineet edes ajatella lahtea minnekaan. Jos jo satamasta paaseminen ja takaisin tuleminen nielee jopa nelja tuntia, niin eihan siina mitaan ehdi. Tulemme tanne uudestaan viela monta kertaa ja jos hyvin kay, saamme paremman laituripaikan, lahempana terminaalia. Huomenna olemme Rio de Janeirossa.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Merkillinen mieskuoro ja muita sattumuksia

Tulin eilen illalla hyttiin puoli kuuden maissa. Olin taas ollut kannella reippailemassa ja olin aivan hikinen. Ajattelin, etta minulla on hyvaa aikaa kayda suihkussa, pesta hiukset ja laittautua illallista varten. Illallista, jonka kuvittelin alkavan aikaisintaan puoli kahdeksalta.

Olin siis juuri hankkiutumassa suihkuun, kun Raine tuli ja kysyi, olenko valmis, silla kohta mennaan. Meidan oli maara olla ylhaalla kuudelta, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa minulle.

Olimme ylhaalla kuudelta. Ehdin kayda suihkussa, pesta hiukseni ja jopa pukeutua, mutta muuten taisi laittautuminen jaada vahan puolitiehen. Harmitti: etta sen kerran, kun mennaan, niin tulee hemmetinmoinen kiire, vaikka taalla muuten kiireesta ei mitaan tieda.

Olimme siis konepaallikon kutsumina syomassa. Soin sipulikeittoa, rapupaistoksen, pihvin kermaperunoiden, sienien ja parsan kera seka vaniljajaateloa. Ei hassumpaa, varsinkin kun kolme tarjoilijaa haaraili koko ajan varmistamassa, etta kaikki sujuu. Mikas siina sitten oli tukka suorana istuessa. Hmph.

Kun illallinen loppui, kello oli sopivasti vahan vaille yhdeksan ja illan show oli alkamassa teatterissa. Menimme Rainen kanssa katsomaan ja esitys olikin oikein hauska. Hey, Rock n' Roll -nimisesta kokonaisuudesta vastasi neljan miehen kokoonpano. Yksi heista lauloi ja esiintyi erinomaisesti. Yksi oli kuin karvalakkiversio Jorma Kaariaisesta. Kahden muun rooli jai hieman hamaraksi, silla he eivat tehneet juuri mitaan. Kokonaisuudesta jai silti hyva mieli, mika osoittaa sen, etta ryhma voi tehda hyvaa tyota, vaikka kaikki siina eivat olisi huippuja. Ehka niilla kahdella muulla oli kurkunpaatulehdus tai jotain?

Tanaan on taman, Valparaisosta alkaneen kaksiviikkoisen risteilyn viimeinen paiva. Odotan taas tietoa siita, minne minun taytyy huomenna menna vaihtamaan risteilykorttini. Luulen, etta saan odottaa kaikessa rauhassa.

Matkustajat, joista suurin osa taas jaa pois, ovat saaneet paljonkin ohjeita. He paasivat jonottamaan jo tanaan.

En ihan tarkkaan tieda, mita he tassa jonottavat, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Sen tiedan, etta Brasilian maahantuloviranomaiset ovat viela tarkempia kuin USA:n ja siella sentaan ollaan tosi tarkkoja.

Tahan saakka olemme tehneet matkaa aina eteenpain. Nyt jaamme tanne Brasiliaan kuukaudeksi, ja risteilemme Santosin (Sao Paulon), Rio de Janeiron ja Salvador de Bahian valilla. Kaikki risteilyt on tietaakseni myyty lahes tayteen.

Laivassa on oma valokuvastudio, josta saa ostaa kameroita ja kuvaustarvikkeita. Siella voi myos kayda kuvauttamassa itsensa ja perheensa. Satamissa valokuvaaja on ikuistamassa laivasta tulevia matkustajia. Kaikki kuvat asetetaan naytteille kuvagalleriaan ja ne saa kayda lunastamassa sielta hyvaan hintaan.

Tanaan oli viimeinen mahdollisuus lunastaa taman risteilyn kuvia. Kavin katsomassa niita ja loysin galleriasta kuvan itsestani. Se oli otettu Ushuaiassa ja seison siina delfiiniksi pukeutuneen hepun kainalossa. Olihan se pakko ostaa, vaikka hinta olikin melkein kymmenen dollaria.

  

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Graavi lohi on barbaarien ruokaa

Istuin asken promenadikahvilassa ja katsoin, kun eras aiti taytti lapsensa tuttipulloa. Han laittoi sinne kuumaa maitoa ja nelja pussillista sokeria. Mieleeni tulivat vanhojen Kotiliesien ilmoitukset, joissa neuvottiin antamaan lapselle sokeria, silla "onhan se parasta ja puhtainta ravintoa, milla voitte pienokaistanne hemmoitella".

Ja haalahjana saattoi sitten "hemmoitella" jalkikasvuaan tekohampailla.


