Saimme kutsun juhliin

Eilinen päivitys jäi väliin, sillä me olimme Rainen kanssa juhlimassa. Taas!

Juhlapaikka oli Laitilassa ja juhlan kohde naapurin isäntä, joka täytti tasavuosia. Kerrankin meiltä oli juhliin kävelymatka.

On suuri kunnia tulla kesäasukkaana kutsutuksi kyläläisten juhliin. Se ei ole mitenkään itsestään selvää ja osaamme arvostaa asiaa. Ihmiset maalla tuntevat arvonsa, heidän esi-isänsä ovat viljelleet samoja peltoja satoja vuosia ja perinteitä kunnioitetaan. Olen aika varma siitä, että jotkut kaupungista tulleet, kummallisia töitä tekevät muukalaiset ovat aluksi herättäneet epäluuloja. Ehkä me olemme nyt osoittaneet, että olemme kunnon väkeä joka ei ehkä osaa tehdä kaikkea oikein, mutta ainakin yrittää kovasti.

Ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan, minulla ei ollut kokemuksia kesäasumisesta. Siksi en tiennyt, että kesäasukkaiden ja vakinaisten asukkaiden välillä voi olla ristiriitoja. En todellakaan tullut ajatelleeksi moista mahdollisuutta. Olin hämmästynyt ja jopa nolo, kun sitten luin Laitilan Sanomien yleisönosastosta jonkun kesäasukkaan kirjoittaman kiukkuisen (ja tietysti nimettömän) viestin, jossa hän haukkui isännän, joka oli levittänyt lantaa pellolleen kesäasukkaalle sopimattomaan aikaan.

En ymmärrä tuommoista ollenkaan. Me kesäasukkaat olemme huvittelemassa ihan riippumatta siitä, mitä teemme mökeillämme. Ei meillä ole mitään oikeutta valittaa hajuhaitoista, kun toiset tekevät työtään.

Vaikka on meilläkin lannanlevityksestä ollut haittaa. Oikein pahaa hajuhaittaa onkin. Se oli silloin, kun olimme vasta ostaneet kesäpaikkamme ja meillä oli vielä vanha koiramme Muru. Oli kylmä ja kurainen vuodenaika ja talomme edessä olevalle pellolle oli levitetty sianlantaa. Emme osanneet pitää varaamme emmekä tajunneet, että kaupunkilaiskoira voisi niin perin juurin ihastua tuohon muhevaan hajuun. Kenenkään estämättä Muru kävi pyörimässä, siis oikein piehtaroimassa siellä kuraisessa lantapellossa ja haisi todella kamalalta. Ynnä oli tietysti sanoinkuvaamattoman likainen. Meillä ei ollut mitään keinoa puhdistaa koiraa. Kaivosta sai jääkylmää vettä, mutta ei siitä ollut paljon apua.

Kotimatka olikin sitten ikimuistoinen. Me vanhemmat auton etupenkillä, takana tytöt välissään kuvottava, lannalla kuorrutettu, haiseva koira.

Nyt sille voi jo nauraa, mutta ei se koskaan unohdu. Eikä tullut mieleen kirjoittaa yleisönosastoon, että lanta oli väärässä paikassa. Koirahan se väärässä paikassa oli.

Sörsseliksi meni, sanoi leipuri

Ensiksi kiitos Preferitalle tsemppipokaalista! Kävin katsomassa sitä, mutta kun olen niin tumpelo näissä tietoverkkoteknisissä yksityiskohdissa, en osaa siirtää pystiä omalle sivulleni. Ajatus oli kuitenkin kaunis.

Meillä on tänään vietetty merkkipäivää, oikeastaan koko suvun kannalta merkityksellistä. Yhden serkussaapumiserän viimeinen eli meidän kuopuksemme juhli tänään valmistumistaan media-assistentiksi. Tämän jälkeen ei näitä perusopintoja (joiksi luen vielä toisen asteen opinnot) enää päätä kukaan minun lapsistani eikä veljen lapsistakaan. Nyyh.

Ahersin tarjottavien kanssa eilen yli puolen yön. Tein salaatteja ja leivoin kakkuja ja ajattelin, että miksi minun täytyykin aina yrittää tehdä itse, vaikka en edes ole kovin hyvä siinä. Nytkin onnsituin sörssimään täytekakut niin, että oli pakko lähettää lapsi äkkiä kauppaan tänään ostamaan Naantalin Aurinkoisen mansikkakakkua.

Minulla on hyvä resepti kakkuun, johon tulee ohut pohja, valkoista höttöä täytteeksi ja päälle tuoreita marjoja kauniisti hyytelössä. Kaikki meni ihan hyvin siihen hyytelöosaan asti ja siinä sitten huomasin, ettei kaapissa ole hyytelösokeria. En minä sitä yöllä lähtenyt mistään hakemaan, joten käytin liivatelehtiä. Niillä pitäisi saada kaunis hyytelö aikaiseksi, mutta en minä saanut. Mansikkamehulla maustettu punainen liemi hulahti kakun läpi saman tien.

