Puutetta ja surkeaa tiedottamista

Tulimme aikaisin tana aamuna Valparaison satamaan Chilessa. Se tuntui hyvalta, silla merella oli vaihteeksi keinuttanut siina rajoilla, ettei ihan tullut huono olo.

Tallaisen uivan hotellin yllapito vaatii tavattoman paljon tavaraa. Silla aikaa, kun matkustajat kayvat tutustumassa satamakaupunkeihin, satamamiehet ja laivan henkilokunta lastaavat sisaan ruokaa, juomaa, vessapaperia ja muuta tarpeellista. Lastaus alkoi heti aamulla ja se jatkunee koko yon. Tavaraa on konttikaupalla.

Minulla on tapana syoda aina aamulla ensimmaiseksi yksi banaani. Olen tehnyt sita niin kauan kuin muistan. Olen todella piintynyt banaaninsyoja, lapsetkin tiesivat, etta jos hedelmakorissa oli illalla vain yksi banaani, siihen ei kukaan koske, silla se on aidin.
Taalla laivallakin oli ensin banaaneja, mutta ne loppuivat muutamassa paivassa. Jokaisessa satamassa olen vakoillut, josko nakyisi banaanilaatikoita, mutta turhaan. Tanaan niita viimein tuotiin. Tosin mielestani liian vahan verrattuna vaikkapa melonien tai Coca-Colan maaraan (jalkimmaista nyt ei olisi tarvittu ollenkaan). Ehkapa jo huomenna aamiasbuffetissa on ianikuisen melonin lisaksi myos banaaneja. Ei niista ainakaan tarvitsisi tehda mitaan suklaalla kuorrutettuja jalkiruokia, kuten myos on tapahtunut.

Tama paiva alkoi muutenkin huonosti. Ensimmainen risteily paattyi tanaan ja uusi alkoi saman tien. Se merkitsi meille laivaan jaaville matkustajille sita, etta meidan piti uusia laivakorttimme, eraanlainen yhdistetty kulkulupa ja ostoskortti. Laivan matkustajaluettelo tyhjennetaan ja kirjoitetaan uudestaan, tulemme siis tavallaan uusina matkustajina sisaan.

Kuulostanee yksinkertaiselta. Todellisuudessa se oli hyvinkin monimutkaista. Ensinnakin kukaan ei kertonut asiasta meille. Raine toki tiesi, etta tallainen vaihto pitaa tehda, mutta ei hankaan sen tarkemmin missa ja miten. Han oli jossain vaiheessa kysynytkin asiasta ihmiselta, jonka vastuulla tallaisen vaihdon jarjestaminen on ja silloin oli vakuutettu, etta sahkopostia on tulossa. Ei tullut.

Uusi ranskalainen ystavani Cel ja mina puhuimme asiasta eilen. Kummallakaan ei ollut mitaan tietoa, mutta lupasimme soitella, jos toinen saisi tietaa jotain. Cel soittikin minulle illalla ja sanoi, etta infotiskilta oli neuvottu meita menemaan tana aamuna ennen yhdeksaa teatteriin, siella asia selviaisi.

Olin teatterin ovella ennen yhdeksaa, mutta siella ei ollut ketaan. Kavelin infotiskille kysymaan, missa voisin vaihtaa korttini. Sanottiin, etta se olisi pitanyt tehda jo eilen. Pienen neuvottelun jalkeen ja kun heille oli selvinnyt, etta matkustan Rainen kanssa, he sanoivat, etteivat halua sekaantua asiaan enempaa, minun taytyy puhua mieheni kanssa. Ikaan kuin Raine paattaisi, kuka tassa laivassa matkustaa.

Soitin Rainelle. Han selvitti asiaa ja ilmoitti hetken paasta, etta minun on oltava teatterissa 10.30. Menin hyttiin odottamaan, soitin Celille ja kerroin hanelle saamastani uudesta ajasta. Han puolestaan kertoi minulle saamastaan uudesta ajasta ja paikasta, joka oli kolmoskannella kello yhdeksan.

Menin joka tapauksessa teatteriin 10.30. Celkin oli siella. Vanha korttini otettiin ovella pois. Cel oli juuri puhumassa jonkun korttien uusjakoon osallistuvan henkilokunnan jasenen kanssa ja tama ohjasi Celin ulos teatterista seka kaski minun seurata hanta. Lahdimme pois mukanamme epamaarainen tieto, etta ulosmenoportilla saisimme uudet kortit.

Cel olikin menossa ulos, mutta mina en voinut lahtea ennen kuin Raine voisi tulla mukaan ja jos olisin lahtenyt, en olisi paassyt takaisin laivaan ennen puolta paivaa. Eika olisi kannattanutkaan lahtea, silla ei Celkaan mitaan uutta korttia ollut sielta saanut vaikka meni.

Tassa kohtaa olin jo tosi kiukkuinen. Soitin taas Rainelle ja pyysin apua. Asetuin teatterin ovelle - josta siis hetki sitten oli mennyt sisaan - odottamaan ja paatin seista siina niin kauan, etta minut tullaan pelastamaan. Raine tulikin kohta ja sai asiat jarjestymaan siihen malliin, etta niihin tuntui tulevan edes jotain tolkkua. Pian istuin teatterissa muiden kanssa odottamassa, mita meille seuraavaksi tapahtuu.

Odottamista kesti toista tuntia. Sen jalkeen matkustajia alettiin kuuluttaa ryhma kerrallaan hakemaan uusia korttejaan ovelta. Kaikilla oli numerolappu, joka osoitti, mihin ryhmaan he kuuluivat. Kaikilla paitsi minulla, minulle ei missaan vaiheessa tarjottu missaan mitaan lappuja. Eika se haitannut, silla en mina olisi mihinkaan ryhmaan kuulunutkaan. Meidat pelasti teatterista lopulta bulgarialainen elektroniikka-asentaja Daniel, joka tuli pelastamaan vaimoaan tuosta epatietoisuuden suosta ja pelasti siina sivussa pari muutakin vaimoa, minut mukaanlukien. Han ohjasi meidat alemman kannen kokoushuoneeseen, jossa aika pitkaan odotettuamme saimme uudet kortit.

Cel ei ollut saanut uutta korttia viela iltapaivallakaan.

Kasittamattoman huonoa tiedottamista! Ymmarran, etta meidan piti odottaa, mutta sita en ymmarra, miten laivalla ensi kertaa matkustavien ihmisten kuvitellaan saavan tietoa korttien vaihdosta, jos sita ei heille missaan tarjota?  Eika sita tietoa tuntunut henkilokunnalla olevan sen enempaa, ei edes kysyttaessa. Yksi sanoi yhta ja toinen toista.

Ja mika pahinta, tama sama ruljanssi on edessa joka kerta, kun risteily paattyy. Kuinka on mahdollista, ettei tietojarjestelma pysty ottamaan vastaan tietoa siita, etta joku risteilee pari kuukautta yhta mittaa?

Jotta tamakin paiva tekisi taydellisen kauniin kaaren, kerron viela, etta herasin aamulla naama taynna nappyloita. Joku allerginen reaktio varmaan, mutta aika kiusallinen. Otin yhden Zyrtecin ja yhdessa aamupaivan koettelemusten kanssa se nujersi minut niin, etta kun viimein paasin takaisin hyttiin, menin sohvalle pitkakseni ja nukahdin. Nappylat eivat havinneet mutta on minulla sentaan uusi kortti.