Sokerinhimoa en tunne, mutta naita katselin eilen vesi kielella. Mitaan ei voinut tietenkaan ostaa, silla laivaan ei saa vieda ruokaa. Naiden syominen taas ilman kunnollista pesua olisi ollut kutsukortti vahintaan vatsataudille, joten piti tyytya vain ihailemaan.

Laivasta saa hedelmia ja tuoreita vihanneksiakin. Suurin osa vihanneksista on kuitenkin sotkettu etikkaisiin kastikkeisiin tai rasvaiseen majoneesiin. Keitetyt vihannekset ovat usein mauttomia ja liian kypsia.

Laivan ruoka ei tahan mennessa ole tarjonnut muuta kuin ikavia yllatyksia. Yksi poikkeus sentaan on joukossa, graavi lohi. Sita on ollut pari kertaa pienella salaattilautasella reunakoristeena ja se on ollut todella hyvaa. Se, ettei taalla ole sellaisia graavilohikekoja kuin ruotsinlaivoilla johtuu tietysti siita, etteivat ihmiset syo sita. Raakaa kalaa syodaan vain jossain barbaarisessa pohjolassa. ja Japanissa, sushin yhteydessa.

Ruoka jos mika on makuasia. Se, etta ruoka on taalla korkeintaan valttavaa, on vain minun mielipiteeni. Tosin aika moni muu sanoo samaa.

Toistaiseksi olen syonyt vain miehiston ruokaa seka sita, mika matkustajille kuuluu hintaan. Tanaan taidan paasta maksulliseen ravintolaan silla konepaallikko on kutsunut meidat illalla syomaan. On formal-ilta ja voin lopultakin pukeutua parhaisiin vaatteisiini, mukaan ottamaani ylioppilasmekkoon. Se ei ole niin vanha kuin milta se kuulostaa, onhan se ostettu vain muutama kuukausi sitten.

Ruokaa ei siis saa tuoda laivaan, mutta ei sita saa vieda poiskaan. Eras pariskunta oli ajatellut ottaa tayden hyodyn risteilystaan ja pakannut lahtiaisiksi matkalaukun tayteen syotavaa. Ikava kylla he joutuivat luovuttamaan saaliinsa ja lahtemaan ilman evaitaan.


Montevideossa harrastettiin paljon grillaamista. Tassa on menossa paikallisen puusepanverstaan ruokatunti. Grilli nostettiin villkkaan kavelykadun reunaan niin, etta ohikulkijatkin saivat haistella ihania  tuoksuja. En oikein paassyt perille tuosta grillaussysteemista, kun laitteessa oli seka avotuli etta hiilia, mutta hyvaa jalkea se naytti tekevan.

Nain avotulella grillaamista ensimmaisen kerran Ushuaiassa, jossa katselin sita kadulla, ravintolan ikkunan takana. Siella kypsyi kokonainen lammas kahtena puolikkaana. Se nayttaa hauskalta ja on hyva ruokahalunnostatusnumero asiakkaille. Mitenkahan tuo onnistuisi suomalaisessa ravintolassa, tehdaanko sita jossain? Tarkoitan sisatiloissa, ulkona kylla tehdaan.



Tassa niita grillihiilia ja puita on myytavana. Tama ei ollut turistikauppa, vaan ihan paikallisten ihmisten ostospaikka.

Olemme tanaan ja huomenna merella ja sitten tullaankin maihin Brasiliassa. Kavin aamulla reippailemassa kannella, ilma on mukavan lammin, eika tuule liian lujaa. Kavelin toista tuntia ja olin taas tyytyvainen siita, etta hankin lahtiessani kunnolliset kavelykengat. Reippailun jalkeen tulin hyttiin ja pesin vahan pyykkia. Samalla pidin itselleni ankaraa puhuttelua siita, etta paasykoekirjoja pitaa lukea entista tarmokkaammin. Jos en nyt muka ehdi niita lukemaan, niin miten ikina kuvittelen ehtivani lukemaan kotona?

lauantai 12. helmikuuta 2011

Rahattomat suomalaiset tunnetaan

Suomalaisten tavat tunnetaan taalla Montevideossa. Kavi nimittain niin, etta hypistelin turistikadun kojussa laukkua, joka muistutti aika paljon sita, minka olen paattanyt ostaa, jos naen. Myyja halusi esitella laukkua tarkemmin, mutta kielsin ja silloin han kysyi, mista olen. Suomesta, sanoin mina.

-Ooh, Finland. Ei rahaa, han vastasi. Siis ihan suomeksi. Ja sitten han osasi sanoa myos kiitos ja nakemiin, mutta tama "ei rahaa" oli hanen bravuurinsa.

- Nainko suomalaiset aina sanovat, mina kysyin.
- Nain juuri, han sanoi.



