Tentti meni huonosti

Sain äänne- ja muoto-opin tentistä kakkosen. Huokaus sentään.

Positiivisesti ajatellen olen osannut tosi paljon; jotta edes pääsi tentistä läpi, piti puolet vastauksista olla oikein. Minulla on ollut paljon enemmän.


Se ei kuitenkaan riitä. Olisin tarvinnut sen kolmosen, jotta saisin lukea suorituksen hyväkseni jos jatkan aineopintoihin (lue: jos ikinäkoskaan läpäisen yhdetkään pääsykokeet).


Eikä siinä kaikki. Kun menin tänään yliopistolle ja kuulostelin kurssikavereitteni tenttituloksia, kaikki kuuluivat saaneen nelosia ja viitosia.

Nyt täytyy vain miettiä, mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä ja yrittää seuraavalla kerralla paremmin. Ainakaan vielä en tunnusta, että olisin tähän liian tyhmä.

Alan yhä paremmin ymmärtää, millaisten henkisten paineiden alla nuoret opiskelijat elävät. Yhtäältä puristaa tarve saada tutkinto valmiiksi, toisaalta huoli toimeentulosta. Vanhemmat kyselevät, miksi opinnot edistyvät hitaasti, yhteiskuntakin painostaa opiskelemaan nopeammin. Tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta. Minulle huono tenttitulos käy vain ylpeyden päälle, nuorelle se voi olla oikeasti hirveä paikka.

Nyt menossa oleva lauseopin kurssi ei ole ainakaan helpompi kuin tuo edellinen. Viime luentokerran jälkeen manailin sitä, miten kova työ muistiinpanojen kirjoittamisessa oli. Kotona kirjoitin ensimmäisellä luennolla tehdyt muistiinpanot puhtaaksi koneella, ihan senkin tähden, että voisin ymmärtää kirjoittamani paremmin. Tekstiä kertyi yli 8000 merkkiä, reilut viisi liuskaa.  Ja tänään teimme taas uudet muistiinpanot, tietysti.

Iltapäivällä vuodatin tulospettymystäni ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Mielestäni osaan sentään kirjoittaa, minä paruin.
- Se on kuule ihan eri asia, hän lohdutti.
- Ei ole. Se on ihan sama kuin jos minä olisin huippuratsastaja, mutta en tunnistaisi, jos hevosellani on ähky.

On se. Ja vaikka se ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen minua yhtään vaivannut, niin nyt vaivaa. Opiskelu antaa uusia näkökulmia, näetsen.