Ekonoomituba

Ystäväni Äidinkielenopettaja ja minä olimme matkoilla. Olimme molemmat rentoutumisen tarpeessa ja lähdimme viikonlopuksi Tallinnaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Laiva oli aivan täynnä ja joka paikkaan piti jonottaa. Halusimme säästää rahojamme ja menimme syömään cafeteriaan, sinne, missä ruoka punnitaan ja maksetaan vain siitä mitä otetaan. Jonotimme ruokaa ja jonotimme päästäksemme maksamaan. Etsimme istumapaikkaa, jota ei ollut. Kaikki pöydät olivat jo varattuja, eivät suinkaan ruokailijoille vaan muuten vain istuskeleville ja näköjään lukutaidottomille: seinät olivat täynnä muistutuksia siitä, että ruokailijoilla on etusija istumapaikkoihin.

Päädyimme lopulta istumaan pienille lastenjakkaroille piirustuspöydän viereen. Kyyristelimme siinä ihmisten tuupittavina ja söimme kylmenneitä lihapulliamme. Tai minä söin, ystäväni kirjoitti raivokasta palautetta pöydällä olleisiin piirustuspapereihin. Niistä ensimmäisen, paperin, johon oli punaisella värikynällä ja isoilla kirjaimilla kirjoitettu "VITTU!" korjasin vaivihkaa talteen ja pistin lähtiessämme roskikseen.

Syötyämme menimme laivan myymälään. Sekin oli täpötäynnä ihmisiä, mutta siellä oli sentään sampanjamaistiaiset. Toiveikkaina liityimme maistiaisjonoon. Tungos oli hirveä ja happi meinasi loppua, mutta me emme antaneet periksi. Olimme jo melkein maistamisvuorossa, kun maistiaiset loppuivat.

Loppuajan vain istuimme. Ainoat vapaat istumapaikat löytyivät karaokebaarista, jossa juopuneiden mölinä oli lähes yhtä kauheaa kuin karaokekappaleiden sanat ja jossa koko ajan sai pelätä, että joku satakaksikymmenkiloinen risteilymatkustaja kaatuu syliin täyden olutlasinsa kanssa. Keskustelua sai käydä huutamalla.
- Kuin mones helvetti tämä sinun mielestäsi on, ystäväni kysyi kun aikamme olimme sitä menoa katselleet.
- Ei kai tämä ihan alimmainen vielä ole. Kolmas, ehkä, minä sanoin.

Minä olin tehnyt matkavarauksen ja valinnut hotellin. Valitsin saman, missä olimme Rainen kanssa muutama viikko sitten. Hotelli oli hyvässä paikassa ja sinne oli helppo löytää. Satamassa vakuutin ystävälleni, että taksin ottaminen on täysin tarpeetonta koska hotellille on lyhyt matka.

Muistin selkeästi, miten hotellille mennään. Kun pääsimme ko. paikkaan, hotelli oli viety siitä pois. Olimme eksyksissä. Lopulta seisoimme jossain kadunkulmassa ja kiistelimme siitä, mennäkö kysymään neuvoa vai ei. Hetken, mutta vain hetken tuntui siltä, että kohta me olemme riidoissa jos käännettä parempaan ei pian tapahdu.

Vihdoin löysimme oikeaan paikkaan. Kirjoitimme itsemme sisään ja saimme avaimet. Huoneemme oli ylimmässä kerroksessa. Sinne mentiin siten, että ensin noustiin hissillä toiseksi ylimmäiseen.

Sitten kavuttiin jyrkät portaat ylös.

Minkä jälkeen ryömittiin tätä ahdasta konkia pitkin.

Ja laskeuduttiin vielä varovasti tuolla alhaalla näkyvään onkaloon jonka pohjalla oli pikkuruinen ovi meidän huoneeseemme.

Huone oli tarkoitettu paljon pienemmille ihmisille kuin me. Joka kerran kun tulin vessasta, iskin pääni oven karmiin.

Sokerina pohjalla kattoparrujen päällä kukki mehevä homekasvusto.

    
Luulen, että huoneemme oli joku ekonoomituba, vaikka maksoimme siitä täyden hinnan. Ja hupia siitä riittikin koko rahan edestä, varsinkin ryömintäkäytävä sai meidät nauramaan joka kerran niin, että oli siinä ja siinä ettemme pissanneet housuun. Erikoisesti käytävän reunalla oleva lavetti sai mielikuvituksen lentoon: se oli ehkä joku Superekonoomipritsiplatsi niille, joilla ei ole varaa edes omaan oveen.

Paluumatkalla homeallerginen ystäväni nieleskeli nuhalääkkeitä ja vakuutti urheasti, että oli ihan kiva matka. Kaikesta huolimatta.

Hyvästejä, ylensyöntiä ja kriittistä tekstianalyysia

Meillä soi herätyskello tänään puoli viideltä. Saattelin merikarhuni lentokentälle ja nyt hän lienee jo ainakin Lontoossa ja menossa Amerikan-koneeseen. Näemme seuraavan kerran kesällä, niin toivon.

Kulunut viikko on mennyt tosi nopeasti kuten viikot tapaavat nykyään mennä. Olen ajellut ympäri maakuntaa jutunteossa, istunut yliopistolla ja viettänyt syntymäpäivääni. Olen syönytkin niin paljon kaikenlaista hyvää, että äsken oli pakko ottaa mittanauha käteen ja katsoa, montako senttiä vyötärönympärys on kasvanut. Samoja lukemia sieltä kuitenkin näkyi kuin viimeksikin.

Yliopistolla tekstilajeja käsittelevä kurssi lähenee loppuaan. Tällä kertaa kurssiarvosana muodostuu kahdesta osasta; analyysitehtävästä ja tentistä. Painotus on sellainen, että analyysitehtävä on tärkeämpi. Tehtävään kuuluu valita teksti ja sitten kirjoittaa siitä 4-5 liuskan analyysi jostain tietystä näkökulmasta, yhdestä tai useammasta.

Tällaisista tehtävistä minä pidän. Se ei vaadi ulkoa opettelua eikä varsinkaan sirpaletiedon omaksumista. Työ on selkeää ja sen saa toteuttaa hyvin itsenäisesti.

En ole vielä valinnut omaa tekstiäni, mutta näkökulman olen: kriittisen tekstianalyysin. Se ei tarkoita kritiikkiä tekstin kirjoittajan kyvyistä vaan sanojen takana piilevän ideologian miettimistä ja puntarointia.

Äsken vastaani tuli eräs teksti, joka tarjoaisi hyvän pohjan kriittiselle analyysille. Kyseessä on Anna-lehdessä helmikuussa julkaistu juttu Aira Samulinista. Yllättäen löysin siitä myös asioita, joita olin itsekin juuri äskettäin ajatellut.

85-vuotiaan Aira Samulinin tuntevat "kaikki", mutta jos teissä on joku, joka ei tunne niin kerron, että hän on tanssija ja tanssinopettaja, joka tekee edelleen töitä ja liikkuu ketterämmin ja sulavammin kuin esimerkiksi minä. Me ihailemme häntä ja haluaisimme olla kuten hän vaikka juuri kukaan tuskin tulee siihen pystymään.

Mutta sitten tämä Miia Siistosen kirjoittama juttu Annassa. Se oli otsikoitu "Kutsukaa vain vanhukseksi" ja se sisälsi muun muassa seuraavia lauseita: "Aira Samulin ei ole koskaan salannut ikäänsä.----Aira istuutuu kiikkutuoliin. Kyllä, kiikkutuoliin----Vieläkö kahdeksankymppinen haaveilee romantiikasta?----Eikö vanheneminen koskaan pelota Airaa?----Vanhainkotiin Aira ei siis ihan heti joudu."

Ei varmaan tarvitse pahemmin osoitella? Kyllä tästä näkee, mitä vanhenemisesta ajatellaan.

Minua kiinnosti eniten tuo viimeinen lainaamani lause vanhainkotiin joutumisesta. Kun kirjoittaja ensin on pontevasti alleviivannut vanhenemisen hirmuisuutta ja sen viimeistä, pelättyä päätepistettä (ennen kuolemaa), vanhainkotiin joutumista, Samulin yllättää:

- Jos on kovin sairas, osaa varmasti arvostaa huolenpitoa.

Tässä on se, mitä itsekin olen viime aikoina pohtinut.  Tässä puhuu ihminen, joka on nähnyt ja kokenut paljon ja osaa laittaa asiat sopiviin raameihin.

Vanhainkodeista puhutaan ja kirjoitetaan paljon pahaa, mutta uskon, että suuri osa niistä hoitaa vanhuksensa hyvin. Ja asukkaat itse ovat enimmäkseen tyytyväisiä.
Miksikö?

Miksi ei? Ajatelkaa ihmisiä, varsinkin naisia, jotka koko elämänsä ovat huolehtineet muista ja tehneet sen epäilemättä usein omasta hyvästään tinkimällä. Kun sitten lopulta saa vain olla, saa kaiken valmiina, saa joskus ystävällisiä sanoja ja käden, joka silittää ohimennen poskea, miksi se ei tuntuisi hyvältä?

Näin minä ajattelen nyt. Joskus ehkä toisin. Mutta samoin kuin ihana tanssijamummo Aira minäkin uskon, että kun on kovin sairas ja väsynyt, osaa arvostaa huolenpitoa.

Nyt on käynyt niin, että...

Meillä on vielä täysi joulu. Aina ennen olen korjannut kaikki joulukoristeet pois loppiaisena, mutta koska Rainen kotiintulopäivä on huomenna, annoin koristeiden jäädä. Vietämme vielä pienen joulun; aion huomenna ostaa pienen kinkunkin ja paistaa sen.

Uskollinen Tipsu-tonttu saa siis yhä päivystää kuusen oksalla Ison Pallon kanssa. Molemmat ovat koristeita, jotka Raine sai pikkupoikana ja jotka on ripustettu kuuseen joka joulu. Joulujen väliset ajat kaverukset viettävät tukevassa pienessä pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee "Tipsu-tonttu ja Iso Pallo". 