 Montevideon vanha kaupunki, joka tassa on kuvattuna laivan kannelta, on syntynyt vanhan linnoituksen ymparille kapealle niemenkarjelle. Satama sen edessa on iso ja vilkas. Yon aikana meidan viereemme oli kiinnittynyt kaksi isoa risteilijaa. Vierestamme oli havinnyt valtava rahtilaiva nimeltaan Morning Charlotte. Pienempia risteilijoita ja rahtilaivoja on useita.

Koska tama on turistien suosima satama, myos kaupunki on varustautunut turisteja varten. Turistipoliiseja, turistikatuja, turistimyymaloita. Satama-alueelle paasee vain laivakorttia nayttamalla ja oman laivan viereen ei ole asiaa kenellakaan muulla kuin vain meilla, sen matkustajilla tai miehistolla.

Lahdin aamulla yksin ulos, silla Raine ei ehtinyt. Ei kai oikein halunnutkaan, kun jo eilen tallustimme katuja edestakaisin monta kilometria.
Kavin ensin niemen karjessa olevalla aallonmurtajalla katselemassa, kun ihmiset olivat ongella ja lahdin sitten etsimaan kauppaa, josta voisin ostaa ihan tavallisen vihon. Loysinkin sellaisen, kaikkien baarien, ravintoloiden ja matkamuistomyymaloiden joukossa oli akkia suurehko liike, jossa myytiin miesten vaatteita ja kasapain vihkoja ja kynia. Luulen, etta se oli tavaratalo ja muissa kerroksissa myytiin jotain muutakin, mutta minulle riitti tama yksi, aika erikoinen esillepano.

Valikoin vihkoani hartaasti. Se ei saanut painaa liikaa, silla joudun tuomaan kaiken lentokoneessa Suomeen. Kun lopulta tein paatokseni, vein vihon kassaksi arvelemaani paikkaan. Se ei kuitenkaan ollut kassa, vaan nainen, joka seisoi tiskin takana, huitoi paikalle toisen naisen, joka otti minun vihkoni ja lahti viemaan sita jonnekin. Kiiruhdin peraan ja tulin varsinaiselle kassalle, jossa tyoskenteli kaksi naista. Toinen otti rahaa ja toinen antoi tavaran kuittia vastaan. Taas naita tyollistavia, mutta hankalia systeemeja,  joista on joustavuus kaukana.

Mutta nyt minulla on vihko. Sen kannessa on kaunis kuva ruskavareissa loistavista vaahteranlehdista. Taalla on sellaisia. Eivat ne ihan samanlaisia ole kuin Suomessa, mutta melkein.

Tassa menee roskakuski. En paassyt perille, mita roskia han keraa, silla kyytiin kelpuutettiin vain osa jateastioiden viereen jatetyista sakeista. Naita kuskeja menee joka puolella ja heidan hevosparkansa saavat kiskoa valtavia kuormia. Kiirekin nakyy painavan, silla hevoset hoputetaan reippaaseen raviin pysahdysten valilla. Taalla on lamminta tanaan noin 25 astetta varjossakin, joten elainparat ovat lujilla.

Roskaamisen suhteen ihmiset olivat varsin suurpiirteisia. Turistikatuja siivottiin ahkerasti, mutta sivukaduilla roskalajat kukoistivat. Koirien jatoksia oli joka puolella. Kulkukoirien lisaksi taalla nakyi paljon hihnoissa talutettavia lemmikkeja, mutta kakkapusseja ei ollut kenellakaan mukana. Katsoin, miten eras mies kavelytti koiraansa suurinta ostoskatua pitkin, antoi koiran tehda isomman tarpeensa suunnilleen kaupan oven eteen ja jatkoi muina miehina matkaansa. Oli ihmisten asia katsoa eteensa, etteivat astuneet lajaan.



Aivan sataman lahella oli vanha, suuri rakennus, joka muistutti kauppahallia. Se oli taynna ravintoloita ja turistikauppoja ja siella tuoksui todella hyvalta. Tuoksun lahde nakyy tassa: lihaa ja makkaraa grillattiin avotulella. Tassa lampotilassa kokkien tyo on varmasti rankkaa, mutta asiakkailta nakyi riittavan tungokseksi asti.

Laiva lahtee muutaman minuutin paasta. Montevideosta jaa mukava muisto, mutta tuskinpa mina tanne tulen enaa koskaan.

Paivan huono uutinen oli tietysti se, etta naiden laivojen valmistus loppuu Turussa. Toinen huono oli Nokian aikeet vahentaa vakea ja se, etta Chilessa on ollut iso maanjaristys. Nyt, kun olen taalla, Chilen asiat tuntuvat olevan lahempana.

  

Montevideolainen hiprakka

Jos joku olisi sanonut minulle muutama vuosi sitten, etta jonain paivana istuisin uruguaylaisessa ravintolassa juomassa punaviinia, olisin sanonut hopo hopo, enhan mina viitsi matkustaa edes Tampereelle. Mutta niinpa vain kavi ja koskaan ei pida sanoa ei koskaan, silla juuri asken olin Montevideon vanhan kaupungin El Peregrino -ravintolassa, soin erinomaisen pihvin kermaperunoilla, join puoli pulloa punaviinia ja olin tavattoman tyytyvainen seka nyt hiukan paissani.

