Betonimyllärit

Onpa mukava välillä kertoa, että remontti etenee. Meillä oli eilen valutalkoot ja nyt päätyasunnon alakerran lattiasta puolet alkaa olla lähellä valmista.

Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.

Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.

Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.

Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?

Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.

Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.

Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.   

Hyviä uutisia

Sain hyviä uutisia tänään. Jyväskylän yliopisto lähetti kirjeen ja kertoi, että minut on hyväksytty syksyllä alkaviin avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin.

Kirjekuoren avaaminen jännitti. Muistin oikein hyvin, miltä tuntui avata se yliopiston kirjekuori, jonka sisällä oli ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kotimaisen kirjallisuuden opintoihin. Ja monta muutakin pettymystä nousi mieleeni, onneksi turhaan.

Pyrkijöitä oli 90 ja 45 valittiin. Vaikka toisaalta olin epävarma sisäänpääsystä, uskoin toisaalta saavani enemmän pisteitä kuin sitten sain. Hakutehtävästä, kirjoittajakokemuksesta, kirjoittamisen opinnoista, kirjoittamisen opettamisesta ja omista julkaisuista saattoi kaikista saada pisteitä siten, että yhteismäärä oli korkeintaan seitsemän. Täytin mielestäni kaikki kohdat jos en hyvin niin ainakin välttävästi ja kuitenkin olin saanut vain kolme pistettä, hakutehtävästä kaksi ja kokemuksesta yhden. Se kuitenkin riitti, kun kukaan ei ollut saanut lähellekään täysiä pisteitä. Kuka edes olisi voinut, kun vaatimukset olivat näin korkeat ja toisaalta, jos joku olisikin täyttänyt niin olisiko hän sitten enää ollut opetuksen tarpeessa?

Odotan syksyä mielenkiinnolla. Noita kirjoittamisen opintoja on kehuttu kovasti ja samassa yhteydessä muistettu aina mainita, että Sofi Oksanenkin opiskeli siellä. Minusta se on oikein hyvä laatusertifikaatti, vaikka Oksanen ei ole missään sanonut, että hänen erinomaiset kirjoittajantaitonsa olisivat juuri Jyväskylän yliopistosta peräisin.

Ennen syksyä minun pitäisi nyt päästä mahdollisimman pitkälle kirjallisuuden perusopinnoissa. En ole tehnyt ensimmäisenkään kurssin eteen vielä juuri mitään. Selittelen itselleni, että minulla on muita kiireitä, mikä onkin ihan totta, juuri nyt on kaikenlaista työtä enemmän kuin pystyn tekemään. Mutta ei se oikesti yksin siitä kiikasta. Se, että opintoihin käsiksi käyminen tuntuu nyt vaikealta johtuu siitä, että joudun ensimmäistä kertaa lukemaan englanninkielisen oppikirjan.

Osaan minä englantia. Mutta en läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi tyttäreni, vaikka olen lukenut englantia koulussakin jo toiselta luokalta lähtien. Lukeminen on työlästä, joudun ponnistelemaan lause lauseelta eteenpäin ja miettimään moneen kertaan, mitä sanottiin.

Aikuisopiskelussa on kuitenkin se(kin) hyvä puoli, että omat heikkoutensa osaa tunnistaa. Tiedän, että tässä on nyt yksi kynnys, jonka yli on mentävä ja mennään.

Heti, kun muut kiireet helpottavat. 
 

Vein hakemuksen

Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.

Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.

Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.

Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!

En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.

Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?

Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.  

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.

Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.

 

Koneeseen kadotettu

Istun ihan liikaa tässä koneella. Kun olen kotona, istun tässä suurimman osan ajastani.

Istuminen ei ehkä ole paras mahdollinen sana. Siihen liittyy kaikenlaista toimintaa: heiluttelen jalkojani, nostan ne välillä pöydälle tai ikkunalaudalle. Pyörin tuolilla. Venyttelen. Huokailen (olen kova huokailemaan). Syön. Juon.

Niin että istuminen ei ole kaikki.

En pidä siitä, että kone hallitsee elämääni, mutta minkäs teet, kaikki tapahtuu nykyään täällä. Työt, harrastukset ja jopa ystävät löytyvät koneelta tai sen kautta.

Tämäkin kaunis sunnuntai on kulunut tässä lukuunottamatta koiran kanssa tehtyä pitkää lenkkiä. Olen kirjoittanut vaivalloisesti uusinta oppimistehtävääni, jonka aiheena on työssä oppiminen.
Yksinkertainen asia, vai mitä? Jokainen tietää, mitä työssä oppiminen on, mutta mitä se sitten oikein on kun pitää selittää?
" Työssä oppimisen prosessimalli on kokemuksellisen oppimisen, tiedon luomisen ja organisationaalisen oppimisen mallien perusteella kehitelty teoreettinen konstruktio", sanoo oppikirja. Ja tämä oli, uskokaa pois, yksinkertaisesti sanottu.

Kun kyllästyin selvittämään tätä tehtävää, pengoin vaatekaapista (totta!) kaikki kielioppikirjani ja ryhdyin valmistelemaan aineistoa kirjoittajakurssilaisilleni. Lupasin heille viimeksi, että ensi kerralla käsittelemme vähän kielioppiasioita. Ei olisi pitänyt luvata. Yritin selittää pilkkusääntöjä lyhyesti mutta eihän se onnistu.

Lopulta siirryin muihin tehtäviin. Kerroin aikaisemmin, että aloitin aikuiskasvatustieteen rinnalla lyhyen kirjoittamiskurssin. Olen saanut melkein kaikki kurssitehtävät valmiiksi, vain viimeinen on kesken. Tehtävä ei olekaan ihan vähäinen, se on kokonaisen romaanin hahmottelu. Onneksi vain hahmottelu, ei sentään valmiiksi kirjoittaminen. Minun pitää tehdä romaanin synopsis ja muutama sivu itse tekstiä näytteeksi.