Suunnittelin huomisen ohjelmani siten, että ehdin sekä ostaa ja paistaa kinkun että olla lentokentällä ajoissa vastassa ja tehdä pari muutakin hommaa siinä välissä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Galvestonin satamassa oli tänään sumua. Sankkaa sumua, jonka takia satama suljettiin. Se taas aiheutti sen, että Mariner of the Seas ei päässytkään kiinnittämään köysiään laituriin ajoissa mikä puolestaan johti siihen, että laivalta tänään poistuvat noin 3000 matkustajaa ynnä yksi suomalainen sähkömestari eivät pääse minnekään. Niinpä Houstonista paikallista aikaa kello 20.20 nouseva kone lentää Amsterdamiin ainakin yksi tuoli tyhjänä.

Sellaista sattuu, minkäs sille voi. Kuvittelen vain sitä kaaosta, jonka luonnonilmiö saa aikaan. Miten laivalle jääneet matkustajat käyvät kuumina infotiskillä ja hiillostavat tiskin takana olevia virkailijoita, jotka eivät mahda asialle mitään. Ja kuinka Galvestonin matkustajasataman terminaalissa odottavat uudet matkustajat hermostuvat hetki hetkeltä enemmän ja kuinka kaikki ovat huolissaan matkoistaan ja lennoistaan ja kotiinpääsystä tai loman piloille menosta ennen kuin se on alkanutkaan. Galvestonin sataman päälle laskeutunut sumu aiheuttaa jopa sen, että kinkunpaistoaika Ruusupensaan takana kaukana Pohjolassa muuttuu.

Merimiehen vaimon elämä on tämmöistä odottamista. Ennen on ollut vielä pahempaa, kun miehet olivat kuukausi- ja vuositolkulla jossain eikä tiennyt, onko mies edes elossa. Naisen elämä ylipäätään on jonkun odottamista: odotetaan miestä, lapsia, sopivaa aikaa, jotakuta syömään, odotetaan, että tapahtuisi jotain ja sitten sitä, ettei ainakaan tapahtuisi mitään.

Eikä nytkään auta muu kuin jäädä odottamaan.

 

Ihan kiva

Aamutoimiini kuuluu nykyään tarkistaa netistä, mistä maailmankolkasta puolisoni milloinkin löytyy. Tänään hän näkyi olevan Hondurasissa, Roatanin saarella. Löysin pari kuvaakin sieltä.

Varsinkin tuo alempi on ihan kiva. Jotenkin.

Ajatellaan positiivisesti. Vaikka Suomen marraskuu alkaa olla niin synkkä, ettei pahemmasta väliä, se pystyy silti yllättämään: se muuttuu vieläkin synkemmäksi! Ja siksi on ihanaa, että puolet meidän kahden hengen joukkueeksi kutistuneesta perheestämme on Karibian lämmössä ja auringossa. Tässä katsannossa se, etten se puolisko ole minä, on pelkkää tilastoa.

Roatanin saari on noin viidenkymmenen kilometrin päässä mantereesta, tiesi joku matkasivusto kertoa. Mantereella kai tarkoitettiin Hondurasia, joka on banaaninmuotoinen saarivaltio Väli-Amerikassa. Hondurasiin ei taideta tehdä mitään valmismatkoja Suomesta, mutta kun noita kuvia katselee niin luulen, että lähtijöitä olisi. Ja pääsee sinne muutamaksi tunniksi, jos lähtee Karibian-risteilylle. 

Tähän ei oikein ole mitään lisättävää. Tuollaisten kuvien rinnalla kaikki sanat tuntuvat kovin köyhiltä.
Vetäydyn vielä vähäksi aikaa tankkaamaan kielioppia huomista tenttiä varten. Kerron sitten kuinka kävi.

Matkamuistosta tenttiahdistukseen

Ehkä joku vielä muistaa, että kerroin tekeväni pientä Ifolor-kuvakirjaa joulutervehdykseksi laivaystävälleni Celille. Sain kuin sainkin sen tehtyä (kiitos myös kuopukselle, joka auttoi) ja tilattua. Äsken tuli sähköpostiini ilmoitus, että kirja on valmis ja matkalla tänne ja sillä välin voin selailla sen sähköistä versiota. Onpas kätevää!


Kirjassa on muiden muassa tämä kuva:

Tämä on Montevideosta Uruguaysta.Tykkään kovasti tämän tunnelmasta ja tyhjästä tilasta, joka pistää mielikuvituksen liikkeelle. Missä kaikki ovat? Mitä noiden ovien takana tapahtuu? Kenen koira tuo on? Miksi se seisoo tuossa? Miksei täällä ole autoja, mopoja, polkupyöriä?

Kun elokuvan alussa on tällainen kuva katsoja tietää, että ihan kohta tapahtuu jotain. Jostain ajaa auto lujaa vauhtia. Tai ovi aukeaa ja sieltä kaatuu kuollut mies. Tai alkaa kuulua moottoripyörän ääntä ja kohta joku ajaa tuon ruskean oven eteen ja menee sisälle. 

Varmasti tässäkin kuvassa tapahtui, mutta mitä, sitä minä en tiedä, sillä kuvan otettuani jatkoin matkaani.

Tulin äsken yliopistolta, jossa meillä oli äänne- ja muoto-opin kurssimme viimeinen luento. Sen päätteeksi saimme pitkän listan asioista, jotka on joko osattava tai osattava ehdottomasti ensi tiistaihin mennessä. Lähdimme koteihimme huokaillen ja päitämme pudistellen.

Joku voi ajatella, että avoimessa yliopistossa pääsee jotenkin helpommalla kuin päiväyliopistossa. Se ei ole totta, sillä vaikka meidän kurssimme ovat sisällöiltään samoja molemmissa paikoissa, on avoimen yliopiston puolella paljon vähemmän aikaa käytettävissä yhteen kurssiin. Ihan sama juttu kuin iltalukiossa: kurssivaatimukset ja viimeistään ylioppilaskirjoitukset ovat kaikille samat, mutta iltaopiskelijat joutuvat selviämään omistaan paljon vähemmillä tunneilla. Sen takia ei kannata esimerkiksi vaihtaa päivälukiota iltalukioon ellei mitään muuta painavaa syytä ole.

Molemmissa paikoissa päässee kursseista läpi melko vähälläkin työllä, mutta jos haluaa oppia jotain niin se vaatii aika paljon. Ja jos nyt haluan, että näistä suomen kielen opinnoista on minulle mahdollisessa jatkossa hyötyä, on tentistä saatava vähintään kolmonen. Sitä varten täytyisi 80 prosenttia vastauksista olla oikein.

Ja tässä minä silti taas istun. Hus pois koneelta!

Lehtijuttuja, laivaterveisiä ja vähän muuta

Päätin pitää tänään työpäivän, sillä viime viikko meni haastatteluja tehdessä enkä jaksanut enää iltaisin kirjoittaa. Paitsi tätä blogia, mutta tämä on silkkaa huvia.

Olen siis istunut tänään aika tiiviisti työpöytäni ääressä. Aamulla tosin kävin kaupungilla, kangaskaupassa. Tilkkupeittotyön seuraava vaihe on reunuksien tekeminen, sitten välivanun ja taustakankaan ompelu. Niitä kankaita kävin ostamassa. Ja tikkauslankaa, sillä tällä kertaa olen päättänyt tikata peiton käsin.

Pistin päälleni talvitakin ja sidoin vielä villahuivinkin kaulaani. Se oli tietysti ihan liikaa ja varmaan näyttikin tyhmältä, kun melkein kaikilla muilla oli jo kevätvaatteita ja päivä oli lämmin. Eurokankaasta - joka nykyisin on Wiklundin yhteydessä - eksyin vielä muotinäytökseenkin. Naisten vaateosastolla esiteltiin kevätmuotia ja näytöksen vetonaulana oli Anne Pohtamo. Ihan silkkaa uteliaisuuttani menin minäkin sinne seistä töröttämään ja hikoilemaan.

En minä muodista ollut kiinnostunut vaan siitä, miten kuntokuuri on tepsinyt Pohtamoon. Muistan nimittäin oikein hyvin tammikuisessa iltapäivälehdessä olleen jutun, jossa kerrottiin, että nyt alkaa Annen kuntokuuri. Valmentajana hänellä oli oma poikansa, jolla on alan yritys ja joka näin sai itselleen hyvää mainosta.

Vai saiko? Minun nähdäkseni mitään muutosta tammikuiseen ei ollut tapahtunut. Niin ne vain miss universumitkin vanhenevat ja lihovat, jos syövät joka päivä viinereitä, niin kuin Pohtamo lehtijutuissa kertoi tekevänsä.

Miten minä tuon lehtijutun niin hyvin muistan johtuu siitä, että lehti oli matkalukemisena kun lensimme Amerikkaan ja sitten se päätyi matkalaukkuun, josta löysin sen taas kun aloin pakata kotiin lähtöä varten. Luin lehden uudestaan, sehän tuntui siinä vaiheessa taas ihan tuoreelta.

Sain Celiltä sähköpostia tänään. Hän on miehensä kanssa edelleen laivalla, mutta lähdössä kotiin ylihuomenna. Hän tulee olleeksi matkalla kolme kuukautta ja kaksi päivää. Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran Los Angelesin satamassa, jossa minä harhailin etsimässä oikeaa tiskiä. Cel tiesi paikat ja otti minut hoteisiinsa ja siitä tuttavuutemme alkoi.

Cel ja hänen miehensä asuvat Italiassa, vaaleanpunaisessa talossa kukkulan rinteellä, merinäköaloin. Mies on silti vannoutunut Suomen ihailija, hänen mielestään Suomi on paras ja ihanin maa missä hän on käynyt. Hän haaveilee jopa muutosta tänne. Erityisen elämyksellisenä hän muisteli hetkeä, jolloin hän seisoi kaulaansa myöten suomalaisessa järvessä ja kuunteli hiljaisuutta.

