torstai 31. maaliskuuta 2011

Nuoruus ja kuolema

Elämä on tänään herkistänyt kahdesta eri näkökulmasta, nuoruuden ja kuoleman.

Olin illalla Lauran kanssa hänen luokkatoverinsa Linan valokuvanäyttelyn avajaisissa. Tytöt opiskelevat Paasikivi-Opistossa ja näyttely on Linan lopputyö.


Flickan-nimisessä näyttelyssä on herkkiä kuvia nuoresta tytöstä ja pieni teksti, joka kertoi siitä, että vaikka kuvien mallit näyttävät naisilta, he kuitenkin ovat vielä tyttöjä. Koskettavia sanoja ja kuvia ja tietysti minun piti pyyhkiä silmiäni. Salaa tosin, etten ihan nolaisi tytärtäni joka oli kelpuuttanut äitinsä mukaan.



Kesken iloisen avajaishälinän minun puhelimeni soi. Ensin en aikonut vastata, mutta en sitten raaskinut olla tyly, kun soittaja oli minun veljeni. Hänellä oli murheellinen viesti: yhteinen lapsuudenystävämme Lasse oli kuollut.

Olemme tunteneet Lassen siitä asti, kun pojat aloittivat kansakoulun. Minä olin silloin viisivuotias.

- Me oltiin aina yhdessä. Kaikki koiruudet, mitä ihmisen lapset voi keksiä, tehtiin, veli muisteli. 

Minä olin komeaan Lasseen kauhean ihastunut. Äiti sanoi aina, että me menemme vielä naimisiin. Mutta emme me koskaan edes seurustelleet. Lassesta tuli minulle kuitenkin hyvä ystävä. Se, että osaan ihan vähän tanssia, on Lassen ansiota. Hän opetti minulle vaihtoaskeleita meidän pienessä keittiössämme magnetofonilla soitetun, Dannyn esittämän East Virginian tahtiin.

Maailma sitten vieroitti meidätkin, mutta en minä koskaan Lassea unohtanut. Kuollessaan hän oli vasta viidenkymmenenneljän.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kirjastosta ja täytekakuista

Olo on kuin jouluaattona, kävin nimittäin illalla kirjastossa.

Menin palauttamaan sen tilkkutyökirjan josta ei ollut minulle apua ja lainaamaan uusia alan teoksia. Selasinkin aika joukon oppaita, mutta en tuonut yhtäkään kotiin. Sen sijaan minulla on nyt Torey Haydenin Aavetyttö, Helmi Krohnin kirjeitä vuosilta 1884-1936, Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004 ja Arne Nevanlinnan Hjalmar.

Aloitin Haydenista. Hän on amerikkalainen erityisopettaja, joka kertoo erikoisimmista tielleen sattuneista tapauksista. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja ihailen hänen työtään. Luulen, että hän on mukava ihminen.Sellainen, joka tekee työtään intohimosta eikä pelkästään rahan takia.

Intohimoisesta työhön suhtautumisesta tulee mieleen tapaus muutaman vuoden takaa. Istuin Aschanin konditoria-kahvilassa ja seurasin, kun eräs nainen tuli ostamaan täytekakkua. Tiskin takana oli nuori nainen, joka nuoruudestaan huolimatta oli tosi ammattilainen. Hän oli täydellisesti keskittynyt palvelemaan asiakastaan, osasi vastata kaikkiin asiakkaan kysymyksiin perusteellisesti ja suhtautui kaupan kohteena olevaan kermakakkuun sellaisella vakavuudella kuin se olisi ollut hänen kymmenen vuotta työstetty väitöskirjansa. Olin tosi vaikuttunut ja ajattelin, että tämä on nyt sitä, mistä käytetään sanaa Ammattitaito.

Ostiko se nainen sen kakun? Sitä en muista.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Turku on täydellinen risteilykaupunki

En aio jauhaa loputtomiin matkastani, mutta yhden asian haluan vielä sanoa, halusin sanoa jo monta kertaa matkan aikanakin.

Turku on loistava risteilykaupunki. Lähes täydellinen.

Perustelut: matkustajasatamasta on lyhyt matka ydinkeskustaan. Täysin mahdollinen kävellä ja ihailla jokirantoja. Lisäksi heti terminaalin edessä on huomattava nähtävyys, Turun linna.

Turku on sopivan kokoinen, kävellen ehtii moneen paikkaan ja nähtävää riittää koko päiväksi. Museot ja galleriat, Vanha Suurtori, kirkot - kaikki ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Kauppoja on paljon ja niissä myydään hyvää tavaraa, jota ei ole tehty vain turisteille. Myyjät ovat kielitaitoisia ja antavat asiakkaiden katsella rauhassa.

Turku on turvallinen.Turistin todennäköisyys tulla ryöstetyksi on lähes olematon. Taksit ja poliisit ovat luotettavia.

Miinusta tulee siitä, että Turkuun on hankalaa ja kallista tulla. Muuten olen vilpittömästi, täydestä sydämestäni sitä mieltä, että risteilykaupunkina Turku päihittäisi jokaisen paikan, jossa laivan kanssa kävimme. Niissä kaikissa oli hyviä puolia, mutta ei niin paljon samassa paikassa kuin täällä Turussa. 

Tämän halusin sanoa, tämän sanoin ja matkasta puhuminen loppuu tähän.

Selasin  netistä tilkkupeittomalleja, kun en lainaamastani kirjasta löytänyt sopivaa. Ihastuin kovasti string-tekniikalla tehtyihin peittoihin ja punnitsin vakavasti mahdollisuuksiani saada sellainen aikaiseksi. Järki voitti toistaiseksi ja olen kallistumassa helpompaan neliömalliin. Neliöitähän ne stringitkin ovat, mutta ne on koottu suikaleista. Vähän isommista kuitenkin kuin ne stringit, joita jotkut nimittävät alushousuiksi.

 

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Tilkkupeitto työn alle


Ostimme ennen joulua uuden sängyn ja silloin jo sanoin, että se tarvitsee uuden päiväpeiton. Nyt sen tekeminen on merkittävästi edistynyt, sillä kävin tänään ostamassa kankaat.

Ensin kävin kuitenkin kirjastossa lainaamassa tilkkutyökirjan. Ei niin, ettenkö olisi niitä tehnyt, tilkkupeittoja. Olen tehnyt montakin, mutta vain yksinkertaisia, nopeasti syntyviä malleja. Olen kärsimätön ja aina jossain vaiheessa työtä tulee mitä-sillä-niin-väliä-on -olo ja siksi kaikki peitot ovat jollakin tapaa kakkoslaatua. Jos ei muuten, niin huolimattomat tikkaukset vetävät reunat kieroon.