Romaanissani seikkailevat ne kangaskaupan naiset, joista kerroin jokunen päivitys sitten. Ne, jotka ihan oikeasti kohtasin yhdellä gallupintekoreissulla. Nyt heistä on tullut 85-vuotiaita romaanihenkilöitä. Annoin heille nimeksi Irmeli ja Helmi, lisäsin yhden aviomiehen ja yhden lapsen. Romaanin nimeksi tulee Juna, sillä juna on tärkeässä osassa tätä tarinaa.

Siinä katkelmassa, jota parhaillaan kirjoitan, Irmeli ja Helmi ovat hautausmaalla ja käyvät valtataistelua siitä, kumpi saa istuttaa kukkia haudalle. Ilmassa on suuria tunteita ja sydäntäraastavaa draamaa ennen paljastuksia, joita tekisin seuraavassa luvussa, jos sen kirjoittaisin.

Luulenpa, että näin suurenmoiselle kirjalle ojennettaisiin Finlandia-palkinto ilman kilpailua.

Minä muuten luulen, että tietokoneesta tuleva säteily rypistyttää. Ihan totta.

 

Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni ja olen kamala vaimo

Kumpi on parempi, saada valmista vai hyvää? Siinä tämän sunnuntain kysymys, sunnuntain, jonka olen lähes kokonaan viettänyt takomalla näppäimistöä ja yrittämällä saada taas yhden aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän valmiiksi.

Päädyin siihen, että valmis riittää.

Tässä tämän päivän miljöö: kaikki kirjoittamiseen tarpeellinen, tärkeimpänä tuo lautanen, jolta olen juuri syönyt valtaisan juustovoileivän.

Sain siis tehtäväni valmiiksi sitä myöten, että viimeistely puuttuu. Kunhan se on tehty, voin lähettää työn arvioitavaksi ja niin olen - toivon mukaan - saanut taas yhden kurssin suoritettua. Huomenna haen kirjastosta seuraavan kurssin kirjat.

Näyttää pahasti siltä, että vaikka kuinka pinnistelen, en saa näitä opintoja suoritettua ennen kesää. Eipä minulla siihen mitään pakkoa olekaan, on vain omia päähänpinttymiäni siitä, minkä milloinkin pitäisi olla tehtynä. Ja kun nyt tarkemmin ajattelen, niin eihän minun edes pitänyt opiskella tänä talvena mitään, ensi syksynä vasta. En vain saanut pidäteltyä.

Mutta eihän elämä pelkkää työtä ole, se on myös kesälomasuunnitelmia. Olen jo ilmoittautunut islanninhevosvaellukselle Seitsemisen kansallispuistoon elokuussa ja parhaillaan pohdimme miehen kanssa, minne tekisimme tämän vuoden kesäretken. Tai ei se niinkään pohtimista vaadi vaan se, miten parhaiten pääsisimme sinne, minne on aikomus mennä. Ja kuinka ollakaan, Aino Kallaksesta taas kerran on kyse.

Eilen viimeksi sivusimme aihetta. Kävelimme kaupungilta kotiin ja mies ehdotti pistäytymistä eräässä matkan varrella olleessa liikkeessä. Minulla oli kuitenkin kiire, minnekäs muualle kuin tähän koneen ääreen.

- No jo on, loihe mies lausumaan. Minä ravaan sinun perässäsi pitkin Eurooppaa jonkun kauan sitten kuolleen kirjailijan jäljillä ja tuijotan jotain vanhoja talonraunioita milloin missäkin ja sitten kun minä ehdotan jotain, niin et suostu!

- Näin se menee, sanoin minä.

Mitä muuta olisin voinut, totuuden edessä?  

Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

Aikuiskasvatusta opiskelemaan

Koko alkusyksyn minulla on ollut kova polte aloittaa taas opiskelu. Nyt, kun näyttää siltä, että minusta tulee aikuisopettaja päätin, että seuraava opiskeluaihe on sitten aikuiskasvatustiede. Aloitin tänään.

Tällä kertaa aion opiskella verkon kautta ja suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Jyväskylässä on Turkua laajemmat mahdollisuudet suorittaa eri aineiden perus- ja vieläpä aineopintoja etäopiskeluna.

Kävin jo kirjastossa ja hain ensimmäisen kurssikirjan, Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttänä.

 Tuo edellinen yksinkertainen lause sisältää useita todella hienoja asioita:

a) Lähelläni on kirjasto.
b) Se on auki myös sunnuntaisin.
c) Kurssikirja oli lainattavana.
d) Se ei maksa mitään.

Lisäksi siihen sisältyy - vaikka sitä ei suoraan sanota - myös se, että:

e) Ensimmäisen kurssin oppimateriaalina on myös aikakauslehti nimeltä Aikuiskasvatus, tarkemmin lehden numero 4 vuodelta 2006. Kirjastovirkailija ei ihmetellyt yhtään, vaikka kysyin lehteä, tyynesti hän opasti minut suunnattomaan lehtivarastoon, jossa yhdessä totesimme, että Aikuiskasvatus 4/2006 näkyy oleva lainassa mutta se palautunee ensi viikolla, jolloin minä saan sen.
f) Tämäkään ei maksanut mitään.

Koko tähän aikeeseeni sisältyy myös se suunnattoman hieno asia, että:

g) Minulla on vapaus opiskella.
h) Saan vapaasti valita opiskelupaikan ja -tavan.
i) Tämä maksaa minulle vain 30 euroa per kurssi tai 200 euroa vuodessa.

Kuka vielä sanoo, ettei verorahoille saa vastinetta?

Sinne ne sitten menee, vanhojen ämmien opiskeluun, joku vastaa.

Ja mikäs siinä, saa sanoa.

Olisinko ehkä nuorena tehnyt toisenlaisia valintoja jos olisin saanut käsiini vaikkapa kirjan Kunnian kevät? Lainasin senkin tänään, lähinnä omaa nuorisoani ajatellen, mutta sitten innostuin itse lukemaan tuota mainiota opusta.

Jaakko Mäki-Petäjä on yhden sortin jari sarasvuo, menestyjien valmentaja. Hänen oma opiskelutaipaleensa ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton mistä hän kertoo kirjansa alussa hulvattoman hauskasti. Kirja itse antaa ohjeita pääsykokeisiin valmistautumiseen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori Jaakko piti itseään varsin kovana jätkänä joka ottaa opiskelupaikan mistä tahtoo, olivathan sukulaiset ja jokunen opettajakin sanoneet häntä "lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi". Ylimielinen asenne mureni sitä mukaa, kun pääsykokeet toisensa jälkeen osoittautuivat ylivoimaisen vaikeiksi. Kohta oltiinkin jo tässä: "---statukseni elokuussa 1996: olin lähes 21-vuotias, en opiskelija, en työssä käyvä, en työtön. Olin kirjoilla mummoni luona Käpylässä, mutta oikeasti lokittelin tyttöystäväni kämpässä siipiveikkona. Asiaa ei auttanut se, että olin lisäksi veltto kuin kerjäläisen kelkannaru."

Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, nuorukainen aikuistui lähes yhdessä yössä ja ymmärsi, että tavoitteiden eteen on pakko tehdä töitä.

No, enpä usko, että minua olisi nuorena tämäkään kirja auttanut. Olisin vähäksi aikaa voinut innostua ja jättänyt leikin pian kesken.

Tapasin muutama päivä sitten kaupungilla erään lukioaikaisen opiskelutoverini. Olikin tosi mukava jutella ja päästä onnittelemaan, sillä tämä toinen aloitti opiskelun myöhemmin kuin minä ja sai lakkinsa viime keväänä. Puhuimme opiskelun ihanuudesta ja kerroimme uusista suunnitelmistamme. Tuttavani sanoi, että hänellä olisi kova halu pyrkiä opiskelemaan teologiaa johon minä tietysti vastasin, että yritä ihmeessä, miksi et yrittäisi?

Ulkoisesti me kaksi naista, suunnilleen samanikäisetkin, näytimme varmasti mitä tavallisimmilta, varsin kunnollisilta, säntillisiltä perheenäideiltä. Lähes kunniamartoista olisimme saattaneet käydä, luulen. Ja kuitenkin kun me aloimme muistella nuoruuttamme ja niitä syitä, joiden takia koulunkäynti ei silloin onnistunut, esiin tuli kaikkea muuta kuin säntillisyyttä. Tunnustimme molemmat olleemme kauheita lintsareita, täysin keskittymiskyvyttömiä kouluhäirikköjä ja murheenkryynejä.

- Nykyään sellaisille annettaisiin joku diagnoosi, minä sanoi.
- Niin ja laitettaisiin jonnekin  erityisluokkaan, hän vastasi.

Nyt voin sanoa, että hyvä, kun minulla on tällaisia kokemuksia. Se avartaa oppimisen näköaloja ja ymmärrystä erilaisia oppijoita kohtaan. Ainakin toivon niin.

Enhän minäkään ollut ihan toivoton tapaus vaikka joku saattoi niin ajatella.

Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

Hyvin vastasin vaikka en ymmärtänyt kysymyksiä

Tulin äsken tekstianalyysikurssin tentistä. Luulen, etten saa yhtään pistettä.

Ei olisi pitänyt olla ylimielinen ja kuvitella, että kun luennoilla kaikki tuntui helpolta ja itsestään selvältä, tenttikin olisi helppo. Ei siltikään, vaikka opettaja moneen kertaan sanoi, että tentti on ihan lyhyt eikä sitä tarvitse pelätä; eniten tulevaan arvosanaan vaikuttaa analyysitehtävä, jota en ole vielä tehnyt.

Kun näin tenttikysymykset tuli tunne, että joko minä olen väärässä paikassa tai tentti on väärä. Kysymyksissä ei ollut yhtä ainoaa tuttua sanaa. Siis ei mitenkään tuttua, ei mitään, mitä olisin joskus edes jossain muussa yhteydessä kuullut.

Olen ollut poissa kahdelta viimeiseltä luennolta, muuten olen istunut kaikilla. En millään voi uskoa, että tentissä olleet asiat käsiteltiin viime viikolla. Kaikki.

No, tein minkä pystyin. Yritin päätellä mistä mahtaa olla kysymys ja sepustin sitten parhaani mukaan. Vastaukset ovat asiallisia ja hyvin muotoiltuja. Tosin en tiedä, mihin ne vastaavat.

Lähdin tentistä samaan aikaan kahden muun kurssilaisen kanssa. Eteisessä seisoimme hetken suu auki ja tunnustimme sitten kaikki yhteen ääneen, ettei kenelläkään meistä ollut hajuakaan siitä, mitä oli kysytty.

Viimeinen tenttikysymys kuului: "Kirjoita essee Anna Solinin artikkelin pohjalta aiheesta Teksti-jotakin (en muista) ja variaatiot".
Ensin ihmettelin, mikä kumman artikkeli? Sitten odotin, että opettaja antaa meille jonkun artikkelin. Sitten vasta tajusin, että artikkeli tarkoitti kappaletta eräästä kirjasta joka kylläkin muistaakseni käsitteli ihan toista asiaa kuin tuota-mitä-en-muista ja sen variaatioita. Mutta esseen kirjoitin, pontevasti ja huolella ja laitoin oikein esimerkkejäkin.

Nyt tuntuu, että aika on mennyt hukkaan. Enemmän olisi tullut tulosta, jos tuon yliopistolla istutun ajan olisin vaikka polkenut kuntopyörää. 

Sen osaa minkä haluaa

Seinälläni on juliste, jonka ostin muutama vuosi sitten Turun taidemuseosta. Se on taiteilija Dora Wahlroosin omakuva, jonka alla lukee: " Man kan vad man vill - Sen osaa minkä haluaa".