Olen muutenkin tänään palannut ajatuksissani laivalle. Turun Sanomien viikkoliitteessä oli juttu Valparaison kaupungista. Tuskin sinne kovin moni lähtee kaupunkilomalle, vaikka se jossain Kaupunkilomakohteet -sarjassa esiteltiinkin. Mutta on siellä käynyt kuuluisuuksiakin; Che Guevaran nuoruuden pitkä moottoripyöräretki ulottui Valparaisoon asti ja Darwin on tutkinut luontoa kaupungin ympäristössä sillä välin, kun Beagle-laiva odotteli kaupungin satamassa. Ja minäkin olen käynyt siellä, vaikka en kuuluisuus olekaan. Valparaiso on Chilessä.

Tavoitteeni oli saada kaikki rästissä olevat jutut kirjoitettua tänään. Se ei valitettavasti onnistunut, joten huomennakin on työpäivä. Ja vaalipäivä. Päätin jo kertaalleen, ketä äänestäisin, mutta nyt olen alkanut epäröidä. Puolue on edelleen sama, mutta mietin vielä kahden naisehdokkaan välillä. Toinen on kokenut, toinen on uusi, eikä varmasti tule vielä valituksi.

Sunnuntai-iltana ei sitten enää töitä tehdä. Silloin on istuttava television ääressä ja seurattava vaalituloksia. En muista, että tulokset olisivat koskaan olleet näin jännittäviä kuin nyt.

Lyhyet varjot

Ylitimme tanaan Paivantasaajan. Varttia yli yksitoista takalaista aikaa aurinko oli kohtisuoraan ylapuolellamme. Kuvassa sen nakee siita, etta minusta lankeava varjo on hyvin pieni.

Kelloja siirrettiin tanaan tunnilla eteenpain, lahemmas Suomen aikaa. Lyhennys paivaan oli tervetullut, silla tekemiset alkavat olla kovin, kovin vahissa. Kaiken lisaksi CNN:n uutiskanava lakkasi nakymasta televisiosta. Viime paivina olen katsonut sita aika paljon, varmaan samoja uutiskuvia Japanista kuin tekin siella.

Pesin pyykkia ja ajattelin, etta saa nyt olla viimeinen kerta ennen laivasta lahtoa. Yritan tehda sen silla tavalla hienotunteisesti, ettei hyttisiivoojan tarvitse jarkyttya minun alusvaateliputuksestani. Aloitan pyykkaamisen vasta, kun housekeeperi on kaynyt ja toivon, etta vaatteet kuivuvat, ennen kuin han seuraavan kerran tulee. Useimmiten olen joutunut ottamaan aamulla pyykit pois kylpyhuoneesta ja ripustamaan ne viela tuolien ja sohvien selkanojille ja ikkunaluukkuihin vahaksi aikaa, jotta viimeinenkin kosteus haihtuisi. Kerran unohdin ne kun lahdin ulos hytista ja siivooja oli paassyt yllattamaan.

Aamupaivalla istuin vahan aikaa kannella. Olen kulkenut ulkona sandaaleissa ja nyt jalkani ovat ruskettuneet hassun raidallisiksi. Ajattelin yrittaa tehda asialle jotain, kannoin aurinkotuolin kaiteen viereen ja tyonsin paljaat jalkani kaiteitten valista ulos. Aurinko meni pilveen ja pysyi siella, kunnes kyllastyin odottamaan ja lahdin pois.

Viime paivien valopilkku on ollut elokuva Julia & Juliet, joka on tullut muutaman kerran televisiosta. En ollut ennen nahnyt sita ja nautin todella paljon kun nyt nain. Tarina oli herttainen ja nayttelijantyo loistavaa, mutta pohjimmiltaan kyse oli vakavasta asiasta, naisten tarpeesta loytaa mielekasta tekemista. Juuri nyt pystyin samaistumaan heihin todella hyvin.

Vatsasta puhe

Luulin, etta vatsavaivat menivat jo ohi, mutta olin vaarassa. Tanaan minua ei ole huvittanut menna edes kannelle kavelemaan, silla vatsaan sattuu.

Toiset saavat paansarkya kaikesta mahdollisesta, minulla oireilee vatsa. Muistan, etta jo pienena tyttona joskus ajattelin, milta mahtaisi tuntua, jos vatsaan ei sattuisi enaa koskaan? Vielakin haaveilen siita, mutta ei se ole tehnyt tuota keskivartaloa yhtaan sen yhteistyokykyisemmaksi.

Olen kuitenkin selvinnyt aika vahalla kun ottaa huomioon, mita kaikkea olen talla matkalla syonyt. Esimerkiksi taman aamiaisen, joka ei ole taalta laivalta, vaan jostain Arizonasta Ameriikan-turneereitilta. Jos yopaikassamme ei oltu tarjottu kunnon aamiaista, etsimme aina ensi toiksemme jonkun kuppilan, josta sellaisen sai. Ja tama tassa kuvassa on nyt aito, amerikkalainen aamupala. Minakin soin kaiken, vaikka muuten olen aamuisin yksi-banaani-ja-kaksi-siivua-leipaa-iankaikkisesta-iankaikkiseen -ihminen.

Kylla tama tasta taas. Huomenna varmaan kaikki on paremmin.

Selasin kalenteria tanaan ja huomasin, ettei enaa ole kuin kolme ja puoli viikkoa siihen, kun lahdemme kotiin. Kasilla alkavat olla viimeiset hyvat mahdollisuudet keskittya paasykoekirjoihin. Olen nyt lukenut niita kaikkia sen verran, etta asiat alkavat olla jollakin tapaa hallussa. Tanaan ryhdyin tekemaan tiivistelmaa vaikeimmasta kirjasta. Alleviivaukset olen tehnyt jo aikaisemmin.

Yksi opiskelun kynnyksista on oppia, miten itse parhaiten oppii. Mina en opi mitaan pelkastaan lukemalla. Olen huono keskittymaan ja ajatukseni lahtevat helposti omille teilleen. Tarvitsen kaikenlaista askartelua lukemisen ohessa: tiivistelmia, kuvia ja sita, etta asiat voi jotenkin yhdistaa johonkin tuttuun. Lukioaikana minulla oli kaytossa iso piirustuslehtio - on se kotona vielakin -, johon piirtelin varikkaita kuvia ja muistilaatikoita erityisesti biologiasta ja matematiikasta. Kieltenopintojen tueksi liimailin keltaisia muistilappuja keittiokaappeihin ja vessan seinaan ja kaytin ahkerasti kirjojen mukana tulleita cd-levyja. Niissa yhdistyivat mainiolla tavalla kuulo, nako- ja tuntoaisti, kun paasi itsekin kirjoittamaan.

Se, etta me ihmiset olemme erilaisia oppijoita saa minut aina toivomaan, etta kouluikaisten lasten vanhemmat olisivat lempeita jalkikasvuaan kohtaan eivatka pakottaisi naita lukemaan. Etta ensin ainakin selvittaisivat, oppiiko piltti lukemalla mitaan vai ei.

Laivaelamasta ei nyt tanaan ole taman enempaa kerrottavaa. Ehka kuitenkin se, etta meidan mukava costaricalainen hyttisiivoojamme ei ole enaa moneen paivaan kaynyt. Taalla on pulaa hyttisiivoojista ja kun heista on pulaa, heidat otetaan ensimmaiseksi pois miehistohyttien siivouksesta. Totta kai. No, on taalla kaynyt yksi jos toinen sen jalkeen, mutta kovin epasaannollisesti, nytkaan ei kahteen paivaan ketaan.

Ei meilla kotonakaan joka paiva pesta vessaa tai vaihdeta lakanoita. Mutta kun paahousekeeperi puolustelee tata siivottomuutta silla, etta hanelta puuttuu tyontekijoita. Eihan se missaan muuallakaan ole puolustus, eivat tarjoilijat voi sanoa, etta tanaan tarjoillaan vain osalle asiakkaista tai konepuolen miehet ilmoittaa, etta koneet kayvat vain puoli paivaa, kun on henkilokuntapula. Tasta taalla nyt kiistellaan, paivittain melkein.

Porsasjuhlissa ei porsastella

Meilla oli taas pienet henkilokuntakekkerit taalla. Alhaalle, tyopajaan, oli katettu herkullinen buffet, jossa lajien runsauden korvasi hyva maku.

Minulle ei viela ole ihan selvinnyt, milla logiikalla naita juhlia jarjestetaan. On ilman muuta selvaa, etteivat ne koske koko tuhatpaista henkilokuntaa. Eivathan ihmiset taalla edes tunne toisiaan, elleivat tee samoja toita tai muuten ole laheisemmin tekemisissa. Naissa juhlissa, joihin me olemme osallistuneet, on sahko- ja konepuolen ihmisia, paaasiassa filippiinilaisia, jotka myos vastaavat ruoanlaitosta.

Talla kertaa ruoan valmistamiseen naytti menneen koko paiva. Ainakin tama possu on saanut viettaa paivansa uunissa. Taalla matkustajille ei todellakaan jarjesteta mitaan possujuhlia, joten ihmettelen, mista tama yksilo on ylipaataan laivaan joutunut. Oli mista hyvansa, niin ainakin se naytti maistuvan.

Porsaan lisaksi oli paistettua kanaa, riisia ja kiinalaista vihanneskastiketta. Oikein, oikein hyvaa kaikki. Juhlien puitteet oli yritetty laittaa siisteiksi: tyopaja oli verhoiltu lakanoilla ja olipa jostain loydetty yksi diskovalokin kattoon pyorimaan.

Filippiinilaiset nayttavat rakastavan karaokea. Mita tahansa juhlitaankin, karaokelaitteet ovat paikalla. Niin nytkin. Joukossa on erittain hyvia laulajia, joten mukavahan sita oli kuunnella.