Ravintolalla oli muuten viehattava tapa tuoda ensi alkuun, pyytamatta, lasillinen huurteisen kylmaa kuohujuomaa. Ei sita sentaan ilmaiseksi annettu, hinta oli 60 pesoa per lasi.

Laiva kiinnittyi aamulla seitsemalta vanhan kaupungin edustalla olevaan satamaan.


Montevideo on Uruguayn paakaupunki. Human Resource Consulting valitsi sen vuonna 2006 Latilalaisen Amerikan elamanlaadultaan parhaaksi kaupungiksi. Vuonna 1726 perustetussa kaupungissa asuu vajaa 1,5 miljoonaa ihmista, joista 88 prosenttia on taustaltaan eurooppalaisia, kolmannes Italiasta. Kaupungin perustamista edelsi alkuperaisvaeston, intiaanien, lahes taydellinen tuhoaminen.

Eurooppalaisuus nakyi vanhan kaupungin ilmeessa. Seka rakennukset etta ihmiset olisivat voineet olla vaikkapa Roomasta.

Turistit ohjattiin hyvin satamasta ulos ja suoraan parhaille ostoskaduille. Niiden varrella oli paljon erityisia turistipoliiseja ja kadut olivat siisteja ja puhtaita. Ei kuitenkaan tarvinnut menna kuin pari korttelia sivummas, niin nakyma oli toinen.


Tassakin pihassa asuttiin. Viereinen tontti, siis se muurin vieresta alkava, oli myytavana.

Olemme Montevideossa yon yli ja lahdemme huomenna kuuden maissa illalla. Aion menna ulos taas heti aamulla, vaikka Raine ei paasekaan. Monen merella vietetyn paivan jalkeen on mukava kavella oikeita katuja pitkin, varsinkin kun niiden varrella nakyi olevan paljon kiinnostavia kauppoja.

Tassa on paikallinen kukkakauppa. Siella myytiin myos lemmikkielaimia, ainakin lintuja, aanesta paatellen.


Lampotila taalla on noin 22 astetta. Pitka satamassaoloaika ja kavelymatkan paassa sijaitsevat ravintolat suovat monille miehiston(kin) jasenille tervetulleen tilaisuuden rentoutumiseen. Toivottavasti se sujuu kaikin puolin hyvin. Kun olimme Perun Limassa, kuusi miehiston jasenta oli ryostetty.

torstai 10. helmikuuta 2011

Ylellisyyden illuusiosta

Alkuun pieni oikaisu: annoin vaaran todistuksen ushuaialaisista yrittajista kun sanoin, etta he eivat olleet toissa sunnuntaina. Olivat kuulema kuitenkin olleet, kaupat oli avattu myohemmin, sen jalkeen, kun me olimmejo kayneet ostoskadulla.

Tanaan on taas kesa. Olen monta paivaa kulkenut villapaita paalla, mutta kun tanaan menin uima-allaskannelle, olin ehdottomasti ylipukeutunut.


Aika on mennyt yllattavan nopeasti. Tamakin, neljantoista paivan risteily loppuu sunnuntaina. Huomenna, perjantaina olemme Montevideossa Uruquayssa ja sunnuntaina tulemme jo Brasiliaan.

Matkustajat, jotka ovat ostaneet risteilyn ja varanneet siihen viikon tai tassa tapauksessa kaksi, odottavat tietysti jokaiselta paivalta elamyksia, rentoutumista ja mukavuutta, jota ei kotona ole. Siihen heilla on taysi oikeus. Henkilokunnan huolena on pitaa ylla jatkuvaa illuusiota ylellisyydesta ja hauskuudesta. Alan aavistella, miten vaikeaa se on.

Hyttisiivoojat esimerkiksi. Heidan kontrahtinsa laivalla kestaa kahdeksan kuukautta kerrallaan, siten heilla on kahden kuukauden loma. Kahdeksan kuukautta joka ikinen paiva on jaksettava palvella yleisoa, joka  voi olla hyvin ystavallista ja kilttia, mutta joka osaa myos vaatia ja oikutella ja valittaa. Aina taytyy muistaa hymyilla, kaikki toiveet pitaa pyrkia tayttamaan, jokaiseen asiakkaaseen pitaa suhtautua aivan kuin han olisi ihaninta ja tervetulleinta, mita kuvitella saattaa.

Ei ole helppoa. Kannustimena toimii siivoojien palkkaus, joka perustuu lahes kokonaan asiakkailta saataviin juomarahoihin. Yrityksen maksama peruspalkka on tietaakseni noin 600 dollaria kuukaudessa. Sama systeemi patee tarjoilijoihin.

