Hyvästejä, ylensyöntiä ja kriittistä tekstianalyysia

Meillä soi herätyskello tänään puoli viideltä. Saattelin merikarhuni lentokentälle ja nyt hän lienee jo ainakin Lontoossa ja menossa Amerikan-koneeseen. Näemme seuraavan kerran kesällä, niin toivon.

Kulunut viikko on mennyt tosi nopeasti kuten viikot tapaavat nykyään mennä. Olen ajellut ympäri maakuntaa jutunteossa, istunut yliopistolla ja viettänyt syntymäpäivääni. Olen syönytkin niin paljon kaikenlaista hyvää, että äsken oli pakko ottaa mittanauha käteen ja katsoa, montako senttiä vyötärönympärys on kasvanut. Samoja lukemia sieltä kuitenkin näkyi kuin viimeksikin.

Yliopistolla tekstilajeja käsittelevä kurssi lähenee loppuaan. Tällä kertaa kurssiarvosana muodostuu kahdesta osasta; analyysitehtävästä ja tentistä. Painotus on sellainen, että analyysitehtävä on tärkeämpi. Tehtävään kuuluu valita teksti ja sitten kirjoittaa siitä 4-5 liuskan analyysi jostain tietystä näkökulmasta, yhdestä tai useammasta.

Tällaisista tehtävistä minä pidän. Se ei vaadi ulkoa opettelua eikä varsinkaan sirpaletiedon omaksumista. Työ on selkeää ja sen saa toteuttaa hyvin itsenäisesti.

En ole vielä valinnut omaa tekstiäni, mutta näkökulman olen: kriittisen tekstianalyysin. Se ei tarkoita kritiikkiä tekstin kirjoittajan kyvyistä vaan sanojen takana piilevän ideologian miettimistä ja puntarointia.

Äsken vastaani tuli eräs teksti, joka tarjoaisi hyvän pohjan kriittiselle analyysille. Kyseessä on Anna-lehdessä helmikuussa julkaistu juttu Aira Samulinista. Yllättäen löysin siitä myös asioita, joita olin itsekin juuri äskettäin ajatellut.

85-vuotiaan Aira Samulinin tuntevat "kaikki", mutta jos teissä on joku, joka ei tunne niin kerron, että hän on tanssija ja tanssinopettaja, joka tekee edelleen töitä ja liikkuu ketterämmin ja sulavammin kuin esimerkiksi minä. Me ihailemme häntä ja haluaisimme olla kuten hän vaikka juuri kukaan tuskin tulee siihen pystymään.

Mutta sitten tämä Miia Siistosen kirjoittama juttu Annassa. Se oli otsikoitu "Kutsukaa vain vanhukseksi" ja se sisälsi muun muassa seuraavia lauseita: "Aira Samulin ei ole koskaan salannut ikäänsä.----Aira istuutuu kiikkutuoliin. Kyllä, kiikkutuoliin----Vieläkö kahdeksankymppinen haaveilee romantiikasta?----Eikö vanheneminen koskaan pelota Airaa?----Vanhainkotiin Aira ei siis ihan heti joudu."

Ei varmaan tarvitse pahemmin osoitella? Kyllä tästä näkee, mitä vanhenemisesta ajatellaan.

Minua kiinnosti eniten tuo viimeinen lainaamani lause vanhainkotiin joutumisesta. Kun kirjoittaja ensin on pontevasti alleviivannut vanhenemisen hirmuisuutta ja sen viimeistä, pelättyä päätepistettä (ennen kuolemaa), vanhainkotiin joutumista, Samulin yllättää:

- Jos on kovin sairas, osaa varmasti arvostaa huolenpitoa.

Tässä on se, mitä itsekin olen viime aikoina pohtinut.  Tässä puhuu ihminen, joka on nähnyt ja kokenut paljon ja osaa laittaa asiat sopiviin raameihin.

Vanhainkodeista puhutaan ja kirjoitetaan paljon pahaa, mutta uskon, että suuri osa niistä hoitaa vanhuksensa hyvin. Ja asukkaat itse ovat enimmäkseen tyytyväisiä.
Miksikö?

Miksi ei? Ajatelkaa ihmisiä, varsinkin naisia, jotka koko elämänsä ovat huolehtineet muista ja tehneet sen epäilemättä usein omasta hyvästään tinkimällä. Kun sitten lopulta saa vain olla, saa kaiken valmiina, saa joskus ystävällisiä sanoja ja käden, joka silittää ohimennen poskea, miksi se ei tuntuisi hyvältä?

Näin minä ajattelen nyt. Joskus ehkä toisin. Mutta samoin kuin ihana tanssijamummo Aira minäkin uskon, että kun on kovin sairas ja väsynyt, osaa arvostaa huolenpitoa.