Juhlissa oli tietysti myos juotavaa. Olutta, viinia ja vahan vakevampaakin. Juomia otetaan kuitenkin vain vahan, silla paissaan heiluminen ei taalla oikein tule kysymykseen. Vapaa-aikanaan jokainen saa tietysti tehda, mita haluaa, mutta toissa on oltava selvin pain. Saannot ovat ankaria, henkilokunnalle voidaan tehda puhalluskokeita milloin tahansa ja kiinni jaamisesta saa aika helposti potkut. Taalla ei paljon tunneta sympatiaa heikkouksia kohtaan eika lopputileista neuvotella. Se, joka tekee tarpeeksi pahan virheen, saa passin kouraansa ja lahtee seuraavassa satamassa pois laivasta.

Kerroin eilen Salvador de Bahiassa nakemistani kasitoista, mutta enpa laittanut yhtaan kuvaa. Nyt laitan. nama innovatiiviset tekeleet on valmistettu juomatolkkien sulkijoista. Hienoa kierratysta ja hienoa tyota. Miten mahtaa metallinen verkkopaita toimia?

Joko olen kertonut, etta hinnat ovat nousseet laivan kaupoissa nyt, kun olemme taalla Brasiliassa? Kavin tanaan promenadilla tarkoituksenani ottaa kuva viinakaupan suklaahyllysta. Ajattelin, etta kukaan ei muuten usko, miten kallista se voi olla. Mutta kun paasin kauppaan, kaikki suklaat oli ostettu. Kaikki pienet 14,95 dollarin Tobleronet ja  14,95 dollarin pienet suklaalevyt. Nama brasilialaiset ovat tosi kovia ostamaan ja ilmeisesti aika varakkaita..
14,95 dollaria on noin kymmenen ja puoli euroa, jos dollarin kurssi on 1,40.

Raine tiesi, etta hintojen nousu johtuu siita, etta me olemme tulossa Eurooppaan, eika Euroopassa ole sellaista juomarahakulttuuria kuin Amerikassa. Se taas johtaa siihen, etta juomarahoista elaneen henkilokunnan osan palkkoja joudutaan nostamaan.

Ehka niin. Mutta emme me viela ole Euroopassa. Ehka tama on harjoitusta tulevan varalle.

Kolkko aamunavaus

Aamu alkoi dramaattisesti: laivan vieressa kellui ruumis. Isokokoinen, tummaihoinen mies oli ilmeisesti ollut vedessa jo muutaman paivan. Han ei ollut meidan matkustajiamme vaan todennakoisesti joku Salvador de Bahian asukas, joka syysta tai toisesta oli kohdannut loppunsa meressa.

Laivan lahto myohastyi. Ruumiista tehtiin ilmoitus viranomaisille, mutta kaupungissa ei pidetty kiiretta tulla katsomaan. Kapteeni ei halunnut lahtea, ennen kuin ruumis oli viety pois, jotta se ei olisi sotkeentunut potkureihin. Lopulta sitten pari miesta tuli pienella veneella. Toinen otti puoshaan, pyydysti ruumiin sen paahan ja vene lahti hinaamaan saalistaan pois. Tyly loppu jonkun elamalle.

Olimme jo muutenkin vahan myohassa aamukuudeksi aiotusta lahdosta. Kaksi matkustajaa oli viihtynyt niin hyvin kaupungilla, etteivat he ehtineet maaraaikaan, viideksi, takaisin. Tulivat sentaan ennen kuin irtosimme laiturista.

Luulin jo, ettei taalla ole enaa ketaan amerikkalaisia matkustajia. Eilen kuitenkin eras Arizonasta kotoisin oleva pariskunta tuli juttelemaan, kun olimme kaikki ulkona neloskannella katselemassa, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. He(kin) halusivat tietaa, olenko mina taalla aivan yksin. Selitin taas kerran, miten asianlaita on ja sitten he kertoivat, etta ovat tehneet paljon risteilyja eri puolilla maailmaa.

- Mita olette pitaneet matkastanne talla laivalla, mina kysyin.
- No jaa, he vastasivat. Ei tama ihan ole vastannut odotuksia.

Laivaa he kehuivat, se on hieno ja henkilokunta on ystavallista. Mutta merella ollaan liian paljon, satamia on kovin vahan. He kertoivat muun muassa Valimerella tekemastaan risteilysta, jossa laiva oli pienempi ja huonompi, mutta johon sisaltyi perati 16 satamaa.

Olen samaa mielta naiden ihmisten kanssa. Olemme merella turhan monta paivaa, varsinkin alkumatkasta ihan liikaa. Ymmarran kylla laivayhtion nakokulman, satamissa kayminen maksaa ja kun ihmiset ovat laivalla, he myos kayttavat rahaa taalla. Ja totisesti kayttavatkin, jos yleensa ostavat jotain! Kavin asken iltapaivakahvilla promenadilla ja pistaydyin viina- ja karamellikauppaan katsomaan. Suklaalevy maksoi 14 dollaria. Ihan semmoinen tavallinen, ei mikaan jatti edes.

Kahvi maistui tanaan pahalta. Muuten kahvi on ollut ihan kelvollista, vaikka Raine pelotteli etukateen, etta joutuisin viela pulaan kahvinhimoni kanssa. Parempaa tama on kuin se, mita vaikka Ruotsissa tarjotaan.

Kahvia on kahta laatua, Decaufia ja Regularia. Decauf on ihan olematonta, tosi laihaa. Regular on vahvempaa. Laitan sinne aika usein kuumaa maitoa, vaikka  juon kahvini yleensa mustana. Silla tavalla sen maku vahan pehmenee.

l

Promenadikahvila on suosituimpia paikkoja taalla, varmasti siksi, etta sen antimet kuuluvat risteilyhintaan. Vaikka olen muuten moittinut ruokaa, niin kaikki leivonnaiset ovat taalla erinomaisia. Taalta saa esimerkiksi todella hyvaa rusinapitkoa.

Se, etta kahvi maistui tanaan pahalta johtuu varmaan siita, etta minun vatsassani on jo pari paivaa ollut kaynnissa joku Prosessi.

En ole ikina sairastanut mahatautia, en ainakaan muista (ja toisten kertomuksista paatellen sen pitaisi olla jotain, jonka muistaa). Enka nytkaan sairasta, mutta jotakin outoa on silti menossa sisapuolellani. Tuntuu silta, kuin siella valmistettaisiin ankarasti jotain, josta ei tiedeta, kummasta paasta se pitaisi tuupata ulos ja millaisella vauhdilla. Tallainen tekee olon vahan epavarmaksi.

Merkillinen mieskuoro ja muita sattumuksia

Tulin eilen illalla hyttiin puoli kuuden maissa. Olin taas ollut kannella reippailemassa ja olin aivan hikinen. Ajattelin, etta minulla on hyvaa aikaa kayda suihkussa, pesta hiukset ja laittautua illallista varten. Illallista, jonka kuvittelin alkavan aikaisintaan puoli kahdeksalta.

Olin siis juuri hankkiutumassa suihkuun, kun Raine tuli ja kysyi, olenko valmis, silla kohta mennaan. Meidan oli maara olla ylhaalla kuudelta, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa minulle.

Olimme ylhaalla kuudelta. Ehdin kayda suihkussa, pesta hiukseni ja jopa pukeutua, mutta muuten taisi laittautuminen jaada vahan puolitiehen. Harmitti: etta sen kerran, kun mennaan, niin tulee hemmetinmoinen kiire, vaikka taalla muuten kiireesta ei mitaan tieda.

Olimme siis konepaallikon kutsumina syomassa. Soin sipulikeittoa, rapupaistoksen, pihvin kermaperunoiden, sienien ja parsan kera seka vaniljajaateloa. Ei hassumpaa, varsinkin kun kolme tarjoilijaa haaraili koko ajan varmistamassa, etta kaikki sujuu. Mikas siina sitten oli tukka suorana istuessa. Hmph.

Kun illallinen loppui, kello oli sopivasti vahan vaille yhdeksan ja illan show oli alkamassa teatterissa. Menimme Rainen kanssa katsomaan ja esitys olikin oikein hauska. Hey, Rock n' Roll -nimisesta kokonaisuudesta vastasi neljan miehen kokoonpano. Yksi heista lauloi ja esiintyi erinomaisesti. Yksi oli kuin karvalakkiversio Jorma Kaariaisesta. Kahden muun rooli jai hieman hamaraksi, silla he eivat tehneet juuri mitaan. Kokonaisuudesta jai silti hyva mieli, mika osoittaa sen, etta ryhma voi tehda hyvaa tyota, vaikka kaikki siina eivat olisi huippuja. Ehka niilla kahdella muulla oli kurkunpaatulehdus tai jotain?

Tanaan on taman, Valparaisosta alkaneen kaksiviikkoisen risteilyn viimeinen paiva. Odotan taas tietoa siita, minne minun taytyy huomenna menna vaihtamaan risteilykorttini. Luulen, etta saan odottaa kaikessa rauhassa.

Matkustajat, joista suurin osa taas jaa pois, ovat saaneet paljonkin ohjeita. He paasivat jonottamaan jo tanaan.

En ihan tarkkaan tieda, mita he tassa jonottavat, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Sen tiedan, etta Brasilian maahantuloviranomaiset ovat viela tarkempia kuin USA:n ja siella sentaan ollaan tosi tarkkoja.

Tahan saakka olemme tehneet matkaa aina eteenpain. Nyt jaamme tanne Brasiliaan kuukaudeksi, ja risteilemme Santosin (Sao Paulon), Rio de Janeiron ja Salvador de Bahian valilla. Kaikki risteilyt on tietaakseni myyty lahes tayteen.