Meidan costaricalainen hyttisiivoojamme on kahden lapsen aiti. Hanen sisarensa huolehtivat alakouluikaisista lapsista silla aikaa, kun aiti on toissa. Kotiin voi pitaa yhteytta, jos siella on puhelin tai sahkoposti, mutta se on kallista. Internetin kaytto maksaa taalla 0,38 dollaria minuutti.

Henkilokunnasta yritetaan huolehtia hyvin. Tottahan taalla tiedetaan, etta pitka aika suljetussa yhteisossa ilman vapaapaivia ja irtiottoja kay hermoille. Heille jarjestetaan esimerkiksi mahdollisuuksia menna yokerhoon tai hyvinvointi-iltoja kylpylaosastolla. Mutta mahdollisuudet tallaiseen ova aika pienet, silla asiakkaat ovat aina paikalla ja heilla on etusija. Yokerhokayntikin voi kayda raskaaksi viimeistaan aamulla, kun taas on herattava toihin.

Kaikkia asiakkaita ei voi ikina miellyttaa, sehan tiedetaan. Joitakin ei voi miellyttaa millaan, silla jotkut nakevat ymparillaan vain asioita, jotka ovat huonosti. Jono on liian pitka. Nahtavyys ei ollutkaan hieno. Hytti ei vastannut odotuksiani. Bingossa on liian pienet palkinnot. Minulla on tylsaa.

Mita talle mahtaa? Ei mitaan.

Jotkut taas tykkaavat niin valtavan paljon kaikesta, etteivat saa risteilemisesta ollenkaan tarpeekseen. Viime viikolla juhlittiin Herbert ja Marianna Lucasia heidan 286. risteilynsa kunniaksi. Naille risteilyn raskassarjalaisille on oma klubikin, jossa saa tiettyja etuja. Eilen taalla laivalla oli tallainen klubitilaisuus, johon oli varattu muilta matkustajilta suljettu tila. Sekin aiheutti valituksia: miksi meille ei anneta, vaikka mekin olemme maksaneet tasta?

Tammoista tanaan. Nyt lahden iltapaivakahville promenadille. Henkilokunnalla kuuluu olevan taas paloharjoitukset.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kulttuuririentoja ja harrasta tunnelmaa

Olimme kuin olimmekin eilen "ulkona", kavimme syomassa Windjammerissa, juomassa lasilliset punaviinia Promenadilla ja menimme sitten Savoy Teatteriin katsomaan jongloori ja pantomiimikko Michael Menes'n showta. Takaisin tullessa ei tarvittu taksia eika voinut kiertaa Martinsillan grillin kautta.

Eilen oli formal-ilta, mika tarkoitti sita, etta ainakin paaravintolassa syovilta matkustajilta edellytettiin ilta-asuja. Meilta niita ei edellytetty, koskapa tyydyimme rahvaan puoleen eli ravintolaan, jonka ruoka kuuluu risteilyhintaan. Rainella nyt ei muuta formal-asua olekaan kuin univormunsa, johon hanen taytyy sonnustautua aina, kun menee matkustajien tiloihin. Minulle kelpasivat ne vahan paremmat housut, joista olin paivemmalla menestyksellisesti poistanut rasvatahran.

Oli hauska katsoa iltayleisoa. Melkein kuin olisi seurannut Linnan juhlien sisaantuloa paitsi, etta asuvalikoima oli huomattavasti monipuolisempi. Useilla daameilla oli pitkia iltapukuja, monilla jopa sopivan kokoisia. Jotkut herrat olivat sonnustautuneet smokkeihin. Joku herroista oli tulkinnut formalin tarkoittavan tummaa pukua, kravattia ja lippalakkia.

Laivan teatterissa on 1362 istumapaikkaa. Show esitetaan joka ilta kaksi kertaa. Esitykset vaihtuvat paivittain; kun eilen oli pantomiimia ja jonglooritemppuja, on tanaan vuorossa Chilen "musiikkisensaatio" Vivian Guzman.

Laivalla tarjotaan musiikkiesityksia monenlaisiin makuihin. Iltapaivisin Promenadilla voi nauttia Three Seasons -trion esittamasta klassisesta musiikista. 



Eilisillan kevytmielinen hupailu ei tainnut sitten kuitenkaan tuottaa tulosta. Mukava costaricalainen hyttisiivoojamme nimittain totesi tanaan, etta rouva nayttaa pitkastyneelta.
- Ymmarran hyvin. Kun on kotona tottunut tekemaan jotain koko ajan ja sitten taalla ei ole mitaan tekemista, han sanoi.

Vastasin, etten ole pitkastynyt ja etta kaikki on ihan hyvin. En kai ollut kovin vakuuttava, silla han sanoi, etta jos hanella suinkin olisi aikaa, han tulisi pitamaan minulle seuraa ja etta joka tapauksessa han tulee joka aamu ja katsoo, etta minulla on kaikki hyvin.