Tällä kertaa kaikki tulee olemaan taas kerran paremmin.

Kankaat on ostettu Turun Eurokankaasta ja siitä pienestä kangasliikkeesta, joka on Ra-Ken vieressä Yliopistonkadulla. En muista kaupan nimea, mutta siellä on paljon hyviä tilkkutyökankaita kohtuuhintaan. Myyjä tosin varoitti, että puuvillan hinta on noussut ja uudet kankaat tulevat olemaan jopa 80 prosenttia nykyista kalliimpia.Sama koskee myös vaatteita.





Näistä olisi nyt tarkoitus se peitto tehdä. Mallia en ole vielä päättänyt. Minulla ei ole mitään erityisiä tilkkutyöhön tarkoitettuja työkaluja kuten leikkureita, olen aina leikannut tilkut yksitellen saksilla sen jälkeen, kun olen ensin piirtänyt ne kankaan nurjalle puolelle. Se on toiminut kohtuullisen hyvin, kun on tarkkana.

Kerron työn edistymisestä täällä.

Muuten Suomen arkeen palaaminen sujuu hitaasti. Minuun on iskenyt kauhea väsymys, tuntuu, että osa aivoista on vaipunut lähes koomaan. Väsymyksestä huolimatta olen nukkunut huonosti, mikä on varsin epätavallista. 

Osa tästä väsymyksestä johtuu varmasti rajusta hiilihydraattihyökkäyksestä, jonka olen saanut aikaan ahmimalla keitettyjä perunoita ja ruisleipää, herkkuja, joista laivalla saattoi vain uneksia. Tuhoisa yhdistelmä on täydentynyt lakritsalla, jota olen pihistänyt Lauran keittiön kaappiin unohtuneesta karkkilaatikosta. Tiedän, että kerjään vaikeuksia, mutta juuri nyt en mahda syömähimoilleni mitään.

Syömähimoista puheen ollen: unohdin tänään maksamakkaran kauppaan. Kankaanostoreissulla päätin, että kävelen kotiin Siwan kautta ja ostan tuoretta ruisleipää ja maksamakkaraa. Oikein hekumoin ajatuksella, miten sitten kotona laitan sitä maksamakkaraa reilusti leivän päälle ja nautin. Ja sitten kotiin päästyäni huomasin, että olin kyllä ostanut makkaran, mutta en ottanut sitä mukaani.

Mikä siinä sitten muu auttoi kuin lähteä takaisin Siwaan. Otin kuitinkin mukaan varmuuden vuoksi.

Myyjä kassalla oli vaihtunut.

- Onkohan tänne jäänyt maksamakkara, minä kysyin.
- En minä vaan tiedä, ei minun aikanani ainakaan, myyjä sanoi ja jatkoi työtään.
- Niin kun minä kävin täällä hetki sitten ja ostin maksamakkaran eikä sitä ollutkaan missään ja minulla on kyllä kuittikin, selittelin siinä ovensuussa kuittiani heilutellen.
- Katotaan vihosta, kyllästyneen näköinen myyjä sanoi ja otti tiskin alta vihon. Hän selasi sitä hetken.
- On täällä. Jäänyt herkkumaksamakkara, hän sitten ilmoitti.


Niin minä sain maksamakkarani takaisin ja kiikutin sen tyytyväisenä kotiin.
Mutta arvatkaa mitä juuri nyt tajusin?

Olen unohtanut syödä sitä.

Huomiseen.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Toimittajien pohjasakkaa

Pitäisi vähitellen ryhtyä ajattelemaan työntekoa pitkän loman jälkeen. Muistaakseni ihan kaipasin sitä kun makasin joutilaana laivalla.

Selasin lehtiä, joita kollegat olivat toimittaneet poissaoloni aikana. Juttujen aiheet - käännetty arvonlisäverovelvollisuus, sijoitusnäkymät tai vaalipaneelit - eivät saaneet minua katumaan sitä, että lähdin.

Löysin laivan kirjastosta Himoshoppaajan tunnustukset. Tunsin tarinan päähenkilön kanssa yllättäen suurta yhteenkuuluvuutta. Yllättäen siksi, että minä en ole himoshoppaaja enkä korviani myöten veloissa. Yhteenkuuluvuus syntyi, kun minulle selvisi, että kirjan päähenkilö oli taloustoimittaja, joka ei ymmärtänyt taloudesta hölynpölyäkään. Ei edes omastaan, josta minä sentään ymmärrän sen verran, että osaan laskea omat rahani. Aika usein joudun kuitenkin kirjoittamaan asioista, jotka tuntuvat tavattoman hämäriltä ja vaikeilta. Itsekin ihmettelen, miten niistä syntyy tolkullisia juttuja.

Himoshoppaaja väitti, että taloustoimittajat ovat toimittajakunnan pohjasakkaa. Että jos ei muualle kelpaa, niin päätyy kirjoittamaan  taloudesta ja yrittämisestä.

Ehkä näin on. Mutta kyllä vain pohjasakassakin on parempi pyöriskella kuin vaikkapa kirjoittaa, miten 21-vuotias Missi-Anni on toipunut kipeästä erosta vaikean, kolme kuukautta kestäneen suhteen jälkeen Mahmudin kanssa ja kuinka Anni nyt hehkuu seestyneenä, kypsänä aikuisena ja on lujasti päättänyt, ettei koskaan enää ennen ensi perjantaita aloita uutta suhdetta. Tai ainakin kysyy ensin miehen nimen.

Juuh. Ja tähän ei sitten ole kuvaa. Ei aina voi olla.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Nonnan kanssa opiskelemaan

Ilmoitin itseni ja Nonnan äsken Johanna Tammialan Koirakoulun ohituskursseille. Ensimmäinen vapaa kurssiaika oli vasta toukokuun lopussa, mutta onhan se jotenkin lohdullista: me emme ole ainoita, joilla on ohitusongelma.

Ohitusongelma.

No joo, ehkä se on vähän hienosteleva ilmaus siitä helvetinmoisesta rähinästä, jonka Nonna aloittaa, kun pitäisi mennä toisen koiran ohi. On se.

Ohitusongelma.

Niin no. Minulla on kyllä tosiongelma joka kerta, kun pidän rimpuilevaa, raivopäistä koiraa kaikin voimin kiinni. Ja väistelen sen hampaita, sillä jos vastaan tulee aivan erityisen kuohuttava koirayksilö, Nonna menee täysin raiteiltaan ja kerran (mutta tämä tapahtui vain kerran) sen hampaat osuivat minun reiteeni.



  Tästä pikku rääpäleestä on nyt kasvanut pihan kauhu ja kulmakunnan huonotapaisin koira.