Nyt on siis juhlat juhlittu ja media-assistentista on kotona enää lakki. Laitoin sen Herbertille, kuopuksen uskolliselle ystävälle.

Viime päivinä useissa lehti- ja radiojutuissa on pohdittu, miten paljon rahaa ylioppilaalle tai ammattiin valmistuneelle pitää antaa. Vastaus on yksinkertainen: ei sille pidä antaa yhtään rahaa tai mitään muutakaan, jos lahjan saaja ei osaa sanoa kiitos.

Jokunen juttu olisi voinut käsitellä myös lahjan vastaanottamista. Miten otan lahjat asiallisesti vastaan myös silloin, kun lahjan antaja ei ole näkemässä?

En  varmasti ole Euroopan paras kasvattaja, mutta ainakin yhden asian olen takonut tyttöjeni päähän: lahjahevosen suuhun ei katsota. Lahjoja ei arvostella, ei puolella sanallakaan. Lahjat ovat aina hyviä, sillä ne ovat hyvästä sydämestä annettuja. Mikään ei ole sen rumempaa, kuin ilkkua ja pilkata jonkun antamaa lahjaa.

Ja se kiitos sitten tietysti myös. Lahjasta kuuluu kiittää, vaikka se vaatisi niinkin suurta vaivannäköä kuin peräti puhelinsoiton, tekstiviestin tai jopa kirjelappusen.

Luulen, että aika monessa kodissa äidit alkavat kohta puuhastella kiitoskorttien kanssa. Mitäpä, jos laittaisimmekin lapset itse asialle?

Ulkopuolisen tuntoja

Olen jo kerran paivittanyt blogini tanaan. Melkein. Sain nimittain pitkahkon tarinan ihan valmiiksi ja olin juuri lisaamassa siihen kuvia, kun kone ilmoitti virheesta, joka pakottaa sulkemaan koneen ja jonka myota menetan kesken olevat tyot. Sinne meni.

Ehka se oli sen merkki, ettei tarina ollut kummoinenkaan, joten antaa sen olla.

Tama on vahan apea paiva. Taivas ja meri ovat harmaita ja aallokko sen verran kovaa, etta se tuntuu. Celin piti tulla tanaan katsomaan minun valokuviani, mutta han on sairaana. Aallokko voi olla syyna hanen pahaan oloonsa tai sitten se on jotain, jota me soimme eilen. Olimme nimittain yhdessa miestemme kanssa illallisilla, jotka oli jarjestetty osalle henkilokuntaa kiitokseksi hyvasta tyosta. Me vaimot olimme tietysti ihan siivella vaan, silla me emme ole tehneet tyota taalla, emme hyvaa emmeka huonoa.

Juhlista on sitten ollut muutakin seurausta kuin mahdollista pahoinvointia. Ihmettelimme illalla, miksi ravintolaan oli katettu niin monta alkuruokaa, kun osallistujia oli kuitenkin paljon vahemman. Syy paljastui myohemmin: osa niista, joille juhlat oli tarkoitettu, oli unohdettu kutsua.

Paskamainen juttu. Kurjaa sille, joka unohti ja viela kurjempaa niille, jotka unohdettiin. Toivottavasti he saavat asialliset anteeksipyynnot. Tai ettei ainakaan kay niin, etta he saavat jostain syrjakautta tietaa, etta tallaiset juhlat pidettiin ja sitten he luulevat, etteivat he jostain systa olleet kelvollisia kutsuttavia, vaikka jotkut samaa tyota tekevat  olivat siella olleet.

Tiedan, milta sellainen tuntuu. Olin kerran, kauan sitten, tehnyt eraalle lehdelle monta vuotta toita. Olin lehden kaytetyin avustaja ja istuin toimituksessakin  parina paivana viikossa. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka en ollutkaan vakituinen.

Sitten lehdessa jarjestettiin isot juhlat. Niita suunniteltiin hartaasti ja niista puhuttiin joka paiva. Koko henkilokunta ja paljon muita ihmisia oli tulossa. Pidin itsestaan selvana, etta minutkin kutsutaan. Juhlapaiva kuitenkin laheni, mutta mitaan ei kuulunut.

Juhlien aattona,  paivaa ennen, toimitussihteeri kutsui minut poytansa aareen. Han kysyi, voisinko seuraavana iltana kayda hoitamassa yhden haastattelun, kun hanella on muuta menoa. Sanoin, etta tietysti voin. Tottakai.

Olin typertynyt. Loukkaantunut niin sydanjuuriani myoten kuin voi. Hyva, etten ruvennut itkemaan.

Kavin hoitamassa haastattelun, kirjoitin jutun ja vein sen seuraavana paivana toimitukseen, siihen aikaan kun ei viela kaytetty tietokoneita. Ilmoitushankkijat tervehtivat minua iloisesti kuten aina.

