Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

Puolukkahyytelöä

Heti aamukahvin juotuani otin ämpärin ja lähdin Nonna kannoillani metsään. Kolme tuntia myöhemmin palasin, juuri ennen kuin alkoi sataa rankasti.

Iltapäivä oli pitkällä, kun puolukat viimein olivat muuttuneet hyytelöksi, tiskit tiskattu, roiskeet pyyhitty keittiöstä ja nimilaput kirjoitettu.

Tulkoon talvi, me emme kuole nälkään.

Vähän liioittelua, ehkä. Mutta vähästäkin säilömisestä tulee hyvä mieli, kun sitä harvoin tekee.

Teen puolukkahyytelöä joka syksy, vaikka muuten en säilö juuri mitään. Hyytelö on valtavan hyvää ja sopii minun mielestäni melkein minkä tahansa ruoan kanssa.

Käytän pelkän mehun, sillä haluan hyytelöstä kirkasta. Nyt minulla ei ollut mitään reseptiä, mutta tuohon vajaaseen ämpärilliseen marjoja käytin vajaa kolme litraa vettä ja 2,5 kiloa sokeria. Keitin ensin marjat kolmessa osassa kun ne eivät muuten olisi mahtuneet. Sitten siivilöin mehun ja keitin sen vielä sokerin kanssa. Tosi helppoa, vaikkakin aika sotkuista.

Mehu hyytyy, kun marjat ovat osittain raakoja. Juuri nyt ne olivat oikein hyviä tähän tarkoitukseen.

Suosittelen.

Luontoretkellä koiran kanssa

Tein pitkän lenkin Nonnan kanssa, nyt vähän uutta reittiä pitkin. Kuulimme kurkien huutoa ja näimme muutamia, ne olivat matkalla yöpaikkaansa. Luulen, että se on jossakin tällä suolla.

Toivottavasti huomenna ei sada tai ukkosta kovasti, sillä minun pitäisi päästä puolukkaan. Teen syksyisin puolukkahyytelöä, johon tarvitaan osittain raakoja marjoja ja nämä näyttävät jo huolestuttavan punaisilta. Tosin joukossa on yksi kukkakin.

Tuleeko ensimmäisenä mieleen, että tässä - alla olevassa kuvassa - on oja? Sanonta ojan pohjalla makaamisesta saa ihan uuden merkityksen, kun kuvittelee itsensä tähän. Ei ehkä niinkään kurjaa.

Kyllä luonto on kaunis.

Koiran kanssa lenkkeily on aina ollut yksi parhaista asioista, jotka tiedän. Jo pikkutyttönä tein pitkiä retkiä pienen koirani kanssa. Koira oli mustavalkoinen, sekarotuinen narttu, jonka hankin ihan itse varsin erikoisella tavalla. Tarina on oikeasti aika pitkä, mutta lyhenneltynä se kuuluu näin: ystävystyin kuljeksivan koiran kanssa, otin selvää, missä sen koti on, menin sinne ja kysyin, saanko ostaa heidän koiransa.

Miettikää nyt: mitä jos teidän ovensuuhunne ilmestyisi noin kymmenvuotias, tuntematon tyttö ja haluaisi viedä teidän koiranne mukanaan? Miten mahtaisi käydä?

Mutta minulle ei käynyt niin. Ne ihmiset miettivät hetken ja sanoivat, että kyllä sinä sen saat. Ja niin minä sain koiran ja meistä tuli kutakuinkin erottamattomat siihen saakka, kunnes tuo viisas pieni olento kuoli korkeassa iässä. Eikä se koskaan enää lähtenyt kuljeksimaan, ja jos lähtikin, se tuli yöksi kotiin.

Siitä koirasta olisi monta juttua kerrottavana. Sillä oli esimerkiksi tapana käydä aamuisin pienellä kierroksella kylällä. Siihen aikaan oli täysin luonnollista päästää koira yksin ovesta ulos ja niin mekin teimme. Sitten koira hölkytteli matkoihinsa ja poikkesi aina kylän kauppiaan kotona. Kauppias ei ollut vielä niin aikaisin aamulla kaupassaan ja kun koira tuli raapimaan ovea, sille annettiin lakritsipötkö, joita kauppias oli varannut varta vasten meidän koirallemme. Koira ei syönyt saalistaan koskaan, se kantoi sen kotiin ja hautasi saunan taakse entisten joukkoon.

Nonnakin on viisas koira, sillä tavalla viisas kuin kulkukoiraksi syntynyt on. Mutta se ei malttaisi ikinä jättää mitään hyvää syömättä, siitä olen varma.

Ja nyt alkoi tehdä mieli lakritsaa. Tiedän, että jossain täällä on vajaa pussillinen täytelakritsaa.
Löydän sen ihan kohta.