Kuvassa Nonna on juuri tuotu Venäjältä ja se on uudessa kodissaan eli meillä ensimmäistä päivää. Pallo on Nonnan ensimmäinen oma tavara, eikä se vielä tiedä, mitä pallon kanssa tehdään. Parin päivän sisällä se tosin keksi - pallo revitään ja syödään.

Nonna ei ollut sisäsiisti, vaikka se oli noin puolivuotias. Sisäsiisteyden oppiminen oli kuitenkin pikkujuttu kaikkien muiden ongelmien rinnalla, joita riitti ensimmäiset kaksi vuotta. Silloin Nonnasta oli kuitenkin kasvanut iso, kaunis neito, jonka silmiin oli syttynyt ilo. Se oli koirapuiston suosituimpia leikkikavereita, sillä se jaksoi aina juosta eikä riidellyt koskaan kenenkään kanssa.

Ja sitten se alkoi rähistä vastaantulijoille, kun olimme lenkillä.

En oikein osaa sanoa, milloin se alkoi tai milloin siitä tuli suuri ongelma. Nyt se kuitenkin on sitä ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen lukenut Koirakuiskaajan ja Koirankorjausoppaan ja monta muuta kirjaa, mutta missään ei ole neuvottu keinoa, joka toimisi oikeasti. 

Epäilemättä vika on minussa kun en osaa. Ja nyt siis olemme menossa kursseille oppimaan.

Tämä ei ollut mikään äkkinäinen päähänpisto. Pitkällä laivamatkallani minulla oli aikaa miettiä ja mietinkin muun muassa sitä, mitkä asiat ihan oikeasti haluaisin tehdä. Koiran kouluttaminen hyville tavoille nousi aina ensimmäisten joukkoon. Ymmärsin kuitenkin, etten selviä siitä yksin kun en kerran keksi mitään, mitä vielä voisin yrittää enkä edes tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Tammialan Koirakoulu lupasi nettisivuillaan yksinkertaisia, koiran laumakäyttäytymiseen perustuvia harjoituksia.

Nyt olen siis tehnyt jotain yhden tärkeän asian eteen. Seuraavaksi ilmoitan itseni yliopiston pääsykokeisiin.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Äät ja ööt taas paikoillaan

Kotona jälleen, vatsa täynnä makkarasoppaa ja näkkileipää. Taivas.

Kotimatka oli uuvuttava: Teneriffalta Madridiin, sielta Barcelonaan, sitten Tukholmaan ja viimein Turkuun. Barcelonan lento oli peruutettu, mutta sitä ei kerrottu missään. Odottamista ja epätietoisuutta ja viimein, aamuyön jo alkaessa, pääsimme Barcelonaan ja lentokenttähotelliin vähäksi aikaa nukkumaan. Tukholmassa istuimme viisi tai kuusi tuntia kentällä odottamassa Turun konetta, joka sekin lopulta oli myöhässä.

Oli ihanaa päästä ulos laivasta viimeistä kertaa. Joskus vielä kaipaan sitä, mutta en nyt.



Laura oli kentällä vastassa. Hän oli uurastanut kotona, siivonnut ja käynyt kaupassa ja säilönyt lehdet numerojärjestyksessä ja laittanut saunan päälle. Keittiön pöydällä odotti kimppu myöhäisiä syntymäpäiväkukkia kaikilta tytöiltäni. Voisiko kotiinpaluu enää olla suloisempaa?

Tänään olen puhunut puhelimessa, selannut sähköpostini ja facebookin. Käynyt Nonnan kanssa lenkillä ja koirapuistossa. Pessyt pyykkiä. Laittanut ruokaa. Todennut, ettei kymmenen viikon kestolotto ollut tuottanut senttiäkään.

Matkan aikana minusta tuntui monta kertaa, että olemme juuri ja juuri ehtineet jonkin suuren katastrofin alta pois. Arizonan joukkomurha. Chilen maanjäristykset. Japanista lähtenyt tsunami. Välimeren laiva- ja lentoliikennettä uhkaileva Gaddaf. Jopa hirveä lumimyräkkä, joka alkoi eilen heti, kun pääsimme kotiin.

Mutta kun sain oven kiinni ja television auki, vanhat tutut teemat soljuivat sieltä turvallisesti ja tutulla kielellä. Mitä siitä, jos jossain muualla ihmiset hautautuvat mutaan tai naittavat pieniä tyttöjään vanhoille miehille? Meillä noustaan tai kaadutaan sen mukaan, pääsevätkö homot naimisiin.

 






tiistai 22. maaliskuuta 2011

Ilma viilenee

66. paiva laivalla. Teneriffalle on viela 250 merimailia, takanamme niita on Los Angelesista 11620. Olen ylittanyt paivantasaajan kaksi kertaa ja kiertanyt Kap Hornin. Olen ihan valmis menemaan kotiin.

Ilma on tanaan selvasti viilentynyt ja Teneriffalla lampotilan pitaisi olla noin 17 astetta. Se on hyva, silla kiinnitin jo kaikki irtolahkeet Fjallraveneihini ja jatin villapaitani pakkaamatta.

Kavimme viimeisen kerran kahvilla Celin kanssa ja heitimme hyvastit. Han lahtee aikaisin huomenaamulla retkelle Teide-vuorelle, enka enaa nae hanta. En varmaan koskaan enaa.

Ennen hyvasteja puhuimme etunimista Celin ja brasilialaisen kahvilatytto Tatianan kanssa. Heidan mielestaan Pirkko on hirvean vaikea ja erikoinen nimi. Yritin opettaa heita sanomaan "Yrjo", pisteitten kanssa, mutta se oli mahdotonta.

Palautin lainaamani kirjat upseerimessiin ja jatin sinne kaikki omat, suomenkieliset pokkarini. Ihme, jos joku lukee niita viela joskus, silla taalla ei ole yhtaan suomalaista naista.

Kavin kysymassa passiani infosta. Kysyin sita eilenkin ja minulle sanottiin, etta se on henkilokunnan toimistossa. Raine kavi siella tanaan ja kysyi asiaa, mutta siella sanottiin, etta on aivan mahdotonta, etta minun passini olisi siella. Menin uudestaan infoon ja hetken selvittelyn jalkeen he lupasivat, etta saan passini huomenna.



Tama taulu riippuu hyttimme makuuhuoneen seinalla. Pidan siita. Huomenna katselen sita viimeisen kerran ennen kuin kommin ylos vahan liian kapeasta eika niin kovin hyvasta sangysta, jossa tuntuu koko ajan kuin nukkuisi paa alaspain.

Matka taalla blogissa paattyy tahan. Kiitos teille, jotka olette olleet koko taman pitkan matkan kanssani.