Laivassa on oma valokuvastudio, josta saa ostaa kameroita ja kuvaustarvikkeita. Siella voi myos kayda kuvauttamassa itsensa ja perheensa. Satamissa valokuvaaja on ikuistamassa laivasta tulevia matkustajia. Kaikki kuvat asetetaan naytteille kuvagalleriaan ja ne saa kayda lunastamassa sielta hyvaan hintaan.

Tanaan oli viimeinen mahdollisuus lunastaa taman risteilyn kuvia. Kavin katsomassa niita ja loysin galleriasta kuvan itsestani. Se oli otettu Ushuaiassa ja seison siina delfiiniksi pukeutuneen hepun kainalossa. Olihan se pakko ostaa, vaikka hinta olikin melkein kymmenen dollaria.

  

Ylellisyyden illuusiosta

Alkuun pieni oikaisu: annoin vaaran todistuksen ushuaialaisista yrittajista kun sanoin, etta he eivat olleet toissa sunnuntaina. Olivat kuulema kuitenkin olleet, kaupat oli avattu myohemmin, sen jalkeen, kun me olimmejo kayneet ostoskadulla.

Tanaan on taas kesa. Olen monta paivaa kulkenut villapaita paalla, mutta kun tanaan menin uima-allaskannelle, olin ehdottomasti ylipukeutunut.

Aika on mennyt yllattavan nopeasti. Tamakin, neljantoista paivan risteily loppuu sunnuntaina. Huomenna, perjantaina olemme Montevideossa Uruquayssa ja sunnuntaina tulemme jo Brasiliaan.

Matkustajat, jotka ovat ostaneet risteilyn ja varanneet siihen viikon tai tassa tapauksessa kaksi, odottavat tietysti jokaiselta paivalta elamyksia, rentoutumista ja mukavuutta, jota ei kotona ole. Siihen heilla on taysi oikeus. Henkilokunnan huolena on pitaa ylla jatkuvaa illuusiota ylellisyydesta ja hauskuudesta. Alan aavistella, miten vaikeaa se on.

Hyttisiivoojat esimerkiksi. Heidan kontrahtinsa laivalla kestaa kahdeksan kuukautta kerrallaan, siten heilla on kahden kuukauden loma. Kahdeksan kuukautta joka ikinen paiva on jaksettava palvella yleisoa, joka  voi olla hyvin ystavallista ja kilttia, mutta joka osaa myos vaatia ja oikutella ja valittaa. Aina taytyy muistaa hymyilla, kaikki toiveet pitaa pyrkia tayttamaan, jokaiseen asiakkaaseen pitaa suhtautua aivan kuin han olisi ihaninta ja tervetulleinta, mita kuvitella saattaa.

Ei ole helppoa. Kannustimena toimii siivoojien palkkaus, joka perustuu lahes kokonaan asiakkailta saataviin juomarahoihin. Yrityksen maksama peruspalkka on tietaakseni noin 600 dollaria kuukaudessa. Sama systeemi patee tarjoilijoihin.

Meidan costaricalainen hyttisiivoojamme on kahden lapsen aiti. Hanen sisarensa huolehtivat alakouluikaisista lapsista silla aikaa, kun aiti on toissa. Kotiin voi pitaa yhteytta, jos siella on puhelin tai sahkoposti, mutta se on kallista. Internetin kaytto maksaa taalla 0,38 dollaria minuutti.

Henkilokunnasta yritetaan huolehtia hyvin. Tottahan taalla tiedetaan, etta pitka aika suljetussa yhteisossa ilman vapaapaivia ja irtiottoja kay hermoille. Heille jarjestetaan esimerkiksi mahdollisuuksia menna yokerhoon tai hyvinvointi-iltoja kylpylaosastolla. Mutta mahdollisuudet tallaiseen ova aika pienet, silla asiakkaat ovat aina paikalla ja heilla on etusija. Yokerhokayntikin voi kayda raskaaksi viimeistaan aamulla, kun taas on herattava toihin.

Kaikkia asiakkaita ei voi ikina miellyttaa, sehan tiedetaan. Joitakin ei voi miellyttaa millaan, silla jotkut nakevat ymparillaan vain asioita, jotka ovat huonosti. Jono on liian pitka. Nahtavyys ei ollutkaan hieno. Hytti ei vastannut odotuksiani. Bingossa on liian pienet palkinnot. Minulla on tylsaa.

Mita talle mahtaa? Ei mitaan.

Jotkut taas tykkaavat niin valtavan paljon kaikesta, etteivat saa risteilemisesta ollenkaan tarpeekseen. Viime viikolla juhlittiin Herbert ja Marianna Lucasia heidan 286. risteilynsa kunniaksi. Naille risteilyn raskassarjalaisille on oma klubikin, jossa saa tiettyja etuja. Eilen taalla laivalla oli tallainen klubitilaisuus, johon oli varattu muilta matkustajilta suljettu tila. Sekin aiheutti valituksia: miksi meille ei anneta, vaikka mekin olemme maksaneet tasta?

Tammoista tanaan. Nyt lahden iltapaivakahville promenadille. Henkilokunnalla kuuluu olevan taas paloharjoitukset.

Kulttuuririentoja ja harrasta tunnelmaa

Olimme kuin olimmekin eilen "ulkona", kavimme syomassa Windjammerissa, juomassa lasilliset punaviinia Promenadilla ja menimme sitten Savoy Teatteriin katsomaan jongloori ja pantomiimikko Michael Menes'n showta. Takaisin tullessa ei tarvittu taksia eika voinut kiertaa Martinsillan grillin kautta.

Eilen oli formal-ilta, mika tarkoitti sita, etta ainakin paaravintolassa syovilta matkustajilta edellytettiin ilta-asuja. Meilta niita ei edellytetty, koskapa tyydyimme rahvaan puoleen eli ravintolaan, jonka ruoka kuuluu risteilyhintaan. Rainella nyt ei muuta formal-asua olekaan kuin univormunsa, johon hanen taytyy sonnustautua aina, kun menee matkustajien tiloihin. Minulle kelpasivat ne vahan paremmat housut, joista olin paivemmalla menestyksellisesti poistanut rasvatahran.

Oli hauska katsoa iltayleisoa. Melkein kuin olisi seurannut Linnan juhlien sisaantuloa paitsi, etta asuvalikoima oli huomattavasti monipuolisempi. Useilla daameilla oli pitkia iltapukuja, monilla jopa sopivan kokoisia. Jotkut herrat olivat sonnustautuneet smokkeihin. Joku herroista oli tulkinnut formalin tarkoittavan tummaa pukua, kravattia ja lippalakkia.

Laivan teatterissa on 1362 istumapaikkaa. Show esitetaan joka ilta kaksi kertaa. Esitykset vaihtuvat paivittain; kun eilen oli pantomiimia ja jonglooritemppuja, on tanaan vuorossa Chilen "musiikkisensaatio" Vivian Guzman.

Laivalla tarjotaan musiikkiesityksia monenlaisiin makuihin. Iltapaivisin Promenadilla voi nauttia Three Seasons -trion esittamasta klassisesta musiikista. 

Eilisillan kevytmielinen hupailu ei tainnut sitten kuitenkaan tuottaa tulosta. Mukava costaricalainen hyttisiivoojamme nimittain totesi tanaan, etta rouva nayttaa pitkastyneelta.
- Ymmarran hyvin. Kun on kotona tottunut tekemaan jotain koko ajan ja sitten taalla ei ole mitaan tekemista, han sanoi.

Vastasin, etten ole pitkastynyt ja etta kaikki on ihan hyvin. En kai ollut kovin vakuuttava, silla han sanoi, etta jos hanella suinkin olisi aikaa, han tulisi pitamaan minulle seuraa ja etta joka tapauksessa han tulee joka aamu ja katsoo, etta minulla on kaikki hyvin.

Ehka mina naytan pitkastyneelta ja yksinaiselta, silla kun olin kannella kavelemassa, muuan pariskunta pysaytti minut ja kysyi, haluaisinko kavella heidan kanssaan.
- Tiedamme, etta olette taalla jonkun officerin kanssa, mutta olette niin paljon yksin, he sanoivat.

Sain taas vakuuttaa, etta yksin kavely on minusta erinomaisen miellyttavaa puuhaa. Mika on muuten ihan totta. Juttelimme vahan aikaa ja jatkoimme sitten laivan kiertamista eri suuntiin. He olivat keskenaan veikkailleet, mista mahdan olla kotoisin ja paatyneet Ruotsiin.

Viime yona siirsimme taas kelloja tunnilla eteenpain. Sita on taman matkan aikana tehty usein. Kuvitelkaa, milta tuntuu, kun kesaaika alkaa monta kertaa viikossa?

Olemme tanaan ja viela huomennakin merella. Meri on tanaan ollut tyyni ja kaunis, lahes harras. Siihen tunnelmaan sopii seuraava kuva. Se on 15. kannelta, laivan kappelista.

Maailman laidalla

Eilinen, kamala merenkaynti helpotti illalla kuuden maissa, kun paasimme avomerelta Beaglensalmeen.

Paatin heti aamulla, etta nyt on aika reipastua ja niinpa lahdin aamiaiselle, vaikka en ollutkaan ihan varma, pysyyko se sisapuolella. Kylla pysyi ja niinpa reipastelin lisaa: puin ulkovaatteet ja menin neloskannelle kavelemaan. Kiersin laivan noin kymmenen kertaa, minka jalkeen tunsin olevani hengissa taas.

Beaglensalmi yhdistaa Tyynen Valtameren ja Atlantin. 240 kilometria pitka salmi on saanut nimensa sita kartoittaneesta laivasta HMS Beagle, jonka kuuluisin matkustaja oli Charles Darwin. Salmen  rannat kuuluvat Chilelle ja Argentiinalle. Alamme olla vakinaisesti asutun maailman etelaisimmassa karjessa, tasta etelampana on pian vain Etelamanner.