Ehka mina naytan pitkastyneelta ja yksinaiselta, silla kun olin kannella kavelemassa, muuan pariskunta pysaytti minut ja kysyi, haluaisinko kavella heidan kanssaan.
- Tiedamme, etta olette taalla jonkun officerin kanssa, mutta olette niin paljon yksin, he sanoivat.

Sain taas vakuuttaa, etta yksin kavely on minusta erinomaisen miellyttavaa puuhaa. Mika on muuten ihan totta. Juttelimme vahan aikaa ja jatkoimme sitten laivan kiertamista eri suuntiin. He olivat keskenaan veikkailleet, mista mahdan olla kotoisin ja paatyneet Ruotsiin.

Viime yona siirsimme taas kelloja tunnilla eteenpain. Sita on taman matkan aikana tehty usein. Kuvitelkaa, milta tuntuu, kun kesaaika alkaa monta kertaa viikossa?

Olemme tanaan ja viela huomennakin merella. Meri on tanaan ollut tyyni ja kaunis, lahes harras. Siihen tunnelmaan sopii seuraava kuva. Se on 15. kannelta, laivan kappelista.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Tahranpoistosta ja Darwinista

Eilen syntyneen Kap Hornin Silittajat -yhdistyksen perustaja- ja ainoana jasenena jatkan aiheesta viela vahan.

Ei se pahuksen tahra ollut mihinkaan lahtenyt. Yritin pesta housut uudestaan, mutta kuumaa vetta ei tullutkaan. Googletin vahan ja sain tietaa, etta ruokasooda voisi auttaa tahranpoistossa. Soitin Rainelle ja kysyin, josko han voisi kayda keittiosta hakemassa vahan ruokasoodaa. Tarkistin viela, mita se on englanniksi: baking soda. Siis baking sodaa keittiosta, kiitos.

Raine tulikin hetken kuluttua mukanaan iso, oranssi purkki, jonka kyljessa luki Gelatine,.hKyteloimisaine. Mutta kun itse tavara oli kuitenkin hienoa, valkoista jauhoa, paatin kokeilla. Levitin hyyteloimisainetta rasvatahran paalle ja silitin sen kasvopaperin lapi.

 Bingo! Tahra oli tipotiessaan.

Nyt minulla on taas ne vahan siistimmat housut ja tanaan olisi taas aikomus yrittaa menna syomaan matkustajien puolelle, ehka jopa katsomaan showta teatteriin sen jalkeen. Tahan taytyy tosin laittaa erittain suuri varaus, silla esitys alkaa yhdeksalta, kamalan myohaan. Tavallisesti olen jo menossa nukkumaan siihen aikaan.

Pesin taas asken vahan pyykkia. Kuumaa vetta siis yleensa tulee, eilinen oli poikkeus. Vaatteiden suhteen on oltava tarkkana, silla minulla ei ole niita yhtaan liikaa mukana. Otin todellakin vain sen yhden matkalaukun ja pakkasin siihen vaatteita seka talvi- etta kesaolosuhteisiin kolmen kuukauden tarpeiksi. Tahan mennessa, kun matkalla on oltu reilu kuukausi, olen selvinnyt mielestani aika hyvin. Ainakin paremmin kuin ne, jotka rantautuivat Ushuaihin sortseissa ja varvastossuissa. 

Jos jotain vaatteita pitaa ostaa, laivan kaupasta ei apua loydy.


Tama kuva on Fashion Boutiquesta jossa, kuten naette, on enemman koruja kuin vaatteita. Pieni vaatevalikoima on tasta vasemmalla puolella. Olin juuri ottamassa siita kuvaa, kun minut keskeytti ystavallinen nuori nainen, joka kysyi, voiko han auttaa. Sanoin vain kuvaavani laivaa joka puolelta omaa kotialbumiani varten. Han kysyi, eiko kuvaaminen olisi mukavampaa silloin, kun kaikki on jarjestyksessa - siella toden totta oli pari roskaa -lattialla. Sanoin, ettei pieni epajarjestys haittaa. Seuraavaksi han urkki minun nimeni ojentamalla katensa ja esittaytymalla. Kerroin nimeni, tavasinkin sen silla muuten kukaan ei osaa aantaa eika kirjoittaa sita ja kerroin olevani Suomesta. Tytto poistui nopeasti paikalta ja olen aivan varma, etta han kavi katsomassa, kuka mina olen. Helppoahan se on, kun olen ainoa suomalainen taalla.

Ehka mina olen nyt jossain Epailyttavien matkustajien listalla? Jos tata blogia ei yhtakkia enaa ilmestykaan, niin minulta on pistetty linjat kiinni.

Mutta jatketaan nyt niin kauan kuin lystia piisaa.