Blogi ei paaty, vaikka se nyt pariksi paivaksi hiljenee. Turussa jatketaan!



j.k. yksi merimaili on 1852 metria

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kunnon ateria vei unet

Ohitimme tanaan aamulla Kap Verden saariryhman. Kaikki, mita onnistuin saamaan siita muistikortille, nakyy alla. Nakyma on viimeinen saarille ja sen ohi menimme kymmenen maissa.

Noin 420 000 asukkaan Kap Verde on itsenainen Afrikan valtio 450 kilometrin paassa Lansi-Afrikan rannikolta. Portugalilaiset asuttivat sen 1400-luvulla ja pian sen jalkeen saarista tuli orjakaupan keskus. Nykyiset asukkaat ovatkin enimmakseen entisten orjien ja portugalilaisten jalkelaisia.



Olin kuvitellut olevani aamulla varhain valppaana ulkona tahystamassa, mutta kun herasin, kello naytti ennatyksellisesti yhdeksaa! Siihen on kaksi syyta: me siirsimme taas eilen kelloja tunnilla eteenpain ja toiseksi nukuin viime yon hirvean huonosti. Siihen puolestaan on vain yksi syy, olimme illalla syomassa laivan italialaisravintolassa Portofinossa. Konepaallikko kutsui meidat ja muutaman muun sinne ja soimme hyvin, pitkan kaavan mukaan ja ehdottomasti liian myohaan.

Kerrankin en valita ruoasta. Se oli tosi hyvaa. Soin aluksi minestronekeittoa, sitten  lampaankyljyksia ja lopuksi kokoelman erilaisia pienia jalkiruokia. Kun kaikki tama ja pari lasi viinia etsiskeli paikkaansa minun vatsassani kaiken yota niin ihmekos, ettei nukuttanut.

Olen muuten elanyt siina uskossa, etta minestronekeitto on aina punaista. Se minestrone, jota syon Suomessa on punaista. Se, mita myydaan pussissa. Eilinen oli kirkasta. Ihmettelin asiaa aamukahvilla Celille ja han sanoi, etta kirkasta sen kuuluukin olla. Vaikka Cel on ranskalainen, han asuu Italiassa ja on naimisissa italialaisen miehen kanssa joten han taitaa tietaa, mista puhuu.

- Meilla kalakeitto on aina punaista, han sanoi. Niin myos Ranskassa. Siihen laitetaan aina tomaattia tai paprikaa.

Omaan minestroneensa Cel laittaa erilaisia vihanneksia, papuja ja vahan pastaa. Eilen pohdimme pitkaan pastan keittamista. Mina keitan sita aina summamutikassa, mieluummin paljon, ettei kukaan jaa nalkaiseksi ja laitan ajastimen kertomaan, milloin se on valmista. Taysjyvabarilla valmistuu kahdeksassa minuutissa.

Cel taas kysyy jokaiselta ruokailijalta erikseen, kuinka paljon nama ovat aikeissa  syoda ja keittaa sitten sen verran. Mitaan ei koskaan mene hukkaan. Ajastinta han ei kayta, han tarkkailee pastan kypsymista kokeilemalla. Ja poytaseurue odottaa pastan kypsymista, pasta ei koskaan odota ketaan.

Pitkaksi venahtaneen aamun jalkeen paiva on kulunut huilaillessa. Asken kavin juomassa iltapaivakahvit promenadikahvilassa. Tai oikeasti otin mukillisen kahvia ja join sen alemman kannen tyhjassa baarissa, promenadikahvila kun oli ihan taynna. Kuvan keskiosassa nakyva jono menee sinne. Aamuisin kahvila on ihan tyhja, usein olemme Celin kanssa olleet ainoat asiakkaat. Vahan ennen viitta viimeistaan jono alkaa olla pitka ja viiden ja kuuden valilla en viitsi edes kayda yrittamassa sinne.



Huomenna pakataan, palautetaan lainattuja kirjoja ja lehtia ja heitetaan hyvasteja. Nyt alan kerailla tarpeettomia papereita ja pistan ne roskiin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Tutkivan surnalistin paljastuksia

Nyt tulee paljastus. Tama on sitten aika raju.

Valmista?

Taman hienon ja valtavan laivan kaikkein pyhimmassa, komentosillan komentokeskuksen ylapuolella, riippuu pari karvanoppia.

Tassa todiste.



Jos olen jotain jo epaillytkin sen takia, etta ravintola ei ole ihan gourmee, avasivat karvanopat lopullisesti silmani. Tama on amislaiva!

Olin komentosillalla syomassa vohveleita. Niita tarjoillaan siella joskus sunnuntaisin ja kapteeni kutsuu sinne muutamia ihmisia, joiden joukkoon minakin nyt siis armollisesti sain kuulua. Raine myos, tietysti. Ja siita hyvasta mina nyt sitten pilkkaan tata paattia, kiittamaton.

Eilen illalla olin ylakerran Windjammer-ravintolassa syomassa. Menen sinne heti puoli kahdeksalta kun se avataan ja siihen aikaan siella on viela hyvin hiljaista. Savoy-teatterin esiintyjat, soittajat ja muut, ovat usein olleet yhta aikaa minun kanssani, heilla kun tyot alkavat kahdeksalta. Istuin yksin, mutta tarjoilija taisi luulla minua johonkin esiintyjakaartiin kuuluvaksi, silla han tuli juttelemaan.

-Oletteko te rouva Yalba?
- En, en ole, vastasin.
- Mita te sitten teette tyoksenne taalla?
- Itse asiassa mina matkustan mieheni kanssa. Han on taalla toissa, en mina.
- Aha. Te ette siis tee mitaan?
- Nain sen voin sanoa, vastasin ja hymyilin vahan vinosti.

Ihan oikeassa han oli. Mina en tee taalla mitaan. Ei ollut tarkoituskaan tehda.

Tekematon oleminen ei ole ollut koko ajan aivan helppoa. Olen jopa salaa kadehtinut naisia, jotka virkapuvuissaan kiirehtivat paikasta toiseen kaiken paivaa ja saavat siita palkkaa. Sita, mita mielta he ovat meista toimettomista rouvista, en taida haluta loppuun asti ajatella.

Olen muutaman kerran purkanut tasta aiheesta sydantani Rainelle. Kerran han rohkeni huomauttaa, etten mina ole mikaan nuori tytto enaa.
 - Voisit kai jo ajatella, etta voit joskus vain olla, han sanoi. Ettet olisi noin kamalan luterilainen.

Mutta kun mina olen luterilainen. Sen joka ei tyota tee, ei pida leipaaakaan syoman. Piste.