- Missa sina olit eilen, mikset ollut juhlissa, joku kysyi.

Mutisin jotain ja vein juttuni toimitussihteerille. Han naytti nololta.

-Kuule se eilinen... mina en yhtaan tajunnut..

- Ei se mitaan, mina sanoin ja menin akkia pois.

Silla olihan se minulle kaikkea muuta kuin "ei mitaan". Sattui ihan kamalasti. Etten mina ollut olemassa edes sen vertaa, etta olisi huomattu kutsua mukaan.

Niin etta mahtavatko selityksetkaan nyt riittaa eilisen paikkaamiseen? Kun minakin tammoista muistelen kaksikymenta vuotta myohemmin ja vielakin tulee paha olo.

Ihmisille ei saa tehda noin.

Tuo kuva kertokoon ulkopuolelle jatetyn tunnoista. Sekin on yksi laivan taideteoksista.

Porsasjuhlissa ei porsastella

Meilla oli taas pienet henkilokuntakekkerit taalla. Alhaalle, tyopajaan, oli katettu herkullinen buffet, jossa lajien runsauden korvasi hyva maku.

Minulle ei viela ole ihan selvinnyt, milla logiikalla naita juhlia jarjestetaan. On ilman muuta selvaa, etteivat ne koske koko tuhatpaista henkilokuntaa. Eivathan ihmiset taalla edes tunne toisiaan, elleivat tee samoja toita tai muuten ole laheisemmin tekemisissa. Naissa juhlissa, joihin me olemme osallistuneet, on sahko- ja konepuolen ihmisia, paaasiassa filippiinilaisia, jotka myos vastaavat ruoanlaitosta.

Talla kertaa ruoan valmistamiseen naytti menneen koko paiva. Ainakin tama possu on saanut viettaa paivansa uunissa. Taalla matkustajille ei todellakaan jarjesteta mitaan possujuhlia, joten ihmettelen, mista tama yksilo on ylipaataan laivaan joutunut. Oli mista hyvansa, niin ainakin se naytti maistuvan.

Porsaan lisaksi oli paistettua kanaa, riisia ja kiinalaista vihanneskastiketta. Oikein, oikein hyvaa kaikki. Juhlien puitteet oli yritetty laittaa siisteiksi: tyopaja oli verhoiltu lakanoilla ja olipa jostain loydetty yksi diskovalokin kattoon pyorimaan.

Filippiinilaiset nayttavat rakastavan karaokea. Mita tahansa juhlitaankin, karaokelaitteet ovat paikalla. Niin nytkin. Joukossa on erittain hyvia laulajia, joten mukavahan sita oli kuunnella.

Juhlissa oli tietysti myos juotavaa. Olutta, viinia ja vahan vakevampaakin. Juomia otetaan kuitenkin vain vahan, silla paissaan heiluminen ei taalla oikein tule kysymykseen. Vapaa-aikanaan jokainen saa tietysti tehda, mita haluaa, mutta toissa on oltava selvin pain. Saannot ovat ankaria, henkilokunnalle voidaan tehda puhalluskokeita milloin tahansa ja kiinni jaamisesta saa aika helposti potkut. Taalla ei paljon tunneta sympatiaa heikkouksia kohtaan eika lopputileista neuvotella. Se, joka tekee tarpeeksi pahan virheen, saa passin kouraansa ja lahtee seuraavassa satamassa pois laivasta.

Kerroin eilen Salvador de Bahiassa nakemistani kasitoista, mutta enpa laittanut yhtaan kuvaa. Nyt laitan. nama innovatiiviset tekeleet on valmistettu juomatolkkien sulkijoista. Hienoa kierratysta ja hienoa tyota. Miten mahtaa metallinen verkkopaita toimia?

Joko olen kertonut, etta hinnat ovat nousseet laivan kaupoissa nyt, kun olemme taalla Brasiliassa? Kavin tanaan promenadilla tarkoituksenani ottaa kuva viinakaupan suklaahyllysta. Ajattelin, etta kukaan ei muuten usko, miten kallista se voi olla. Mutta kun paasin kauppaan, kaikki suklaat oli ostettu. Kaikki pienet 14,95 dollarin Tobleronet ja  14,95 dollarin pienet suklaalevyt. Nama brasilialaiset ovat tosi kovia ostamaan ja ilmeisesti aika varakkaita..
14,95 dollaria on noin kymmenen ja puoli euroa, jos dollarin kurssi on 1,40.

Raine tiesi, etta hintojen nousu johtuu siita, etta me olemme tulossa Eurooppaan, eika Euroopassa ole sellaista juomarahakulttuuria kuin Amerikassa. Se taas johtaa siihen, etta juomarahoista elaneen henkilokunnan osan palkkoja joudutaan nostamaan.

Ehka niin. Mutta emme me viela ole Euroopassa. Ehka tama on harjoitusta tulevan varalle.