Muuttaminen on prosessi, ehdottomasti. Monivaiheinen.
Ensimmäinen vaihe on päätös muuttaa.
Tai ei. Ensimmäinen vaihe on idea muuttamisesta, toinen vaihe jahkailu puolesta ja vastaan ja vasta kolmas on päätös muuttaa.
Nyt olen edennyt neljänteen vaiheeseen: minne muuttaisimme?
Ensin ajattelin, että ilman muuta vanhaan taloon. Ei puhettakaan muusta. 50 vuotta vanha vähintään, mieluummin sata.
Nyt olen alkanut ajatella (puhun vain omasta puolestani, toisen puoliskon ajatuksista en juuri nyt tiedä) myös uusia taloja, niiden hyviä puolia. Hyvin rakennettu uusi talo, jossa mikään nurkka ei vielä ole painunut, mikään lauta lahonnut eikä yksikään ikkuna vaadi uusimista. Olisi kuraeteinen ja apukeittiö. Apukeittiö! En ikinä ole asunut missään, missä olisi apukeittiö. Aina, ihan aina olen saanut sulloa silityslautani ja pölynimurini ja pyykkikasat sinne, minne ei vielä ole sullottu mitään muuta kuten polttopuita, polkupyöriä, vieraspatjaa tai pientä kotitoimistoa.
Uusien talojen rasitteena on niiden hengettömyys. Voisiko ihminen, joka on ikänsä asunut vanhoissa taloissa, koskaan olla kotona valeristikkoikkunoiden takana?
Joskus ajatus maallemuutosta oli yksinomaan innostava, positiivinen. Se oli ennen Vanhan Maatilan ostamista, ennen kuin olimme asuneet maalla edes osa-aikaisesti. Sillä maaseudulle muuttava muuttaa - jos ei muuta kauas korpeen - aina johonkin melko vakiintuneeseen yhteisöön. Kuten esimerkiksi meidän kylämme Laitilassa; siellä on taloja, joita samat suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Meillä oli onnea, kun saimme hyvät naapurit mutta silti tiedän, että me olemme muukalaisia, muualta tulleita ja vähän outoja. Ei ole ihan helppoa asettua osaksi perinteitään kunnioittavaa yhteisöä ja tulla hyväksytyksi.
Kaikki eivät onnistu. Yksikin perhe muutti kaupungista pieneen maalaiskylään, keskelle kylää. Lähes ensi töikseen he alkoivat puhua kyläkoulun lakkauttamisen puolesta. Nykyään he asuvat taas kaupungissa.
Asunnon ostaminen oli nuorena helpompaa. Otettiin mitä saatiin ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin edes se. Nyt, kun pääsee jo valitsemaan, työ tuntuu tosi vaikealta. Mitä se sitten onkaan, kun muuttoprosessimme etenee vaiheeseen Käymme Katsomassa Taloja.
Tässä hommassa minusta pätevöityy vielä ammattitaitoinen prosessinhoitaja.
Olipa osuva aihe - tänään on nimittäin muuttolomani ensimmäinen päivä:) Koti on täynnä suuria ja erivärisiä muuttofirman laatikoita ja olo sekava.
VastaaPoistaOlen omasta mielestäni hyvinkin ammattitaitoinen prosessinhoitaja, mutta silti tuntuu, että tämä on kaaos. Kuinka ihmiselle voikaan kertyä näin paljon kaikenlaista tavaraa - enkä ole alkuunkaan pahinta hamsterilajia!
Onneksi tässä on meneillään jo yhdesksäs vaihe eli talo valmistui ajallaan ja nyt mennään.
Vaihe kymmenen on sitten, kun kaikki pyyhe- ja taulukoukut ovat seinillä ja takassa palaa tuli. Tuleeko se vaihe koskaan...
Olennainen: onnea uuteen kotiin!
VastaaPoistaHämmästyn aina, miten helppo minun on samastua ajatuksiisi! Minähän pähkäilin tuota uusi/vanha -asiaa silloin Loviisan Vanhat talot -tapahtuman aikoihin. On pakko sanoa, että uudehkossa on puolensa. Minulla on nyt ensi kertaa elämässäni KODINHOITOHUONE ja kyllä se on ihana. Sinne on sitäpaitsi helpompi heitellä romuja yllätysvieraiden saapuessa, kuin entisen kodin pieneen vaatehuoneeseen.
VastaaPoistaMeiltä ovat monet kyselleet, että kiinnostaisiko meitä muuttaa kokonaan mökkipaikkakunnalle esim. eläkkeelle jäätyämme. Ei kiinnosta. Vaikka kesät ovat ihania ja meilläkin on mukava naapurusto, huomaamme jo lokakuussa mökillä piipahtaessamme, että pienellä sisäänpäinlämpiävällä paikkakunnalla asuminen ei ole meidän juttumme. Ei ainakaan yli 30 pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeen. Miettikää rauhassa ja tutkailkaa rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja!
Terhi: totta. Vasta nyt minäkin olen ymmärtänyt, että ihmiset eivät ole olleet niin innokkaita muuttamaan, kuin kaupungista katsoen näyttää. Suomessakin on paikkoja, joissa aika on jos ei nyt kokonaan pysähtynyt, niin hitaassa liikkeessä.
VastaaPoista