Katselen usein tuota kuvaa ja ajattelen, että juuri niin, niin se on. Jos kovasti haluaa, pystyy melkein mihin tahansa.
Tänään on sellainen päivä, jolloin paljon hyviä aikeita ja päätöksiä on odottamassa täytäntöönpanoa. Tällä kertaa se ei kosketa minua, mutta joskus olen tehnyt hyvinkin tarkkoja suunnitelmia ja asettanut tavoitteita uudelle vuodelle. Monena vuotena tapanani oli vuoden vaihtuessa kirjoittaa itselleni arvio menneestä vuodesta ja listata seuraavan vuoden tavoitteet. Enimmäkseen arviot ja suunnitelmat koskivat kirjoittamista; kuinka hyvin olin saavuttanut menneen vuoden kirjoittamistavoitteeni ja kuinka paljon enemmän pitäisi seuraavan vuoden aikana kirjoittaa ja minne. Aina piti tehdä enemmän ja paremmin.

Jos nyt tekisin itselleni tavoitelistan, se sisältäisi varmaan tavoitteita opiskelun ja liikunnan suhteen. Molempia tietenkin pitäisi harjoittaa enemmän ja paremmin.
Hohhoijaa.

En ole ikinä saavuttanut mitään valtavan loistokasta ja hurjan arvostettua, mutta joitain pieniä juttuja sentään. Se, minkä näistä olen oppinut on se, että kun päätös jostain asiasta on tehty, se pitää muuttaa toiminnaksi saman tien. On mukava helliä ajatusta uuden kielen tai jonkun muun taidon oppimisesta ja ajatella, että opinnot alkavat hetimiten. Siis jo huomenna. Mutta huomenna ei enää huvitakaan tai tulee joku este ja asia siirtyy ja siirtyy.
Itseäni on ainakin auttanut se, että mietin, mitä olisin jo saanut aikaan, jos olisin aloittanut vuosi sitten.

Ei ihminen kuitenkaan ihan kaikkeen pysty. Juuri tänään olen monta kertaa ajatellut, etten opi lauseoppia enkä edes ymmärrä, kuinka sitä pitäisi yrittää opiskella. Keittiön pöytä on täynnä kirjoja, vihkoja, monisteita ja muistilappujani ja olen istunut niiden parissa monta tuntia. Mitä enemmän luen, sitä suurempi sekamelska päässäni on ja sekin pelkkää läpiajoa: en opi mitään.

Välillä rauhoittelin päätäni, kudoin sukkaa ja kuuntelin radiota. Sunnuntain Kansan Radio oli tänään kerännyt erikoisen paljon erikoisia ihmisiä kertomaan huolistaan. Yksi heistä oli mies, joka kertoi, että hänellä on jo pitkän aikaa ollut maakuntalehdessä joka tiistai ja torstai ilmoitus Henkilökohtaista-palstalla. Siinä hän ilmoittaa etsivänsä naisseuraa. Ilmoitusteksti - jonka mies luki - on aina lähes sama, joskin aikojen kuluessa hän on vähän parannellut sitä.

- Mutta sitä siis ihmettelen, että enää naisilta ei tule kirjeitä, vaikka ilmoituksesta on tullut paljon parempi, mies sanoi.

Minä jotenkin ymmärrän niitä naisia, jotka eivät kirjoita tälle ilmoittajalle. Hyvinkin ymmärrän.

Tapaus taitaa täyttää paradoksin tunnusmerkit? Näennäisesti looginen tai epälooginen. Mitä enemmän yrittää, sitä kauemmas tavoite karkaa.

Joku voisi tietysti kertoa tuolle miehelle, että jos hän harventaisi ilmoittelutahtiaan huomattavasti, joskus vielä voisi tärpätä.

Joulun ihanin lahja

Taisin saada joulun parhaan lahjan jo nyt. Katsoin äsken sähköpostiini ja siellä oli viesti ihanalta yliopiston äänne- ja muoto-opin kurssin opettajaltamme. Hän pahoitteli, ettei ollut ehtinyt saada uusintatentin tuloksia kurssisihteerille ennen joulua, mutta koska halusi säästää minut joulun yli odottelulta, kertoi, että tenttini meni hyvin ja sain siitä sen kaivatun kolmosen. Kiitos!

Nyt voin turvallisin mielin jatkaa opiskelua, sillä yksi vaikea tentti on suoritettu niin, että se kelpaa missä tahansa. Tosin mieltäni ihan vähän kalvaa, että miksi nytkin sain "vain" kolmosen, miksen parempaa, mutta nyt lyön itseäni nuijalla päähän ja sanon, että lopeta tuo ja ole tyytyväinen.

Jouluvalmistelut ovat sitä vailla, että käyn hakemassa muovikuusemme kellarista ja ripustan koristeet. Teen sen huomenna. Tänään aloitin päiväni ajamalla hautausmaalle. Kävin appivanhempieni haudalla ja vein sinne kynttilät.

Omatkin vanhempani ovat Turun hautausmaalla, mutta ihan toisella laidalla, Muistolehdossa. En lähtenyt tällä kertaa sinne ollenkaan, sillä Muistolehto on joka tapauksessa täynnä kynttilöitä. Tälle haudalle taas kukaan muu ei niitä tuo.

Hautausmaalla käyminen ei kuulu omiin jouluperinteisiini, mutta Raine on tottunut käymään siellä joka joulu. Hänelle se on tärkeää ja kun hän ei nyt itse pääse, minä menen. Muutamana jouluaattona olen käynyt hautausmaalla illalla ja kävellyt pimeän hautausmaan poikki täältä vanhalta puolelta Muistolehtoon. Sitten olen tietysti eksynyt, kun polkuja menee joka suuntaan. Nyt päätin, etten lähde tänne aattona vaan aatonaattona ja aamulla aikaisin, kun ruuhkaa ei vielä ole.