Allamme on viisi kilometria vetta. Se on toinen asia, joka minulle selvisi komentosiltakeikalla.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Lautasliinojen taittelusta, tavoista ja bloggaamisesta

Tanaan olen reippaillut, osallistunut lautasliinojen taittelutunnille ja ihmetellyt taas kerran ihmisia, joilla ei ole minkaanlaisia tapoja.

Reippailusta tulee hirvean hyva mieli. Eilinen kuluikin melkoisen angstin ja murehdinnan parissa, enimmakseen sohvalla. Vetaydyin nukkumaan takalaista aikaa yhdeksalta ja olin kiitollinen kellojen siirrosta paivalla tunnilla eteenpain, muutenhan kello olisi ollut vasta kahdeksan. Nukuin yksitoista tuntia, kaikesta paivan makoilusta huolimatta.

Mutta tanaan mieliala on aivan toinen! Tein kannellakavelyn ennatykseni eli kiersin sita toista tuntia. Pitempaan en jaksanut,  alkoi janottaa ja kuumuuskin kiusasi. Olemme nyt keskella Atlantia silla tavalla, etta tasta on suunnilleen yhta pitka matka Afrikkaan kuin Etela-Amerikan mantereelle. Taalla nayttaa talta.



Jos tasta vetaisi suoran viivan Etela-Amerikan lapi, oltaisiin suunnilleen taalla, Meksikon Capo San Lucasissa. Tosin vain suunnilleen, nama eivat todellakaan ole mitaan suunnistuskoordinaatteja.



Huonotapaisia ihmisia paasin seuraamaan ensinnakin lounaalla. Muuan miekkonen, ei siis tosiaankaan mikaan herra, yritti ravintolaan pelkissa uimahousuissa, paljain jaloin, vetta valuen. Nyt tiedan, etta ravintolan ovella paivystavat tarjoilijat eivat ole ainoastaan toivottamassa ihmisia tervetulleiksi vaan vahtimassa naita uimapukuveijareita, jotka kuvittelevat olevansa niin jumalallisen kauniita, etta kaikki haluavat katsella heita samalla kun syovat perunamuusia.

 Eilen nain naisen, joka pyrki ravintolaan bikineissa.

Muita huonotapaisia nain lautasliinakurssilla. Oppitunti pidettiin neloskannen baarissa ja opettaja naytti oikeat otteet flyygelin kannella. Soittopelin reunaa kiertaa mikas muu kuin pieni tiski ja sita reunustaa muutama baarituoli. Ihmiset olivat tulleet hyvissa ajoin ja istuneet baarin tuoleille odottamaan. Vain baarituolit oli hienotunteisesti jatetty tyhjiksi, jotta kaiki nakisivat, mita flyygelin kannella tapahtuu. Mutta eikos sitten viime hetkilla baariin purjehdi pari rouvaa, jotka sivuilleen vilkuilematta tunkevat ahterinsa keskeisimpiin baarituoleihin ja peittavat samalla nakyman puolelta yleisoa. Taman innostamina muutamat muutkin ponkaisivat sijoiltaan ja  niin oli flyygelin reunus miehitetty. Kaikki muut mutisivat kiukkuisesti, mutta silla ei ollut mitaan vaikutusta.



Palaan viela vahan eiliseen paivitykseen. Mainitsin elokuvan Julia & Juliet ja nakojaan oletin, etta kaikki tuntevat tarinan. Ehka eivat sentaan?

Ensinnakin elokuvan paatahtena on Meryl Streep, mika on vakuus siita, etta elokuva on hyva. Tarina kertoo amerikkalaisesta kokista Julia Childista, joka kirjoitti ranskalaisen keittokirjan amerikkalaisille ja oli ihan oikeasti olemassa. Samalla, kun kuvataan Julian elamaa Ranskassa 1950-luvun vauhteessa, kerrotaan 2000 luvulla elavasta Julietista, joka paatti valmistaa kaikki Childin keittokirjan ruoat ja kirjoittaa siita blogia.

Menematta taman syvemmalle elokuvaan (katsokaa se, jos ette ole nahneet), pohdin vahan bloggaamista.

Julietin blogi sai nopeasti valtavan joukon faneja, hanesta tuli kuuluisa ja taisi han jonkun verran vaurastuakin bloginsa ansiosta. Se vaikutti kovin helpolta.

Mina olen nyt kirjoittanut 87 blogitekstia, tama on 88. Sivujani on katsottu 2539 kertaa (naen tilaston, vaikka te ette nae). Minulla on siis ollut keskimaarin 29 lukijaa joka paiva. Kiitos teille!

Mutta ei tama silti mikaan menestys ole. Viela?

En ole koskaan ollut poytalaatikkokirjailija. En loyda mitaan iloa siita, etta kirjoittaisin vain itselleni. Haluan kirjoittaa muille. Ja nyt tietysti joku sanoo, etta panes siten kirjoittaen vahan paremmin niin useammat viitsivat lukea.

Pohdin asiaa aamulla Celin kanssa kahvilassa. Oliko muka ihan totta, etta Juliet sai niin nopeasti niin paljon lukijoita?

- Niin, mutta ajattele nyt, Cel sanoi. Juliet kirjoitti englanniksi. Sina kirjoitat suomeksi. Kuka osaa suomea?
- Noin viisi miljoonaa, mina puolustauduin. Ja melkein kaikki osaavat lukea!

Silti on hienoa, etta nainkin monet ovat jaksaneet seurata tata blogia. Enka mina suinkaan aio lopettaa. Pian tulee kesa ja sitten ollaankin ihan eri maisemissa, maaseudulla, Vanhalla maatilalla. Voi kun mina odotan sita!

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Lyhyet varjot

Ylitimme tanaan Paivantasaajan. Varttia yli yksitoista takalaista aikaa aurinko oli kohtisuoraan ylapuolellamme. Kuvassa sen nakee siita, etta minusta lankeava varjo on hyvin pieni.



Kelloja siirrettiin tanaan tunnilla eteenpain, lahemmas Suomen aikaa. Lyhennys paivaan oli tervetullut, silla tekemiset alkavat olla kovin, kovin vahissa. Kaiken lisaksi CNN:n uutiskanava lakkasi nakymasta televisiosta. Viime paivina olen katsonut sita aika paljon, varmaan samoja uutiskuvia Japanista kuin tekin siella.

Pesin pyykkia ja ajattelin, etta saa nyt olla viimeinen kerta ennen laivasta lahtoa. Yritan tehda sen silla tavalla hienotunteisesti, ettei hyttisiivoojan tarvitse jarkyttya minun alusvaateliputuksestani. Aloitan pyykkaamisen vasta, kun housekeeperi on kaynyt ja toivon, etta vaatteet kuivuvat, ennen kuin han seuraavan kerran tulee. Useimmiten olen joutunut ottamaan aamulla pyykit pois kylpyhuoneesta ja ripustamaan ne viela tuolien ja sohvien selkanojille ja ikkunaluukkuihin vahaksi aikaa, jotta viimeinenkin kosteus haihtuisi. Kerran unohdin ne kun lahdin ulos hytista ja siivooja oli paassyt yllattamaan.