Saa on tanaan sumuinen, valilla sateinenkin. Lampotila on noin kymmenen astetta. Juuri nyt ulkona nayttaisi aurinko pilkistavan, mutta kun olin kameran kanssa asken kannella, naytti talta.

Maisema on laivan menosuuntaan nahden oikealta eli etelaan. Beaglensalmi on kapeimmillaan vain viisi kilometria levea, joten maisemien ihailuun on teoriassa hyvat mahdollisuudet.

Kannella on paljon muitakin ihmisia kameroineen. Viereeni tuli muuan herra, joka kertoi ihmettelevansa, miten tallaisia paikkoja on joskus pystytty tutkimaan. Miten ne, jotka ovat tulleet tanne ensimmaisina, ovat kyenneet kulkemaan taalla. Sattumoisin olin juuri itse pohtinut samaa, minka sanoinkin hanelle.

- Ja sekin on ihmeellista, etta jo kauan sitten on ollut olemassa aika hyvia karttoja, lisasin.
- Ei ole, han vastasi.
- Onhan, mina kinasin. Ei toki aivan tarkkoja, mutta jo satoja vuosia sitten on ollut maailmankarttoja.
- Ei ole, han sanoi. Karttoja on voitu tehda vasta sitten, kun on ollut satelliitteja.

Mina en sanonut siihen enaa mitaan. Luulen, etta me emme oikein ymmartaneet toisiamme.

Eilen olimme myohassa aikataulusta monta tuntia. Odotimme viime satamassa polttoainetaydennysta, jota ei vain kuulunut sovittuun aikaan. Lahtoa myohastytti osaltaan myos yksi kadoksissa ollut henkilokunnan jasen. Han ehti mukaan niin viime tingassa, etta viisikin minuuttia viela ja laiva olisi jo irrottanut koytensa.

Taalla on syyta pitaa huoli kellosta, myohastyneita ei todellakaan odoteta loputtomiin. Jos ihmiset eivat tule laivaan ajoissa, laiva lahtee, myohastyjien passit jatetaan maihin ja nama saavat tulla perassa miten parhaaksi katsovat, yleensa lentokoneella. Aika tylya, mutta ymmarrettavaa.

Nyt olemme kirineet aikataulua kiinni niin paljon, etta meidan pitaisi olla huomenna ajoissa seuraavassa satamassa. Se on Ushuaia Argentiinan etelakarjessa.

Merisairaat kasvot

Ovat tanaan minun. Ja varmasti monen muunkin taalla.

Meidan piti olla jo aamukymmenelta Chilen vuonoissa. Kello on nyt vahan yli kolme, eika maata nay viela missaan. Olemme myohassa, silla laivan on pitanyt hidastaa vauhtiaan kovan merenkaynnin takia.

Olo on koko ajan kuin huvipuiston kahvikuppikarusellissa.

Jo aamulla minulla oli vahan epavarma olo ja sen takia en viitsinyt kiiveta 11. kannelle aamiaiselle. Menin viidennen kannen promenadikahvilaan juomaan kahvia ja soin pari siivua pullaa. Sitten palasin hyttiin, kellahdin sohvalle ja makasin siina tahan asti. Raine kavi yhdentoista jalkeen katsomassa, lahdenko syomaan, mutta mitaan sellaista en voi edes ajatella kovin tarkkaan. En halua ajatella.

Taman paivan maisema on siis tallainen.

Tassa on minun kotini nama 2,5 kuukautta. Olohuoneen vasemmalla puolella, seinan takana on makuuhuone, eteinen ja vessa ovat niinikaan vasemmalla. Poydalla oleva Suomen lippu kertoo, etta laivasa on nyt suomalainen sahkopaallikko. Sitten, kun me lahdemme ja toinen sahkopaallikko tulee, poytaan vaihdetaan Norjan lippu.

Hytti on toisella kannella. Se on erinomaisen hyva, silla tuolla ylhaalla keinuttaa paljon pahemmin. Meillakin tavarat seilaavat edestakaisin laatikoissa juuri nyt.

Mutta nyt alkaa sohva kutsua taas.

Huomiseen.

Ostoksista ja maksamisesta

Valparaiso on jaanyt jo kauas taakse, mutta tassa viela kuva sielta. Vahan ennen lahtoamme vanhankauungin takaa, vuoren rinteelta alkoi nousta savua. Kohta taman kuvan ottamisen jalkeen nakyi jo liekkejakin, laivalle tosin siina vaiheessa jo huonosti. Jonkun onnettoman koti paloi.

Tulipalot ovat varmaan aika yleisia taalla, missa maasto on hirvean kuivaa. Eilen aamulla naimme tulipalosta nousevan savupatsaan Valparaison uudemmasta kaupunginosasta ja sitten, kun laiva oli tasta kuvanottokohdasta edennyt taas jonkun matkaa, nain viela kerran tulipalon kauempana, jo harvemmin asutulla vuorenrinteella. 

Laivalla pidettiin pelastusharjoitukset kohta lahdon jalkeen, kuten eilen kerroinkin. Menin kiltisti omalle pelastautumisasemalleni enka olisi muuta voinutkaan, silla minua olisi varmaan tultu hakemaan tai kuulutettu tai jotain, jos en olisi mennyt. Matkalla D21 asemapaikkaani kuulin, miten muuan rouva tivasi henkilokunnalta, miksi hanen on mentava, kun han on jo kerran ollut. Tannehan jai viela osa Los Angelesista mukaan tulleista matkustajista.

Suurin osa matkustajista on nyt kuitenkin uutta vakea ja laivan ilme on selvasti nuorentunut. Mukana on nyt myos muutamia lapsiperheita ja tyoikaisia ihmisia, kun ensimmainen matka tehtiin melkein elakelaisjoukossa. Matkustajien paakieli vaikuttaa nyt olevan espanja.

Taman paivan olemme merella. Huomennakaan emme paase maihin, mutta olemme Chilen vuonoissa, joissa pitaisi nakya hienoja maisemia. Taytyy laittaa lamminta paalle ja menna kannelle kameran kanssa. Ilma on tosiaan vahan kolea ja kannella tuulee lujaa.

Meripaivina matkustajat huvittavat itseaan paitsi laivan tarjoamalla ohjelmalla, kuljeksimalla promenadilla ja tekemalla ostoksia. Tallaisina paivina on aina joku erikoistarjous, milloin kelloista, milloin huiveista ja teepaidoista tai vaikka koruista, kuten tanaan. Tarjoustuotteet nostetaan kavelykadulle, missa niita voi helposti ohimennen tarkastella. Ja kylla tarkastellaan, minakin olen jo monta kertaa tarkastellut kaikki rintaneulat ja rannekellot vaikka en edes aio ostaa. Ainakaan viela.

Tassa promenadilla on vasemmalta lukien ensin viinakauppa, sitten laivayhtion logolla varustettuja tuotteita kuten pyyhkeita, avaimenperia, huppareita jne. myyva kauppa ja sen jalkeen Fashion Boutique, jossa on pieni valikoima naisten ja miesten hellevaatteita, pukukoruja, aurinkolaseja, laukkuja ja huiveja. Oikealla puolella on kosmetiikkamyymala seka koruliike, jossa myydaan vahan kalliimpia koruja ja kelloja. Siina kaupat. Herroille on lisaksi smokkivuokraamo, jos sattui oma smokki jaamaan kotiin ja on formal-ilta eli pitaa pistaa parempaa ylle kun mennaan illalla syomaan.

Rahaa taalla ei kayteta, ostokset maksetaan surullisenkuuluisalla risteilykortilla, joka on siis paitsi kulkulupa myos maksuvaline. Ostokset veloitetaan asiakkaan luottokortilta. Rahaa pitaa kasitella vain silloin, kun antaa tarjoilijalle tai hyttisiivoojalle juomarahaa. Sita ei tarjoilijoille kuitenkaan anneta kuin niissa ravintoloissa, joissa asiakkaat maksavat erikseen ruoasta, ei siis niissa, joissa tarjottava ruoka kuuluu risteilyhintaan.

Tanaan on formal-ilta. Kapteeni pitaa tervetuliaistilaisuuden promenadilla ja isannoi sitten gaalaillallista paaravintolassa. Meilla kahdella, Rainella ja minulla, taitaa kuitenkin olla ihan tavallinen casual-ilta taalla hytissa. Kaymme messissa syomassa, katsomme vahan aikaa televisiota ja menemme aikaisin nukkumaan.

Puutetta ja surkeaa tiedottamista

Tulimme aikaisin tana aamuna Valparaison satamaan Chilessa. Se tuntui hyvalta, silla merella oli vaihteeksi keinuttanut siina rajoilla, ettei ihan tullut huono olo.

Tallaisen uivan hotellin yllapito vaatii tavattoman paljon tavaraa. Silla aikaa, kun matkustajat kayvat tutustumassa satamakaupunkeihin, satamamiehet ja laivan henkilokunta lastaavat sisaan ruokaa, juomaa, vessapaperia ja muuta tarpeellista. Lastaus alkoi heti aamulla ja se jatkunee koko yon. Tavaraa on konttikaupalla.

Minulla on tapana syoda aina aamulla ensimmaiseksi yksi banaani. Olen tehnyt sita niin kauan kuin muistan. Olen todella piintynyt banaaninsyoja, lapsetkin tiesivat, etta jos hedelmakorissa oli illalla vain yksi banaani, siihen ei kukaan koske, silla se on aidin.
Taalla laivallakin oli ensin banaaneja, mutta ne loppuivat muutamassa paivassa. Jokaisessa satamassa olen vakoillut, josko nakyisi banaanilaatikoita, mutta turhaan. Tanaan niita viimein tuotiin. Tosin mielestani liian vahan verrattuna vaikkapa melonien tai Coca-Colan maaraan (jalkimmaista nyt ei olisi tarvittu ollenkaan). Ehkapa jo huomenna aamiasbuffetissa on ianikuisen melonin lisaksi myos banaaneja. Ei niista ainakaan tarvitsisi tehda mitaan suklaalla kuorrutettuja jalkiruokia, kuten myos on tapahtunut.