Anoppini olisi täyttänyt sata vuotta nyt joulukuussa. Meillä oli 47 vuotta ikäeroa ja kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli jo lähes seitsemänkymmenen. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ihminen, joka ei tainnut eläessään saada tarpeeksi kiitosta kaikesta, mitä teki toisten hyväksi. Näinhän se menee; on sitten kyse omista vanhemmista tai appivanhemmista tai kenestä tahansa, kun he poistuvat tästä maailmasta kaikki ärsytykset ja erimielisyydet unohtuvat ja muistaa vain sen hyvän, jonka he jättivät jälkeensä. Silloin joutuu väistämättä huomaamaan, että olisi itsekin voinut monta kertaa käyttäytyä vähän paremmin ja yrittää olla huomaavaisempi.

Huomenna on kuitenkin jouluaatto ja tiedoksi vain, että minä en mene minnekään. Olen täällä, Ruusupensaan takana ja kirjoitan huomennakin. Nyt käyn viemässä koiran iltapissalle ja sitten laitan kinkun yöksi uuniin. 

Myllysillalta kirjoitusmaratonille

Turussa vihittiin tänään käyttöön uusi Myllysilta. Lähdin yliopistolle vähän aikaisemmin nähdäkseni hiukan avajaisjuhlallisuuksia, mutta myöhästyin; nauhat oli leikattu ja liikenne kulki taas kaikkia kaistoja pitkin. Mitäs tuosta, pääasia, että Myllysilta on nyt käytössä ja liikenne sujuu.

Tähän kohtaan rakennettiin ensimmäinen Myllysilta 1975. Maaliskuussa 2010 huomattiin, että silta oli painunut notkolle.  Painuminen jatkui jos ei nyt ihan silminnähden, niin selvästi kuitenkin ja sillan pelättiin jopa sortuvan. Se päätettiin purkaa ja rakentaa uusi. Uuden Myllysillan kannatinpilarit näyttävät tosi tukevilta.

Avajaisjuhlia varten siltaan oli kiinnitetty valtavia kulttuuripääkaupunki-ilmapalloja. Niitä oltiin parhaillaan irrottamassa ja jos joku halusi, sai pallon mukaansa. Muuten ilmapallot päästettiin leijumaan matkoihinsa.

Pikkupojat olivat osuneet oikeaan paikkaan.

Minä jatkoin matkaani.

Viikonloppuna Turun tuomiokirkon eteen oli tuotu joulukuusi ja sen valot sytytetty.

Koska aikaa oli, poikkesin Hämeenkadulla Naantalin Aurinkoisen kahvilaan. Pieni vahvistus olikin tarpeen, sillä yliopistolla odotti taas oikea kirjoitusmaraton. Käsittelimme muun muassa eräitä syntaksiin vaikuttavia semanttisia tekijöitä, jaollisia entiteettejä, kongruenssia ja inkongruenssia, loimme yleiskatsauksen nominaalisiin lauseenjäseniin sekä totesimme, että e-subjekti eli eksistentiaalisubjekti on eksistentiaalilauseen subjekti. Mitä tämä kaikki tarkoittaa, se selvinnee joskus, nyt minulla oli täysi työ saada muistiinpanot tehtyä. Luennosta, jota opettaja samaan aikaan piti, en tietenkään ehtinyt ymmärtää mitään.

Minä tässä valittelen, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että yliopisto-opiskelun kuuluukin olla vaativaa; mikä sitten olisi, jos ei edes se? Mutta en osannut odottaa sen olevan fyysisesti näin vaativaa. Rähmäkäpälät eivät tässä hommassa pärjää alkuunkaan.

Minäkin olen sentään tottunut tekemään muistiinpanoja ja kirjoittamaan paljon käsin. Mutta nyt kun kirjoitin parasta vauhtiani mihin ikinä kykenin esimerkkilausetta: " Matkustin eilen kaksi tuntia junalla Tampereelle", huomasin ajattelevani - ihan tosissani, vakavissani - "Voi, miksei se matkustanut Poriin, siinä on vähemmän kirjaimia!"

 

Lähdetään yhdessä reissuun

Mielikuvitus on mahtava työkalu. Sen avulla voi esimerkiksi tehdä mielikuvitusmatkoja. Helppoa ja halpaa.

Tässä olen parhaillaan mielikuvitusmatkalla, voitte tulla mukaan. Kävelkää vasenta reunaa pitkin, se on turvallisinta.

Mielikuvitusmatkan hyviä puolia on myös se, että matkaan ei liity vaivalloista pakkaamista eikä hotellien etsintää, senkun vain päättää minne menee ja viuh vaan, siellä ollaan.

Nyt tulee vähän filosofiaa: kun ihminen - minä - ei kuitenkaan osaa ottaa hetkestä kiinni, ei koskaan ole aidosti läsnä missään niin onko hän enemmän oikeasti läsnä ollessaan fyysisesti jossain vain ollessaan mielessään jossain? Jos teillä, rakkaat lukijani, ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä, niin miettikää nyt vaikka tätä.

Marraskuu alkaa vastoin kaikkia odotuksia olla lopussa. Huomenna laitan adventtikynttilät ikkunalle ja sitten on tämä Pimentola taas himpun verran siedettävämpi paikka. Marraskuusta on kauhean vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. En keksikään.

Paitsi sattui tänään sentään yksi hauska juttu. Tapasin koiralenkillä erään vanhan tutun, sillä tavalla tutun, että olemme kiertäneet samoja koiralenkkejä ainakin 20 vuotta. Molemmilla ovat koiratkin vaihtuneet remmin päässä, hänellä kaksikin kertaa.