Aamupaivalla istuin vahan aikaa kannella. Olen kulkenut ulkona sandaaleissa ja nyt jalkani ovat ruskettuneet hassun raidallisiksi. Ajattelin yrittaa tehda asialle jotain, kannoin aurinkotuolin kaiteen viereen ja tyonsin paljaat jalkani kaiteitten valista ulos. Aurinko meni pilveen ja pysyi siella, kunnes kyllastyin odottamaan ja lahdin pois.

Viime paivien valopilkku on ollut elokuva Julia & Juliet, joka on tullut muutaman kerran televisiosta. En ollut ennen nahnyt sita ja nautin todella paljon kun nyt nain. Tarina oli herttainen ja nayttelijantyo loistavaa, mutta pohjimmiltaan kyse oli vakavasta asiasta, naisten tarpeesta loytaa mielekasta tekemista. Juuri nyt pystyin samaistumaan heihin todella hyvin.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Passien leimaamisesta ja eriarvoisuudesta

Kotimatka on toden teolla alkanut.

 Lahdimme eilen Salvadorista pahasti myohassa. Syyna olivat Brasilian viranomaiset, jotka halusivat nahda kaikkien matkustajien plus henkilokunnan passit ennen lahtoa ja leimata ne. Leimoja laiskittiin kaksin kappalein ja kun passeja on noin 4500, siihen kului koko paiva pitkalle iltaan. Virkailijat poistuivat salkkuineen vahan ennen puolta kymmenta illalla.

Nojailin neloskannen kaiteeseen, katsoin virkailijoiden lahtoa ja odotin, etta laiva voisi viimeinkin irrota laiturista. Hotellipaallikko oli ottamassa viimeisia valokuvia Brasiliasta ja tuli viereeni paataan pudistellen.

- Kamalaa, aivan kamalaa, han huokaili. Brasilialaiset eivat ole ollenkaan valmiita taman luokan risteilyihin.

Viimeisena laivasta tuli ulos matkustajina ollut pariskunta. He jaivat laiturille seisomaan matkalaukkuineen. He nayttivat vasyneilta ja vihaisilta. Olivatko he viimeiset, joiden passit oli leimattu? Olivatko he myohastyneet sen takia lennolta, joka veisi heidat kotiin? Mita he oikein odottivat?



En tieda, mutta sinne he jaivat, autiolle satamalaiturille. Nain heidat siella seisomassa siihen saakka kunnes laiva oli niin kaukana, etten enaa erottanut yksityiskohtia.



Olen nyt nahnyt kahdeksan maata ja kaksitoista satamakaupunkia seka muutaman muun paikan alkumatkasta Amerikan mantereella. Odotin, etta nain pitka matka antaisi sen verran perspektiivia kotimaan arkeen, etta palaisin jollakin tapaa valaistuneena ja parempana ihmisena.
Valitettavasti mitaan tallaista ei ole tapahtunut, mutta onhan tassa viela viisi paivaa aikaa.

Kaikkein koskettavin asia Etela-Amerikassa on ollut nahda lahelta, miten valtava ero koyhien ja hyvin toimeentulevien ihmisten valissa on. Nakojaan jopa kulkukoirilla ja -kissoilla on paremmat oltavat kuin kodittomilla ihmisilla. Elaimilla on auttajansa, olen nahnyt monta kertaa, miten niille on viety ruokaa ja vetta. Kadulla nukkuvaa koditonta ei olla nakevinaan. Viimeksi eilen kavelin Salvadorissa pienta kadunpatkaa  jonka toisella laidalla oli ravintola. Sen ulkopoydissa istui hyvinvoivan nakoisia ihmisia syomassa. Kadun toisella puolella, korkeintaan kahden metrin paassa, istui koditon mies, joka vuosi verta. Veri valui hanen paastaan pieneksi lammikoksi kadulle. Ravintolassa ihmiset soivat enka mina ollut heita parempi, silla kuljin ohi ja ajattelin mielessani etta voi voi.

Suomi on oikeasti todella hyva paikka asua.

Nyt sitten menna jyskytetaan eteenpain, toivotaan, etta koneet kestavat ja ruoka riittaa. Keskella Atlantia voi tulla aika avuton olo, jos sattuisi jotain tarvitsemaan.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Viimeisen kerran maissa

Raine yllatti eilen illalla ja toi minua varten tehdyn syntymapaivakakun ynna pullon kylmaa kuohuviinia hyttiin. Loppuilta kuluikin sitten kakkua syoden, enka mennyt illalliselle ollenkaan.

Eilisesta juhlinnasta huolimatta olin taas aamulla innoissani lahtemassa ulos, olimmehan viimeista kertaa satamassa ennen ensiviikkoista Teneriffaa. Lahdin Celin kanssa kahdestaan, menimme Mercado Modelo -halliin, eli yhteen Brasilian suurimmista ellei kaikkein suurimpaan kasityolaisten myyntipaikkaan. Se on tassa sataman lahella ja olen kaynyt siella melkein joka kerta taalla ollessamme, mutta kun halli on niin iso ja siella on 150 myyntikojua, niin meneehan siella aikaa.

Myyjat eivat ole erityisen paallekayvia, mutta joidenkin tapa osoitella on vahan arsyttava. He hokevat "katso tata, katso, katso", ikaan kuin en olisi juuri sita tekemassa.

Hallin edustalla on viela torialue. Siella muaan vanha mummo takertui minuun ja halusi aivan valttamatta ennustaa, vaikka sanoin moneen kertaan, etten ymmarra sanaakaan hanen ennustuksistaan. Ei auttanut, mummo ennusti paattavaisesti ja sain mina sen veran selvaakin, etta pitkaa ja onnellista elamaa luvattiin. Annoin siita hyvasta mummolle kaksi realia.

Menimme lounasaikaan takaisin laivaan ja lahdimme sitten Rainen kanssa kahdestaan. Menimme kuvassa nakyvalla hissilla Vanhaan kaupunkiin, Pelourinhoon. Hissikyyti maksaa vain 0,15 realia joten kahdenkympin taksikyytien rinnalla se on ilmaista.



Kavimme Afro Brasilian museossa, jossa kerrottiin mustan vaeston menneisyydesta ja kulttuurista. Salvadoriinhan on aikoinaan laivattu paljon orjia Afrikasta ja heidan kulttuurinsa on taalla hyvin nakyvasti lasna.



