-Ooh, Finland. Ei rahaa, han vastasi. Siis ihan suomeksi. Ja sitten han osasi sanoa myos kiitos ja nakemiin, mutta tama "ei rahaa" oli hanen bravuurinsa.
- Nainko suomalaiset aina sanovat, mina kysyin.
- Nain juuri, han sanoi.
Montevideon vanha kaupunki, joka tassa on kuvattuna laivan kannelta, on syntynyt vanhan linnoituksen ymparille kapealle niemenkarjelle. Satama sen edessa on iso ja vilkas. Yon aikana meidan viereemme oli kiinnittynyt kaksi isoa risteilijaa. Vierestamme oli havinnyt valtava rahtilaiva nimeltaan Morning Charlotte. Pienempia risteilijoita ja rahtilaivoja on useita.
Koska tama on turistien suosima satama, myos kaupunki on varustautunut turisteja varten. Turistipoliiseja, turistikatuja, turistimyymaloita. Satama-alueelle paasee vain laivakorttia nayttamalla ja oman laivan viereen ei ole asiaa kenellakaan muulla kuin vain meilla, sen matkustajilla tai miehistolla.
Lahdin aamulla yksin ulos, silla Raine ei ehtinyt. Ei kai oikein halunnutkaan, kun jo eilen tallustimme katuja edestakaisin monta kilometria.
Kavin ensin niemen karjessa olevalla aallonmurtajalla katselemassa, kun ihmiset olivat ongella ja lahdin sitten etsimaan kauppaa, josta voisin ostaa ihan tavallisen vihon. Loysinkin sellaisen, kaikkien baarien, ravintoloiden ja matkamuistomyymaloiden joukossa oli akkia suurehko liike, jossa myytiin miesten vaatteita ja kasapain vihkoja ja kynia. Luulen, etta se oli tavaratalo ja muissa kerroksissa myytiin jotain muutakin, mutta minulle riitti tama yksi, aika erikoinen esillepano.
Valikoin vihkoani hartaasti. Se ei saanut painaa liikaa, silla joudun tuomaan kaiken lentokoneessa Suomeen. Kun lopulta tein paatokseni, vein vihon kassaksi arvelemaani paikkaan. Se ei kuitenkaan ollut kassa, vaan nainen, joka seisoi tiskin takana, huitoi paikalle toisen naisen, joka otti minun vihkoni ja lahti viemaan sita jonnekin. Kiiruhdin peraan ja tulin varsinaiselle kassalle, jossa tyoskenteli kaksi naista. Toinen otti rahaa ja toinen antoi tavaran kuittia vastaan. Taas naita tyollistavia, mutta hankalia systeemeja, joista on joustavuus kaukana.
Mutta nyt minulla on vihko. Sen kannessa on kaunis kuva ruskavareissa loistavista vaahteranlehdista. Taalla on sellaisia. Eivat ne ihan samanlaisia ole kuin Suomessa, mutta melkein.
Roskaamisen suhteen ihmiset olivat varsin suurpiirteisia. Turistikatuja siivottiin ahkerasti, mutta sivukaduilla roskalajat kukoistivat. Koirien jatoksia oli joka puolella. Kulkukoirien lisaksi taalla nakyi paljon hihnoissa talutettavia lemmikkeja, mutta kakkapusseja ei ollut kenellakaan mukana. Katsoin, miten eras mies kavelytti koiraansa suurinta ostoskatua pitkin, antoi koiran tehda isomman tarpeensa suunnilleen kaupan oven eteen ja jatkoi muina miehina matkaansa. Oli ihmisten asia katsoa eteensa, etteivat astuneet lajaan.
Aivan sataman lahella oli vanha, suuri rakennus, joka muistutti kauppahallia. Se oli taynna ravintoloita ja turistikauppoja ja siella tuoksui todella hyvalta. Tuoksun lahde nakyy tassa: lihaa ja makkaraa grillattiin avotulella. Tassa lampotilassa kokkien tyo on varmasti rankkaa, mutta asiakkailta nakyi riittavan tungokseksi asti.
Laiva lahtee muutaman minuutin paasta. Montevideosta jaa mukava muisto, mutta tuskinpa mina tanne tulen enaa koskaan.
Paivan huono uutinen oli tietysti se, etta naiden laivojen valmistus loppuu Turussa. Toinen huono oli Nokian aikeet vahentaa vakea ja se, etta Chilessa on ollut iso maanjaristys. Nyt, kun olen taalla, Chilen asiat tuntuvat olevan lahempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti