Haiseva ja kaunis Salvador

Kun lahdin talle matkalle, tiesin, mita haluaisin ostaa. Tarvitsin uuden laukun. Nahkaa. Vanha, nahkainen olkalaukkuni on palvellut minua yli 30 vuotta ja on edelleen hyva. Se on vain liian pieni. Sita paitsi en ole koskaan pitanyt laukusta, se on vaaran mallinen. Sain sen lahjaksi ja lahjoista ei saa valittaa, mutta ehka se nyt, kaikkien naiden vuosien jalkeen, jo on sallittua?

Ja nyt minulla on uusi laukku. Olemme kayneet aika monessa kaupassa ja tulleet tyhjin kasin pois.

- Eiko mitaan, Raine on kysynyt monen kertaa.
- Ei.
- Eiko vielakaan mitaan, han on kysynyt monta kertaa.
- Ei vielakaan. Kylla mina sitten tiedan, kun naen sen.

- Mina odotan tassa ulkopuolella, han on jo lopulta sanonut.

Nyt ei enaa tarvitse odottaa, silla tanaan nain juuri sen laukun, jonka halusin.

Se roikkuu tuossa ylimmassa rivissa aarimmaisena oikealla, se tummanruskea. Se on nyt minun.

Salvador de Bahia on oikein viehattava paikka, ei ollenkaan sellainen kurjuuden ja rikollisuuden pesapaikka, kuin etukateen peloteltiin. Kurjuutta ja rikollisuuttakin taalla varmasti on, mutta ei minusta tuntunut, etta meita mikaan uhkasi tanaan, kun olimme kaupungilla. 

Ensimmaista kertaa taman matkan aikana satoi. Kun teimme lahtoa laivasta, ihmiset odottivat uloskaynnissa ja ulkona tuli reippaasti vetta. Laivan turvallisuuspaallikko sattui olemaan siina ja kysyi, eiko meilla ole sateenvarjoa. Eihan meilla ollut ja han sanoi, etta hanella on hytissaan siina lahella iso sateenvarjo, kaykaa hakemassa. Kavimme ja niinpa paasimme kuivina kaupungille.

Salvadorin vanha kaupunki on ylhaalla jyrkan ja korkean maen paalla. Sinne paasee autolla, hissilla tai kallion rinnetta nousevalla pienella junalla, vahan kuin hiihtohissilla. Junarata oli suljettu ja hissiin oli valtavan pitka jono. Otimme taksin, kun ensin olimme kavelleet vahan aikaa alhaalla sataman tuntumassa. Taksi vei meidat nakoalapaikalle.
 Kuvassa alhaalla nakyva iso, vaalea rakennus on kauppahalli, jossa myytiin kaikkea vaatteista kameroihin. Teimme sinne vain pikaisen kaynnin, silla voimme palata sinne joskus myohemmin.

Hallin vieressa on satama-allas, jonka reunalla olevassa kojussa myytiin jotain makkarantapaista ja grillattua lihaa. Saattoi olla hyvaakin, mutta satama-altaasta nouseva haju ja siella makaavat jatteet eivat juuri herattaneet ruokahalua. Kaupunki oli muutenkin aika likainen. Useimmat talotkin nayttivat silta, kuin niissa ei olisi koskaan tehty mitaan remonttia sen jalkeen, kun ne noin sata vuotta sitten ovat valmistuneet.

Turistina on helppo ihastella pienten talojen kauhtuneita vareja ja niiden muodostamaa runollista nakymaa. Mutta millaista mahtaa olla asua noissa hokkeleissa, joissa kattokin saattoi olla romahtanut ja jotka joskus olivat niin pienia, etta Suomessa niihin ei tarvittaisi edes rakennuslupaa?

Jos talot ovat pienia, niin ihmiset ovat aika isoja, monet heista. Rehevat muodot eivat esta takalaisia naisia pukeutumasta paljastavasti, isompikin daami tunkee itsensa estoitta pieniin sortseihin ja toppiin, joka paljastaa anteliaasti seka ylaosan etta metabolisesta oireyhtymasta halyttavasti varoittavan keskivartalon.

Taitavat olla makean peraan nama brasilialaiset. Ainakin aamiaisella - jossa leipa on heidan laivaantulonsa jalkeen lahes kokonaan korvattu makeilla leivonnaisilla - olen huomannut, etta makea tekee kauppansa. Melkein kaikilla on lautasellaan sokerikuorrutettu donitsi tai pari viineria.

Lahdemme taalta huomenna kuuden maissa aamulla. Sitten kuullaan, miten yo on sujunut; henkilokunnastakin monet paasivat kaupungille vasta illansuussa. Mina odotan parhaillaan, etta paasisin syomaan.