Tama paiva alkoi muutenkin huonosti. Ensimmainen risteily paattyi tanaan ja uusi alkoi saman tien. Se merkitsi meille laivaan jaaville matkustajille sita, etta meidan piti uusia laivakorttimme, eraanlainen yhdistetty kulkulupa ja ostoskortti. Laivan matkustajaluettelo tyhjennetaan ja kirjoitetaan uudestaan, tulemme siis tavallaan uusina matkustajina sisaan.

Kuulostanee yksinkertaiselta. Todellisuudessa se oli hyvinkin monimutkaista. Ensinnakin kukaan ei kertonut asiasta meille. Raine toki tiesi, etta tallainen vaihto pitaa tehda, mutta ei hankaan sen tarkemmin missa ja miten. Han oli jossain vaiheessa kysynytkin asiasta ihmiselta, jonka vastuulla tallaisen vaihdon jarjestaminen on ja silloin oli vakuutettu, etta sahkopostia on tulossa. Ei tullut.

Uusi ranskalainen ystavani Cel ja mina puhuimme asiasta eilen. Kummallakaan ei ollut mitaan tietoa, mutta lupasimme soitella, jos toinen saisi tietaa jotain. Cel soittikin minulle illalla ja sanoi, etta infotiskilta oli neuvottu meita menemaan tana aamuna ennen yhdeksaa teatteriin, siella asia selviaisi.

Olin teatterin ovella ennen yhdeksaa, mutta siella ei ollut ketaan. Kavelin infotiskille kysymaan, missa voisin vaihtaa korttini. Sanottiin, etta se olisi pitanyt tehda jo eilen. Pienen neuvottelun jalkeen ja kun heille oli selvinnyt, etta matkustan Rainen kanssa, he sanoivat, etteivat halua sekaantua asiaan enempaa, minun taytyy puhua mieheni kanssa. Ikaan kuin Raine paattaisi, kuka tassa laivassa matkustaa.

Soitin Rainelle. Han selvitti asiaa ja ilmoitti hetken paasta, etta minun on oltava teatterissa 10.30. Menin hyttiin odottamaan, soitin Celille ja kerroin hanelle saamastani uudesta ajasta. Han puolestaan kertoi minulle saamastaan uudesta ajasta ja paikasta, joka oli kolmoskannella kello yhdeksan.

Menin joka tapauksessa teatteriin 10.30. Celkin oli siella. Vanha korttini otettiin ovella pois. Cel oli juuri puhumassa jonkun korttien uusjakoon osallistuvan henkilokunnan jasenen kanssa ja tama ohjasi Celin ulos teatterista seka kaski minun seurata hanta. Lahdimme pois mukanamme epamaarainen tieto, etta ulosmenoportilla saisimme uudet kortit.

Cel olikin menossa ulos, mutta mina en voinut lahtea ennen kuin Raine voisi tulla mukaan ja jos olisin lahtenyt, en olisi paassyt takaisin laivaan ennen puolta paivaa. Eika olisi kannattanutkaan lahtea, silla ei Celkaan mitaan uutta korttia ollut sielta saanut vaikka meni.

Tassa kohtaa olin jo tosi kiukkuinen. Soitin taas Rainelle ja pyysin apua. Asetuin teatterin ovelle - josta siis hetki sitten oli mennyt sisaan - odottamaan ja paatin seista siina niin kauan, etta minut tullaan pelastamaan. Raine tulikin kohta ja sai asiat jarjestymaan siihen malliin, etta niihin tuntui tulevan edes jotain tolkkua. Pian istuin teatterissa muiden kanssa odottamassa, mita meille seuraavaksi tapahtuu.

Odottamista kesti toista tuntia. Sen jalkeen matkustajia alettiin kuuluttaa ryhma kerrallaan hakemaan uusia korttejaan ovelta. Kaikilla oli numerolappu, joka osoitti, mihin ryhmaan he kuuluivat. Kaikilla paitsi minulla, minulle ei missaan vaiheessa tarjottu missaan mitaan lappuja. Eika se haitannut, silla en mina olisi mihinkaan ryhmaan kuulunutkaan. Meidat pelasti teatterista lopulta bulgarialainen elektroniikka-asentaja Daniel, joka tuli pelastamaan vaimoaan tuosta epatietoisuuden suosta ja pelasti siina sivussa pari muutakin vaimoa, minut mukaanlukien. Han ohjasi meidat alemman kannen kokoushuoneeseen, jossa aika pitkaan odotettuamme saimme uudet kortit.

Cel ei ollut saanut uutta korttia viela iltapaivallakaan.

Kasittamattoman huonoa tiedottamista! Ymmarran, etta meidan piti odottaa, mutta sita en ymmarra, miten laivalla ensi kertaa matkustavien ihmisten kuvitellaan saavan tietoa korttien vaihdosta, jos sita ei heille missaan tarjota?  Eika sita tietoa tuntunut henkilokunnalla olevan sen enempaa, ei edes kysyttaessa. Yksi sanoi yhta ja toinen toista.

Ja mika pahinta, tama sama ruljanssi on edessa joka kerta, kun risteily paattyy. Kuinka on mahdollista, ettei tietojarjestelma pysty ottamaan vastaan tietoa siita, etta joku risteilee pari kuukautta yhta mittaa?

Jotta tamakin paiva tekisi taydellisen kauniin kaaren, kerron viela, etta herasin aamulla naama taynna nappyloita. Joku allerginen reaktio varmaan, mutta aika kiusallinen. Otin yhden Zyrtecin ja yhdessa aamupaivan koettelemusten kanssa se nujersi minut niin, etta kun viimein paasin takaisin hyttiin, menin sohvalle pitkakseni ja nukahdin. Nappylat eivat havinneet mutta on minulla sentaan uusi kortti.

Saunassa ei ole hengenpelastajaa

Terveisia saunasta. Tanaan sain itsestani viimeinkin niin paljon irti, etta sonnustauduin uima-asuun ja kylpytakkiin seka kiipesin 11. kannelle saunomaan.

Uima-altaat ovat myos 11. kannella, mutta tanaan ne ovat tyhjillaan. Merenkaynti on sen verran rivakkaa, etta vesi loiskuisi reippaasti laitojen yli. Vain porealtaissa oli vetta ja sellaisessa minakin kavin saunomisen valilla virkistaytymassa.

Saunoja on seka miehille etta naisille kaksi, tavallinen ja hoyrysauna. Molempien ovilla varoitetaan, etta saunassa ei pida viipya enempaa kuin 10 minuuttia, sinne ei pida menna, jos on raskaana tai on sydanvaivoja ja jos saunoessa alkaa heikottaa, pitaa heti ottaa yhteys laakariin. Ei sentaan huomautettu, etta saunassa ei ole hengenpelastajaa, kuten porealtaan reunalla muistutetaan.

Kokeilin molempia saunoja. Tavallinen sauna oli kuin mika tahansa suomalainen sauna, johon mahtuu paljon vakea. Nyt siella ei ollut muita kuin mina. Lampotila oli minulle sopiva, ei liian kuuma. Loylyn heitto ei paljon tuntunut, mutta niinhan se tahtoo isoissa saunoissa olla.

Laivassa kaikki suihkut ovat suomalaisia. Onneksi. Amerikassa olin valilla pulassa kun en tiennyt, mista pitaa vetaa vai pitaako tyontaa tai vaantaa, jotta vetta, erityisesti lamminta vetta, alkaisi tulla. Erilliset kylma- ja lamminvesihanat olivat niinikaan yleisia. Kasisuihkuista ei kai oltu kuultukaan. Esimerkiksi Las Vegasissa, joka on niin autiomaassa kuin vain voi, vetta ryoppysi suihkusta aivan holtittomasti. Sen tuloa ei mitenkaan voinut saataa. Vetta saastavilla lvi-laitteilla nayttaisi olevan siella ammottava markkinarako.

Kun minulla ei ole tanaan mitaan aiheeseen sopivaa kuvaa, laitan taman.

Tama on viela kasinon sisaankaynnista, josta eilenkin laitoin kuvan. Kuvatkoon tama hahmo kaikkea, mita ajattelen vedentuhluusta autiomaassa.

Meilla oli taalla eilen taas pieni henkilokuntajuhla. Perakannelle, paikkaan, johon matkustajat eivat paase, kannettiin karaokelaitteet ja paljon grillattavaa. Grilli siella oli ennestaan. Sitten filippiinilaiset grillasivat pienia sarkea muistuttavia kaloja ja ostereita. Vahan viiniakin oli. Naihin kekkereihin osallistui Rainen "poikia" ja muitakin ihmisia, joiden tehtava taalla ei ole minulle viela selvinnyt.

Kala oli valtavan hyvaa. Soin yhden osterinkin, se oli muuten elamani ensimmainen. Vierustoverini poydassa, ukrainalainen sahkomies Vasili, naytti, miten osteri syodaan.

Vasili on kaynyt monissa satamakaupungeissa, Suomessa Helsingissa. Han sanoi, etta joka paikassa on jotain erityisen mieliinpainuvaa ja Helsingissa sellaisia olivat olleet pyoratiet. Haneen oli tehnyt suuren vaikutuksen se, etta Suomessa perheet pyorailevat yhdessa ja etta on olemassa jopa pienia karryja, joissa voidaan kuljettaa lapsia pyoran perassa. Vielapa turvallisesti, pyoratieta pitkin. Venajalla pyorailijat saavat polkea henkensa kaupalla pitkin pientareita, han kertoi.