Tiedän aika paljon tästä tuttavastani. Hän ei tiedä minusta juuri mitään. Se johtuu siitä, että tuttavani on tosi kova puhumaan. Nytkin hän aloitti jo matkan päästä, ennen kuin edes ehdin tunnistaa vastaantulijaa. Nyt tiedän, mitä hänen vanhalle koiralleen tapahtui, miten hänen rakkauselämänsä voi, kuinka töissä sujuu ja niin edelleen. Yritin aina välillä sanoa jotain, mutta en päässyt alkuäännähdystä pitemmälle.

Ei se mitään. Enhän tiedä edes hänen nimeään. 


Muuten lauantaipäiväni on kulunut rikoksen valmistelussa ja sen toteuttamisessa. Ymmärrätte, etten voi kertoa tarkemmin, mutta sen verran voin vihjaista, että tähän liittyy mustekasetin ostaminen, muuan kirja ja kopiokone. Liittyy jotenkin opiskeluun.

Tentti meni huonosti

Sain äänne- ja muoto-opin tentistä kakkosen. Huokaus sentään.

Positiivisesti ajatellen olen osannut tosi paljon; jotta edes pääsi tentistä läpi, piti puolet vastauksista olla oikein. Minulla on ollut paljon enemmän.


Se ei kuitenkaan riitä. Olisin tarvinnut sen kolmosen, jotta saisin lukea suorituksen hyväkseni jos jatkan aineopintoihin (lue: jos ikinäkoskaan läpäisen yhdetkään pääsykokeet).


Eikä siinä kaikki. Kun menin tänään yliopistolle ja kuulostelin kurssikavereitteni tenttituloksia, kaikki kuuluivat saaneen nelosia ja viitosia.

Nyt täytyy vain miettiä, mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä ja yrittää seuraavalla kerralla paremmin. Ainakaan vielä en tunnusta, että olisin tähän liian tyhmä.

Alan yhä paremmin ymmärtää, millaisten henkisten paineiden alla nuoret opiskelijat elävät. Yhtäältä puristaa tarve saada tutkinto valmiiksi, toisaalta huoli toimeentulosta. Vanhemmat kyselevät, miksi opinnot edistyvät hitaasti, yhteiskuntakin painostaa opiskelemaan nopeammin. Tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta. Minulle huono tenttitulos käy vain ylpeyden päälle, nuorelle se voi olla oikeasti hirveä paikka.

Nyt menossa oleva lauseopin kurssi ei ole ainakaan helpompi kuin tuo edellinen. Viime luentokerran jälkeen manailin sitä, miten kova työ muistiinpanojen kirjoittamisessa oli. Kotona kirjoitin ensimmäisellä luennolla tehdyt muistiinpanot puhtaaksi koneella, ihan senkin tähden, että voisin ymmärtää kirjoittamani paremmin. Tekstiä kertyi yli 8000 merkkiä, reilut viisi liuskaa.  Ja tänään teimme taas uudet muistiinpanot, tietysti.

Iltapäivällä vuodatin tulospettymystäni ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Mielestäni osaan sentään kirjoittaa, minä paruin.
- Se on kuule ihan eri asia, hän lohdutti.
- Ei ole. Se on ihan sama kuin jos minä olisin huippuratsastaja, mutta en tunnistaisi, jos hevosellani on ähky.

On se. Ja vaikka se ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen minua yhtään vaivannut, niin nyt vaivaa. Opiskelu antaa uusia näkökulmia, näetsen. 

Käsitekartat nurin

Äänne- ja muoto-opin tentti on ohi. Tulokset saadaan ehkä ensi viikolla.

Tentissä piti selittää muutamia käsitteitä, tehdä morfeemianalyysi muutamista sanoista, selittää sanojen eri muodoissa tapahtuvia vaihteluja, tarkastella kirjoitetun ja puhutun kielen eroja ja selittää niitä. Ainakin nämä ja pari muuta asiaa, joita en nyt juuri muista.

Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole ollenkaan varma, että vastaukset ovat oikeita.

Minua jännitti aika tavalla. En muista, että olisin jännittänyt edes ylioppilaskirjoituksissa niin paljon. Koko ryhmämme taisi jännittää, ainakin tunnelma ennen tentin alkua oli hyvin totinen. En usko, että kaikki pääsevät läpi. Oppiaineemme on kuitenkin sellainen, ettei siinä osu sattumalta oikeaan eikä pysty selittämällä peittämään sitä, ettei osaa. Asiat joko tietää täsmälleen tai ei tiedä. Kuten monessa muussakin aineessa, tietysti.

Menin yliopistolle kävellen ja kun kävelin takaisin kotiin, poikkesin Akateemisessa Kirjakaupassa. Kävin oikein asiakseni katsomassa, onko uusin Jeanne d´ Arc Living -lehti ilmestynyt ja olihan se. Ostin lehden, mutta en ole vielä jaksanut avata sitä. Silmäilin pikaisesti kirjojakin ja mietin, mitkä ostaisin joululahjoiksi. Itselleni. Totesin, että seuraavat juttupalkkioni eivät taida riittää kaikkiin houkutuksiin.

Tilasin muuten nettikirjakauppa Booky-fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan joitakin aikoja sitten. Maksoin sen saman tien, mutta kirjaa ei ole kuulunut ja nythän tuo kurssikin jo loppui. Lähetin kauppaan tänään viestin jossa kysyin, voinko saada rahani takaisin. Vastausta ei vielä kuulunut.

Olen viettänyt viime päivät kotona muistilapuilla ja käsitekartoilla ympäröitynä. Tentistä palattuani revin ensi töikseni muistilaput keittiön kaappien ovista ja käänsin lattioilla lojuneet käsitekartat nurinpäin. En todellakaan tahdo juuri nyt tietää, mikä meni väärin.

Mutta kävi miten tahansa, näitten viikkojen aikana olen kuitenkin oppinut enemmän suomen kieliopista kuin viiteenkymmeneenkolmeen vuoteen sitä ennen.

Fyysistä ja henkistä kipua

 Oivoi. Huhhuh.

Aijai. Uuuh.