Tanaan on todella kuuma paiva. Tunti tai pari kaupungilla on ihan tarpeeksi. Vaikka paikka olisi kuinka kaunis, kuumuus on liian raskasta. En haluaisi asua taalla, en missaan pain Brasiliaa enka missaan muuallakaan, missa on nain kuumaa.



Lahdemme tanaan pian auringonlaskun jalkeen kohti Eurooppaa. Se tuntuu tosi hyvalta. Celin kanssa juuri aamulla mietimme, etta kun me olemme nyt olleet taalla 60 paivaa, niin sehan tarkoittaa lomailua monen vuoden tarpeiksi. Tavallisestihan lomamatkat kestavat vain viikon tai korkeintaan kaksi.

Lyhyiden lomien vaikutukset ovat ehka positiivisempia kuin nain pitkien. Kun ei ehdi kyllastya, kaikki tuntuu hienolta ja usein tuntuu viela silta, etta lomapaikkaan pitaa ehdottomasti palata jonain paivana. Minullakin on muutamia paikkoja, joihin haluaisin menna, mutta niista yksikaan ei ole Etela-Amerikassa. Ainakaan viela.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Kirjoitus kadonneen tilalle

Taas kavi nain: olin juuri saanut pitkahkon tekstin valmiiksi ja lisasin siihen kuvia, kun kone ilmoitti ongelmasta ja havitti kaiken. Pahus!

Tanaan on 59. paivani taalla. On myos 53. syntymapaivani. Nailla asioilla ei ole mitaan tekemista keskenaan. Jos jotain pitaa keksia niin on hyva, etteivat luvut ole toisin pain.

Asken kirjoittamani ja havittamani paivitys oli varmaan viela tylsempi kuin tama. Tama on vahemman tylsa, koska tama on lyhyempi. Laitan kuvia. Ensimmainen on laivan kirjastosta, jossa joku nukkuu. Kirjasto on kiinni, mika tarkoittaa sita, etta kirjakaappien ovet on suljettu. Kirjasto on auki taas, kun ovet avataan. Kirjastovirkailijaa ei ole.



Toinen kuva on kiipeilyseinalta. Tuo alas tahyava naishahmo on hauska ja siksi tama kuva on otettu. Kiipeilya en ole kokeillut enka kokeile.



Viimeinen on 12. kannen peraosasta. Koira muistuttaa kovasti meidan Nonnaa, jota minulla on kova ikava vaikka se onkin kauhea remmirayha ja tehnyt poissaollessani pahojansa minka ehtii.



Tama riittakoon talta paivalta. Jaljella on viela kahdeksan yota ja seitseman paivaa. Onneksi nukun hyvin. Paivista voi tulla pitkia.

Tuliaisia ostamassa

Suomessa on jo vuorokausi vaihtunut, mutta taalla eletaan yha maaliskuun 14. paivaa.

Jatimme Rion viimeisen kerran taaksemme ja sen kunniaksi 12. kannella pidettiin asken pienet sail-away-partyt. Sinne oli kutsuttu kaikki laivan upseerit ja herrasmiehet ja mukana seilaavat vaimot. Istuimme laivan takaosassa, kannella, joka normaalisti on varattu teini-ikaisille ja julistettu alkoholivapaaksi alueeksi. Nyt se ei ollut sita, silla tarjolla oli viinia ja olutta ja vahan syotavaakin.

Kavin paivalla kaupungilla. Olin yksin, silla Raine ei paassyt ja Cel halusi kayda museossa. Han on yrittanyt kayda museossa jo kolme kertaa aikaisemmin, mutta se on aina ollut kiinni. Niin se oli tanaankin ja museon sijaan han kavi kasvitieteellisessa puutarhassa. Mina taas halusin menna ostamaan viimeisia tuliaisia ja sita varten suunnistin sivukatujen markkina-alueelle. Kulutin siella nelisen tuntia, enka talla kertaa edes eksynyt. En pahasti, vahan vain, kun lahdin jostain kaupasta vaaraan suuntaan. Olin onneksi ottanut maamerkikseni yhden korkean, tylsannakoisen rakennuksen ja sen avulla loysin helposti takaisin.

Tuliaisten ostaminen on hauskaa, mutta vaikeaa. Haluan tuoda kaikille perheenjasenille jotain, silla minusta on itsestaan selvaa, etta jos yleensa ostetaan tuliaisia, niita ostetaan kaikille saman verran. Tama ehdottoman tasajaon vaatimus on varmasti iskostettu syvalle kaikkiin, joilla on lapsuudenkodissaan ollut sisaruksia.

Nyt tuliaiset alkavat olla koossa. Ne ovat pienia ja vaatimattomia (tiedoksi, kotivaki!), silla minulla on edelleen vain se yksi matkalaukku. 

Riossa oli tanaan 32 astetta lamminta. Neljan tunnin kavely ilman lepotaukoja otti voimille. Laheskaan kaikissa kaupoissa ei ollut ilmastointia, mutta niissa, joissa oli, oli mukava viettaa enemmankin aikaa.Vaikka mukanani oli kamera kuten aina on, en ottanut kuin pari kuvaa. Toinen tulee tassa: otin sen siksi, etta etualan alimmaisessa laatikossa oleva kissa on oikea. Se ei ollut myytavana.




Kuljin myos elainkaupan ohi. Se oli kirjaimellisesti elainkauppa. Myytavana oli koiran- ja kissanpentuja ja tavattoman kauniita, varikkaita lintuja. En ottanut niista kuvaa, vaikka seisoinkin melkoisen tovin hakkien vieressa saalimassa elaimia. Noissa elainkaupoissa ei taatusti kysella, millaisiin koteihin elaimet paatyvat, ne myydaan ensimmaiselle, joka haluaa ostaa.

Hakkilinnut ovat aina olleet minulle arka paikka. En ollenkaan ymmarra, miksi joku haluaa pitaa niita kotonaan. Linnun paikka ei ole hakissa, sen kuuluu saada lentaa vapaana. Minusta lintu hakissa on kuin vangittu sielu.

Kun kavelin pitkin paakatua takaisin laivaan, osuin todistamaan pienta valikohtausta. Nain, miten muuan mies juoksi kadun yli ja ihmiset huusivat. Akkinainen veti siita tietysti sen johtopaatoksen, etta oli tapahtunut ryosto, mutta todellisuudessa kadun yli kiirehtinyt mies oli pudottanut kannykkansa ja ihmiset huusivat hanen peraansa, jotta han huomaisi asian. Mies kaantyikin ja palasi hakemaan omaisuutensa.