Aamulla olin kuuntelemassa luentoa Darwinin tutkimusmatkasta Etela-Amerikkaan ja miten se muutti kasitysta maailmasta. Luennoitsija Donna Guy huomautti aluksi, etta han ei ota kantaa luomisteoriaan puolesta eika vastaan, han nyt vain kertoo Darwinista ja taman tutkimuksista. Aiheellinen huomautus talle yleisolle.

Charles Darwin lahti aikoinaan englantilaisen tutkimusalus Beaglen mukaan kahdeksi vuodeksi. Matka venyi kuitenkin viiteen vuoteen. Vaikka matkaa tehtiin laivalla, Darwin ei tutkinut merta eika juuri tiennyt vedenalaisesta elamasta. Sen sijaan han vietti pitkia aikoja maissa tutkimassa kasveja ja fossiileja. Laiva odotti sen aikaa.

Evoluutioteoriaa on siis kehitetty juuri taalla. Jannittava ajatus.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Arkiaskareissa Kap Hornilla

Aamulla tuntui huolestuttavasti silta, etta edellispaivan kaameus toistuu. Aallokko oli taas vihamielisen kovaa - minun mielestani - vaikka joku oikea merimies olisi ehka pitanyt sita normaalina laineiden liplatuksena nailla main. Olimme nimittain Kap Hornilla.


Laivan keinunta rauhoittui kun paasimme tahan. Jaimme paikoillemme lahes kahdeksi tunniksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ikuistaa kayntinsa tassa kuuluisassa paikassa. Nahtavyys itse ei ollut kummoinenkaan, kuten voitte nahda.

Kun katsoo oikein, oikein tarkkaan, kuvan keskella olevan matalamman kallion paalla nakyy rakennus. Siella on majakka ja majakanvartijan talo, jossa han perheineen asuu. Kap Hornin majakanvartijan tyo lienee kohtalaisen yksinaista puuhaa.

425 metria korkea kallio, josta Kap Horn on saanut nimensa, nakyy takana oikealla. Paikka sijaitsee 146 kilometria etelaan eilisesta satamastamme, Ushuaiasta.

Kap Hornin kiertaminen on ollut kunnia-asia merenkulkijoille. Suomalaisia, Kap Hornin kiertaneita naisia ei taida olla kovin montaa, mutta vaikka nyt olenkin yksi heista, en tunne tehneeni mitaan erityista merimiestekoa. Tallaisen kolossin kyydissa tamakin temppu onnistui suht helposti.

Toista on ollut entisajan merenkulkijoilla. Ties kuinka monta hylkya ja merimiehen hautaa allamme parhaillaankin on? Kun katsoo naita vesia lahelta voi vain hamarasti kuvitella, mita taalla purjehtiminen on joskus ollut. Paikan tekee erityisen vaaralliseksi nopeasti vaihtuvat ja oikulliset olosuhteet, petolliset kivikot seka jaavuoret, joihin voi tormata.

Suomen Joutsen purjehti taalla 1936. Se teki silloin matkan, joka suuntautui moniin samoihin satamiin, joissa mekin kaymme. Joutsen ankkuroitui muun muassa Callaoon Perussa, Valparaisoon Chilessa ja Rio de Janeiroon Brasiliassa. Laivalla oli mukanaan Suomen Vientiyhdistyksen teollisuustuotteiden vientinayttely.

Suomen Purjelaivasaation kuunari Helena teki matkan Suomen Joutsenen jaljilla 2006.

Ensimmainen suomalainen, jonka tiedetaan kayneen taalla, oli turkulainen Herman Sporing. Han naki Kap Hornin 26.1.1769. Englantilaisen tutkimusalus Endeavourin mukana assistenttina ja piirtajana olleelle Sporingille matka oli samalla viimeinen: han kuoli sen aikana.



Kaikki kuvasivat innokkaasti kivikasaa, vaikka kuvausolot olivat huonot. Pian kuvassa nakyvan hetken jalkeen tuuli yltyi ja kansille ei enaa paastetty ketaan.

Olemme nyt lopullisesti jattaneet Tyynen Valtameren ja siirtyneet Atlantille. Samalla veden vari on vaihtunut sinisesta ja vihreasta harmaaksi. Edessamme on parin paivan matka Montevideoon.

Laivan kasino on ollut suljettuna nyt, kun olemme Argentiinan aluevesilla. Paikallinen lainsaadanto ei salli tallaista uivaa uhkapelipaikkaa. Ehka juuri sen takia emme poikkea muihin Argentiinan satamiinkaan, kasino on laivalle tarkea tulolahde.

Seuraavaksi tama kaphoornari ottaa esiin meksikolaisen silitysrautansa ja ryhtyy silittamaan. Sovimme eilen Rainen kanssa, etta menemme illalla matkustajapuolelle syomaan. Olin vahan laittautunut sita varten ja pukenut paalleni vastapestyt ja -silitetyt housut. Juuri kun olin pohtimassa, laittautuisinko oikein viimeisen paalle ja pistaisin vahan ripsivaria, Raine soitti ja kertoi, etta joutuu jaamaan ylitoihin. Jatin ripsivarit laittamatta, mutta menin kuitenkin Windjammer-ravintolaan. Tiputin puhtaille housuilleni pari ranskanperunaa ja sain niihin ison rasvalaikan. Ei muuta kuin pyykkaamaan uudestaan. Ja nyt siis silittamaan.