Tanaan on ensimmaisen risteilyn viimeinen paiva. Suurin osa matkustajista jaa huomenna pois ja saamme uusia tilalle. Hauska nahda, miten kuva muuttuu, tuleeko tanne vakea Chilesta vai mista ja mita se vaikuttaa laivan tunnelmaan. Nama ensimmaiset matkustajat ovat olleet, kuten kai jo kerroinkin, noin 80 prosenttisesti valkoihoisia, amerikkalaisia elakelaisia. Loput ovat olleet saksalaisia tai japanilaisia. Japanilaisten mukanaolo on nakynyt muun muassa siina, etta ruokasalissa on ollut tarjolla sushia ja misokeittoa ja erilaisia wokkeja.

Minulla, ja meilla muilla laivaan jaavilla matkustajilla, on aamulla edessa uusi immigrationi, tulemme ikaan kuin uusina matkustajina laivaan. Tama tehdaan onneksi laivan sisatiloissa niin, ettei meidan tarvitse menna jonottamaan mihinkaan terminaaliin. Arvostan tallaista huomaavaisuutta.

Laiva sopii laiskalle matkustajalle

Kanssamatkustajilleni alkavat koittaa lopun ajat, useimpien risteily paattynee kahden paivan paasta Valparaisoon. Taman paivan ja huomisen olemme viela merella.

Meilla Suomessa puhutaan loistoristeilijoista, kun tarkoitetaan naita laivoja. Se viittaa varakkuuteen ja kalleuteen, mutta eivat nama risteilyt oikeasti ole kovin kalliita. Ennen kuin olemme Euroopassa maaliskuun lopulla, tulemme tekemaan muun muassa muutamia kuuden yon mittaisia risteilyja Sao Paulosta Rio de Janeiroon. Halvimmillaan tallaisen matkan saa 799 dollarilla. Ensi kesana tama laiva tekee 7-13 yon mittaisia matkoja Valimerella ja silloin halvin matka maksaa 1039 dollaria. Euroissahan tuo hinta on huomattavasti alhaisempi, kun dollarin kurssi on jatkuvasti niin huono. Risteilyhinnan paalle tulevat tietysti matkakulut lahtopaikalle.

Puhutaan, etta Amerikassa on elakelaisia, jotka asuvat nailla laivoilla. Tekevat risteilyja risteilyjen peraan, koska se on halvempaa kuin elaminen maissa.

Risteilyn listahinnan lisaksi rahaa menee jonkin verran juomarahoihin, muuten siihen sisaltyy kaikki tarpeellinen: ruokaa ja juomaa vuorokauden ympari, paljon ohjelmaa ja huvituksia, sauna ja uima-allas ja jopa kuljetukset satamista itse satamakaupunkeihin. Tasta viimeisesta en mene valalle, silla ainakin me olemme kayttaneet myos takseja, jotka maksavat ihan normaalisti. Mutta eilen ilmaiskuljetus toimi ja voi olla, etta olisi toiminut muuallakin, jos emme olisi olleet hataisia.

Saastavainen risteilija tyytyy hintaan sisaltyviin anteihin, mutta jos rahaa on, sen kuluttaminen ei ole mikaan ongelma taallakaan. Esimerkiksi kasinossa saa mukavasti menemaan isommankin summan. 

Harmi, etten pystynyt ottamaan parempaa kuvaa, silla Kasino ja varsinkin sen sisaankaynti ovat nahtavyys sinansa. Vaikka olen ollut taalla jo kaksi viikkoa, kuljen vielakin valilla kuin Liisa Ihmemaassa, suu auki ihmettelemassa kaikkea hienoa, mita ihmiset ovat keksineet ja osanneet tehda. Taalla on myos paljon hienoja ja hauskoja taideteoksia, laitan niistakin sitten joskus kuvia.

Kenelle tallainen risteily sitten sopii? Hm. Sille, joka haluaa liikkua mukavasti, nahda vahan uusia paikkoja ja nauttia olostaan. Rakastuneille pareille. Ihmisille, joille liikkuminen on jo vahan vaikeaa, mutta jotka silti haluavat matkustaa. Taalla paasee liikkumaan myos pyoratuolilla ja henkilokunta on tavattoman avuliasta.

Kohtuuraittiille, silla alkoholijuomat eivat kuulu risteilyhintaan. En muuten ole nahnyt yhtaan humalaista taalla.

Erahenkisille vaeltajille ja muuten liikunnallisesti aktiivisille en suosittelisi, vaikka taalla onkin kuntosali vapaasti kaytettavissa. Voi tulla aika pitkaksi.

Useimmat matkustajat nayttavat olevan perheensa tai ystaviensa kanssa. Muutamia yksinmatkustaviakin on. Taalla taidetaan jarjestaa jopa erityisia sinkkulounaita. Tuskin tama sentaan on paras mahdollinen paikka seuralaisen etsimiseen, itse kayttaisin siihen hommaan ennemmin vaikka nettia.

Lapsille taalla on leikkitateja ja muuta hauskaa, mutta itse lahtisin lasten kanssa ennemmin ruotsinlaivalle kuin tanne, ainakin jos Suomesta kasin lahdetaan reissuun. Lapsille pallomeri on riittavan hauska, risteily kestaa vain sen aikaa minka hermotkin juuri kestavat ja - anteeksi vain, Royal Caribbean - ruotsinlaivoilla on parempaa ruokaa.

Mutta ollaanpa missa tahansa, arkiaskareilta ei siellakaan valty. Tanaan pesin vahan pyykkia vessan lavuaarissa. Minulla on myos oma, Meksikosta ostettu silitysrauta. Taalla on tietysti pesula jonne kai voisin lahettaa pyykkini. En kuitenkaan halua odottaa vaatteitani montaa paivaa kun niita ei muutenkaan ole kovin paljon mukana. Henkilokuntaa varten on ainakin kaksi omaa pyykkihuonetta, jossa he voivat kayda pesemassa ja silittamassa, mutta en viitsi menna sinnekaan, etten ole ihmisten tiella. Minullahan ei ole taalla mitaan tyovaatteita pestavana.

Jos en viela ole kertonut, niin sahkopostiosoitteeni tanne on pirkkovarjo.maailmalla@gmail.com
Alkaa lahettako postia mihinkaan muuhun osoitteeseen, en paase lukemaan niita.

Risteilyvaimoja ja lihapullia

Aluksi pieni korjaus eiliseen tekstiin: laivassa on 15 kantta, ei 14, kuten vaitin. Ylimpana on viela pieni kappeli, jossa pidetaan hartaustilaisuuksia ja jossa kapteeni voi vihkia pareja.

Taman paivan kuva on uima-allaskannelta. Nama ovat ulkoaltaita, lisaksi on viela katon alla olevia uima- ja porealtaita. En ole viela kaynyt kokeilemassa niita, vaikka menossa on jo 11. paiva laivalla. Joka aamu mietin, etta ehka tanaan, mutta en sitten kuitenkaan mene. Vaikka minulla olisi upouudet, arvoisien kollegoiden kustantamat bikinitkin matkassa. Tai ehka juuri siksi. 



Laivalla on muitakin risteilyvaimoja, miestensa mukana matkustavia naisia. Henkilokunta saa ottaa perheenjaseniaan mukaan, kunhan nama asuvat samassa hytissa omaisensa kanssa. Kaytannossa se tarkoittaa sita, etta aika harvoilla tata mahdollisuutta on: suurin osa miehistosta asuu pienissa kahden hengen hyteissa, joihin ei vieraita majoiteta.

Rainen hytti on isompi, tassa on olohuone ja makuuhuone ja han asuu taalla yksin. Tuumimme tuossa kerran, etta tama taitaa olla isompi kuin meidan ensimmainen yhteinen asuntomme aikoinaan. Matkustajahyttien ylellisyys taalta puuttuu, mutta ihan mukava majapaikka tama silti on.

Noista muista risteilyvaimoista olen tutustunut kolmeen, kahteen bulgarialaiseen ja yhteen ranskalaiseen. Bulgaarit eivat osaa englantia juuri yhtaan, joten olen viettanyt aikaa ranskalaisrouvan kanssa. Han on taalla aina miehensa mukana.

Risteileminen vailla mitaan tyovelvollisuuksia kuulostaa ylelliselta. Se onkin sita, jos risteily joskus paattyy ja paasee takaisin normaaliin arkeen, tekemaan jotain jarkevaa. Mutta jos se toistuu aina vaan, se alkaa puuduttaa. Kaikesta tulee ennen pitkaa arkea ja arkeen, jotta se sujuu, tarvitaan tyota.

Kysyin uudelta tuttavaltani, eiko han kaipaa omaa tyotaan - han on ollut aikaisemmin toissa. Han kertoi kaipaavansa, mutta kun tyo oli vuorotyota, han ei juuri nahnyt miestaan silloinkaan, kun tama oli maissa. Ei han taalla laivallakaan miestaan pahemmin nae, kuten en nae minakaan. Miehet menevat seitsemaksi toihin ja ovat toissa noin seitsemaan illalla, joskus myohempaankin. Joka paiva. Iltariennoista ei kannata haaveilla, silla nukkumatti kutsuu varhain jotta seuraavan paivan taas jaksaisi. Minakaan en ole viela kaertaakan kaynyt katsomassa, mita taalla iltaisin tapahtuu.

Vaikka henkilokunta saa taalla yllin kyllin ruokaa omissa messeissaan (niita on kaksi), he haluavat myos itse kokkailla. Eilen illalla olimme sahkotyopajassa syomassa. Pajan nurkassa on keittopaikka, ja siella bulgarialaiset laittoivat jotain kansallisruokaansa, joka muistutti suuresti lihapullia. Ihan hyvaa se oli ja vaihtelua laivaruokaan. Raine ehdotti, etta minakin voisin joku kerta keitella jotain eksoottista suomalaista siella pajassa. Taidan kuitenkin saastaa poikaparat silta kokemukselta.

Nyt on menossa kolmas perattainen paiva merella. Huomenna olemme taas satamassa, Perun Limassa. Taalla varoitellaan kovasti kaupungin taskuvarkaista ja muista ryostajista, joten toivottavasti minulla on viela huomenillalla kamera, josta voin naita kuvia laittaa.