Se olen ollut minä tänään. On ihan piesty olo eilisen ratsastuksen jälkeen, jopa kaulalihaksiin sattuu. Olen siis ainakin yrittänyt tosissani, vaikka tulokset eivät kummoisia olleetkaan.

Fyysisen kivun lisäksi henkistä painetta on tullut ylihuomenna odottavasta tentistä. Päiväni on lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta kulunut tässä.

Tässä hommassa olisi melkoisen vahvoilla, jos osaisi kieliopin kunnolla. Siis sen osan kielioppia, joka on jokaisen ulottuvilla peruskoulussa ilmaiseksi. Turha kai sanoakaan, etten osaa.

Eikä taida osata moni muukaan. Vai miten sujuuu nominien taivutus? Nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi... ja niin edelleen ja mitkä olivatkaan näiden "tiivien" päätteet? Tai mikä ero on infinitiivillä ja indikatiivilla? Astevaihtelun sääntö ja poikkeukset? No siitä en tiedä, kuuluuko se enää peruskoulun kielioppiasioihin, mutta minun pitää nyt sekin tietää.

Olen lukenut ja kirjoittanut, piirtänyt ja värittänyt ja lukenut ääneen. Keittiön kaappien ovissa on taas muistilappuja. Nominien taivutuksen muistisäännöksi kirjoitin pienen runon:
poika kullan rakas / autoa sokkona / junaksi pajassa / laatikosta laatikkoon / isolla isältä otetulle / sanoitta / hienoine viivoineen / hyvin.
Modernia runoutta parhaasta päästä, sanoisin. Harmi vain, etten tahdo millään muistaa tätäkään ulkoa, vaikka sentään olen sen itse kirjoittanut.

Minua kalvaa pelko siitä, etten yritä tarpeeksi ja epävarmuus sen suhteen, teenkö oikeita asioita. Mitä, jos kaikki keittiön pöydän vieressä vietetyt tunnit ovat menneet hukkaan? Jos en osaakaan tentissä yhtään mitään?

Rinnan näiden epämiellyttävien ajatusten kanssa mielessäni nousee halu ottaa selvää ja olla perillä. Aavistus siitä, miten hienoa olisi hallita oma työkalu, suomen kieli, kunnolla, rakenteita myöten.

Se olisi samaa kuin ymmärtää, miten tietokone toimii tai että osaisi itse tehdä ohjelmia sen lisäksi, että käyttää niitä.

Järjellä ajatellen minun pitäisi selvitä tentistä. Olen yhtä kertaa lukuun ottamatta ollut kaikilla luennoilla, tehnyt kotitehtävät melko tunnollisesti ja valmistautunut ylihuomiseen tavoilla, joista jo kerroin. Jos minä en näillä pärjää, ja muut kurssilaiset läpäisevät tentin, ei jää kuin yksi johtopäätös vedettäväksi: olen tyhmä.

Eihän tuommoista voi myöntää?

Aikarosvo aisoihin - edes päiväksi

 Olin niin tohkeissani eilen, että unohdin kertoa, kenen romaania siteerasin edellispäivänä. Se oli Reijo Mäen Pitkä lounas.

Tänä aamuna, aamutoimien jälkeen, istuin tähän työpöytäni ääreen ja napsautin koneen auki, kuten tavallista. Mutta tänäänpä en jäänytkään tähän vetelehtimään. Kun olin selannut sivut, jotka on selattava, tarkistanut esimerkiksi Missä Muruseni On (keskellä Atlanttia menossa Ameriikkaan näköjään), suljin koneen ja päätin avata sen vasta illalla eli nyt.

Ihmeen paljon saa aikaan kun ei tuon tuostakin pistäydy koneelle katsomaan, onko maailmassa tapahtunut jotain merkillistä tai onko joku edes lähettänyt sähköpostia.

Sain esimerkiksi valmiiksi tämän pikku keittiöenkelin.

Hän on hieman palavissaan, koska on juuri askarrellut joulukranssin ja miettii nyt mihin sen ripustaisi.

Haravoin vähän pihaa. Meillä on taloyhtiön syystalkoot ensi lauantaina, mutta aion olla julkeasti poissa, sillä menen tallille askellajikurssille koko päiväksi.

Siivosin, imuroin ja pesin vessat. On sunnuntai, tiedän, enkä vienyt mattoja ulos, ravistelin vain rappusilta.

Pesin ja silitin pyykkiä.

Tein Nonnan kanssa pitkän lenkin uutta reittiä pitkin.

Opiskelin. Päätin opetella tänään sanavartaloiden muodostamissäännöt ja opettelin myös. Sitten kokeilin taas morfeemianalyysin tekoa ja kuinka ollakaan, se tuntuu jo sujuvan. Mutta siihen on liian aikaista luottaa, olen monta kertaa ennenkin kuvitellut osaavani jonkun asian ja sitten saanut huomata ymmärtäneeni kaiken ihan väärin.

Laiska töitään luettelee. Mutta tämän tarkoitus olikin nyt vain kertoa, että kannattaa pitää tietokone joskus kiinni. Se jos joku on aikarosvo pahimmasta päästä.

Tämä oli oikein mukava sunnuntai.

Uupunut opiskelija ei kehtaa tunnustaa

Tulin äsken yliopistolta. Ulkona sataa ja yltyvä tuuli kokeilee uuden peltikattomme kestävyyttä.

Olipa raskas luento! Ei muuten, mutta väsytti niin kovin. Kaiken lisäksi minulta puuttui muutama, aiemmin jaettu paperi ja oli typerää istua mukamas seuraamassa asiaa, josta minulla ei ollut hajuakaan. En kehdannut sanoa, ettei minulla ole sitä paperia kun luennoitsija on sen varta vasten lähettänyt minulle sähköpostissa: se kuuluu niihin, joita jaettiin sinä yhtenä iltana jonka olin pois.