Ehka mina voisin olla ainoa suomalainen nainen, joka on silittanyt Kap Hornilla?

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Mainio paikka vankilalle

Argentiinan Tulimaassa sijaitseva Ushuaia on maailman etelaisin kaupunki. On siita huolimatta, etta etelaisimman kaupungin arvonimi on vuonna 1998 myonnetty tatakin etelampana olevalle Puerto Williamsille. Siella ei kuitenkaan asu kuin noin 2000 ihmista, kun taas Ushuaiassa asuu 65 000, suunnilleen saman verran kuin Uudessakaupungissa.

Tama paikka maailman laidalla on aikaisemmin ollut rangaistussiirtola. Sellaiseksi se on sopinut erinomaisesti, silla on vaikea keksia, miksi joku haluaisi asua taalla vapaaehtoisesti, kun lampimampia ja vilkkaampia paikkoja on kosolti tarjolla. Vuoden keskilampotila taalla on +5,7 astetta. Etelamantereelle suuntaavat tutkimusalukset lahtevat taalta.

Rangaistussiirtolasta on nykyaan tehty museo ja turismi nayttaa olevan Ushuaialle tarkea elinkeino. Pieneksi kaupungiksi siella on paljon ravintoloita, kahviloita ja matkamuistomyymaloita. Sijaitseepa kaupungissa myos maailman etelaisin irlantilainen pubi.
Me tietysti kavimme siella.



Oli onni, etta paasimme lahtemaan jo yhdeksan jalkeen aamulla. Pian sen jalkeen oli tullut maarays, jonka mukaan henkilokunta ei saa poistua laivasta. Syyna oli se, etta laiva ei voinut kiinnittya rantaan ja matkustajat jouduttiin kuljettamaan pienilla veneilla maihin. Laiva on nyt melkein taynna matkustajia ja kun miehistoa on toistatuhatta on pikkuveneissa tungosta. Maksavat asiakkaat ovat tietysti etusijalla.

Koko henkilokunta ei tietenkaan olisi ollut laivaa jattamassa. Maihin voi menna, jos tyot sen sallivat ja taalla on paljon toita, joita pitaa hoitaa satama-aikana. Tanaan olemme lisaksi tavallista lyhyemman ajan satamassa, kaikkien pitaa olla laivassa taas 16.30.

Olimme maissa pari tuntia. Kavimme matkamuistokaupoissa, mutta emme taaskaan ostaneet mitaan. Chileen verrattuna hinnat olivat taalla korkeat. Luulen, etta se johtuu sijainnista, tavaroihin oli pistetty vahan etelaisimman lisaa. Kunhan on eniten jotain koko maailmassa, voi hinnoitella itsensa sen mukaan.

Matkamuistomyymaloiden lisaksi kaupungissa oli paljon muitakin kauppoja, mutta ne olivat nain sunnuntaina kiinni. Edes noin kolmentuhannen turistin yhtaaikainen saapuminen kaupunkiin ei nakojaan innostanut paikallisia yrittajia sunnuntaitoihin.

On hassua, etta mita etelammaksi olemme tulleet, sita vahemman eksoottiselta kaikki nayttaa. Maisema on taalla hyvin paljon samanlaista kuin pohjoisessa ja jopa ihmiset nayttavat tutummilta. Tamakin pieni Ushuaia voisi olla norjalainen kalastajakyla.



Suomalaisilla on taalla vakituisemminkin jalansijaa. Kaikkitietava Wikipedia kertoi, etta Suomen Ilmatieteen laitos tekee taalla Argentiinan vastaavan laitoksen kanssa ylailmakehan mittauksia.

Turisteille mainostetaan alueella asuvia pingviineja ja merileijonia. Me emme ole nahneet kumpiakaan. Emme myoskaan valaita, vaikka niitakin tassa matkan varrella olisi saattanut olla. Koiria sen sijaan olemme nahneet joka paikassa. Taallakin niita kuljeksi kaikessa rauhassa kaupungilla. Kaikki eivat olleet kulkukoiria, useimmat olivat selvasti jonkun omia ja jonkun seurassa. Seurasin, miten muuan takkuturkkinen kaveri nuuhki kadulla olevaa leivanpalaa ja jatti sen syomatta. Meidan Nonnamme ei jata mitaan syomatta, mihin se suinkin ylettyy ja siksi tallainen ylenkatse tuntui perin kummalliselta. Se kuitenkin selittyi, kun huomasin, etta kyseinen koirayksilo oli majoittunut konditoriakahvilan eteen. Silla oli varaa olla nirso.