Tiesin jo yliopistolle mennessäni, että illasta tulee vaikea. Tein tänään kolme haastattelua, ehdin juuri ja juuri käydä kotona syömässä eilistä makaronilaatikkoa ja lähdin saman tien luennolle.

Yritän välttää useita haastatteluja luentopäivinä, mutta aina ei pysty. Yritän yleensäkin järjestää aikatauluni siten, että tapaan vain korkeintaan kahdet haastateltavat päivässä. Kolmansien kohdalla olen jo kovin väsyksissä ja neljänsistä ei käytännössä synny mitään järkevää. Ei minulla ole mitään halua olla nääntynyt Työn Sankari eikä minua valittaisi Vuoden Freelanceriksi vaikka haastattelisin ja kirjoittaisin itseni henkihieveriin. Eipä se lihottaisi edes pankkitiliä, sillä verottaja kohtelisi minua samalla ankaruudella kuin kaikkia muitakin yksinyrittäjiä.

Muuten kyllä tykkään työstäni. Haastattelutilanteet ovatkin raskaita juuri siksi, että uppoudun niihin niin intensiivisesti. Oli aihe mikä tahansa, se muuttuu kiinnostavaksi heti, kun joku asian hyvin tunteva kertoo siitä. Ja ihmisten kohtalot, ne vasta ovat kiinnostavia! Toimittajan työssä viihtymiselle yksi perusedellytys on se, että on luonnostaan oikea juorutäti. Ja minä olen: olen tosi utelias. En ymmärrä ollenkaan (enkä usko) kun joku sanoo, että voi voi, minua eivät toisten ihmisten asiat sitten jaksa kiinnostaa!

Tässä myös oppii uutta koko ajan. Ja saa oivalluksia. Tämän päivän oivalluksen sain eräässä viihtyisässä toimistossa, joka näytti uudelta ja arkkitehdin suunnittelemalta. Sain kuitenkin kuulla, että kaikki kalusteet oli hankittu käytettyinä ja murto-osan hinnalla uusiin verrattuna.

En taas muistanutkaan, että toimistokalusteitakin saa ostaa käytettynä ja olen juuri harkinnut uuden työtuolin hankkimista. Istun parhaillaan aika vanhalla konttorituolilla, jossa ei ole käsinojia. Vieressä on toinen tuoli, jossa on käsinojat, mutta jossa ei voi istua, koska tuoliosa on ihan rikki eikä kestä. Pidän tuota tuolia kuitenkin vieressäni, sillä lepuutan oikeaa kättäni välillä käsinojalla, se tuppaa muuten rasittumaan hiiren käytöstä. Mutta nythän menenkin heti tilaisuuden tullen katsomaan, löytäisinkö käyttökelpoisen, käsinojallisen työtuolin itselleni.

Tuuli yltyy. Säätiedotukset lupasivat syysmyrskyä ja sellainen näyttää olevan tulossa. Tällaisina iltoina olen aina erityisen kiitollinen siitä, etten ole koskaan pyrkinyt sanomalehtien varhaisjakajaksi.

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.

Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...

 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...

 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.

Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!

Pohjolan viimeinen kesäpäivä

Onpa ollut hieno päivä tänään! Aurinko on paistanut ja lämpöä on ollut noin 20 astetta. Tämä ei ole kenellekään suomalaiselle mikään uutinen, mutta tiedän, että lukijoita on kauempaakin. Heille siis tiedoksi, että täällä kaukaisessa Pohjolassa maailman laidalla on ollut lähes kesäpäivä.

Yllä olevat keltaiset vaahteranlehdet olivat lähes ainoat, jotka löysin pihapiiristämme. Lämmin syksy näkyy siinä, että ruska ei ole kovin näyttävä. Parhaimmillaanhan se on yleensä Lapissa, mutta kyllä täällä etelässäkin voi olla tosi kauniita syysvärejä joinakin vuosina.

Tämä sininen kärhö on se, minkä istutin alkukesästä aitan seinustalle. Se innostui kasvamaan loppukesää kohden ja teki vielä kaksi kukkaakin. 

Tein päivällä pihatöitä ja iltapäivän siivosin taloa. Ennen pimeän tuloa kävin Nonnan kanssa lenkillä. Yleensä en tapaa näillä retkilläni ketään, mutta nyt oli kylätiellä suorastaan vilskettä; ensin tuli naapuri traktorilla vastaan ja sitten naapurin naisväki, joka oli menossa marjaan.

Päivän puuhastelun ohessa olen miettinyt opiskelua ja myöntänyt itselleni, ettei motivaatio tällä kertaa eikä ainakaan vielä ole yhtä korkealla kuin silloin, kun aloitin iltalukion. Silloin minulla oli päämäärä kirkkaana mielessäni ja olin päättänyt saavuttaa sen. Nyt tämä tuntuu erilaiselta jo senkin takia, etten päässyt opiskelemaan sitä, mitä halusin.

Tämä ei tarkoita sitä, että aikoisin luovuttaa. En aio. Mutta joudun motivoimaan itseäni nyt enemmän. Ja onhan tässä sekin, että vaikka kuinka ponnistelisin näiden perusopintojen kanssa minulla ei ole mitään takeita, että pääsen ikinä suorittamaan aineopintoja.

Iltalukiossa opin muuten nopeasti erottamaan ne, jotka olivat tosissaan asialla niistä, jotka tulivat vain kokeilemaan onneaan. Jos joku kertoi käyvänsä koulussa silloin, kun "muihin aikatauluihin sopii", niin tiesi heti, että kohta tuota ihmistä ei enää näy täällä. Sillä jos joku "muu aikataulu", kuten vaikkapa harrastus tai illanvietto ystävien kanssa oli tärkeämpää kuin tunneilla käyminen, ei motivaatio voinut olla tarpeeksi suuri.

Ja taas puhun suulla suuremmalla. Minäkin vain päivittelen, vaikka  pitäisi olla takomassa päähäni niitä
termejä, joita eilen täällä esittelin.

Eikun töihin.