Viimeinen nakyma Riosta oli pilvien reunustama kaupunki. Taalla ei ole kertaakaan ollut niin selkeaa, etta kaupungin tunnetuimmat maamerkit, Kristus-patsas ja Sokeritoppavuori, olisivat nakyneet kirkkaasti. Tallakin kertaa Kristus pysytteli pilvien keskella.



Miehistolle tuli eilen maarays, jonka mukaan he eivat saa enaa ostaa mitaan laivan kaupoista. Eivat ennen Teneriffaa. Brasilialaiset matkustajat ovat tehneet ostoksia niin uutterasti, etta tavarat alkavat olla vahissa ja taydennysta tulee vasta Teneriffalla. Se, mita on jaljella, jatetaan matkustajille.

Harmi laivayhtiolle, silla nyt olisi ollut tilaisuus tehda hyvaa tulosta kun tuntuu olevan maksukykyisia asiakkaita. 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kotia kohti

Laiva lahtee Santosin satamasta ihan pian. Se onkin sitten jo kotimatka, silla vaikka pysahdymme viela kahdessa satamassa, seilaamme kuitenkin maaratietoisesti kohti Eurooppaa.

Ihan kuin taman kunniaksi, puhelimeni suostui tanaan, ensimmaista kertaa laivalla, yhdistamaan minut Facebookiin. Vietin mukavan puolituntisen lukemalla ihmisten paivityksia. Itse en edes yrittanyt kirjoittaa mitaan, enka tykata mistaan.

Kolme kaveripyyntoakin oli tullut. Kun paasen kotiin, suostun yhteen. En halua olla kenellekaan millaan tavalla tyly, mutta Facebookin suhteen olen paattanyt, etta olen kaveri vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka edes tunnistan ulkonaolta, kun tullaan kadulla vastakkain. Mieluummin sellaisten, joista ihan oikeasti tykkaan.

Santosia ei tule ikava. En edes ajatellut menna maihin tanaan. Kavin aamulla 12. kannella ottamassa vahan kuvia ja ulkona oli niin kuuma, etta tuli oikein huono olo. Minigolfkentallakaan ei ollut tungosta.




Santos on Sao Paulon satama, se on kerrottu moneen kertaan. Sao Paulosta luulen nahneeni vilahduksia vuorten lomitse tuolla kauempana. Minulla ei ole ollut pienintakaan hinkua paasta kaymaan siella. Ehka sinne olisi juuri ehtinyt, luulen, etta taksimatka kestaa tunnin verran.
Seuraava kuva on maisema, jota olen katsellut joka kerran taalla ollessamme. Jos mennaan Sao Pauloon, lahdetaan tasta vasemmalle.



Vaihdoin korttini viimeisen kerran tanaan. Sitakaan hommaa ei tule ikava. Ikavoimista riittaa ilmankin: mukavia ihmisia joihin olen tutustunut, mukavia paikkoja, jotka olen nahnyt. Ja varmasti myos tata huoletonta laiskurina olemista.

Osa matkustajista lahti tanaan ja ne, jotka tulevat tilalle, ovat taalla Roomaan saakka. Hyttisiivoojilla oli taas kova tyo pistaa paikkoja kuntoon. Valmiiden hyttien ovet jatetaan auki ja niinpa paasinkin ohi mennessani ottamaan taman kuva. Hytti on kakkoskannella aika lahella omaamme ja lienee niita laivan halvimpia. Tosin tassa on ikkuna, ikkunattomat ovat tietysti viela halvempia.
Mutta kylla tassa minun mielestani kelpaisi asua, vai mita?


lauantai 12. maaliskuuta 2011

Mielivaltaisia aukioloaikoja

Kauppojen aukioloajat ovat tosi hamaria taalla Brasiliassa. Ensinnakaan niita ei kerrota liikkeiden ovissa eika niita nakojaan voi mitenkaan ennakoidakaan. Niissa ei nayta olevan mitaan yhtenaisyytta.

Olin tanaan Celin kanssa kahdestaan Rion keskustassa. On lauantai. Lahdimme ulos kymmenen maissa aamulla ja silloin vain harvat kaupat olivat viela auki. Kavelimme kaupungilla viitisen tuntia ja sina aikana monet liikkeet avasivat ovensa, mutta toiset puolestaan pistivat ne jo kiinni ja joitakin ei avattu ollenkaan.




Ylla on kukkakioski ja alapuolella jonkinlainen kodinkoneliike. Siella myytiin paasiassa kaasuhelloja ja luulen, etta myos kuvassa oleva laite on jokin kaasulla toimiva keitin. En ole koskaan ennen nahnyt tuollaista. Huomatkaa myos lattialla lojuva kissa. Se on ihan oikea.



Sanoma- ja aikakauslehdet  myydaan taalla lehtikioskeista. Niita on paljon ja niiden valikoima on laaja, mutta vain portugalinkielinen. Nainkin suuressa ja turistien suosimassa kaupungissa olettaisi, etta jossain olisi tarjolla edes muutama englanninkielinen sanomalehti, mutta mina ainakaan en ole onnistunut nakemaan. Kysyimme tanaan yhdesta kioskista, onko heilla mitaan englanniksi ja ainoa, mita oli tarjolla, oli Newsweek-aikakauslehti. Ostin sen. 

Kun tulimme takaisin laivaan, meilla oli viela vahan aikaa ennen pelastusharjoitusta. Kavelin kannella ja otin muutaman kuvan.




Yksi paakaduista kulkee kuvassa vasemmalla olevien korkeiden rakennusten valissa. Olen nyt kavellyt sita monta kertaa edestakaisin, valilla vain poikkeillut sivukaduille. Heti korkeiden talojen oikealta puolelta alkaa Favela Morro, koyhien asuinalue. Se nayttaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin nuo pilvenpiirtajat, mutta en ole arvannut lahtea sinne kuljeksimaan. Etualalla oleva sinivalkoinen pakettiauto kuuluu turistipoliisille, joka on vahdissa sataman matkustajaterminaalin edessa.

Laiva irtosi satamasta hetki sitten. Kohta kapteeni kuuluttaa, etta hyvat naiset ja herrat, toivottavasti teilla oli ihana paiva Riossa ja kohta me ohitamme kauniin Copacabanan hiekkarannan. Tiedan, etta se tulee, se tulee joka kerta. Minua huvittaa kapteenin tapa korostaa kaunis -sanaa: "bjyyytiful". Ei se minusta niin bjyyytiful ole.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Uutispimennossa

Tanaan kaikkien ajatukset ovat Tyynella Valtamerella, jossa tsunami vyoryy vastaansanomattomasti kohti rannikkoa. Koko se alue, jolta me olemme vastikaan tulleet, on nyt uhattuna.

Tosin aivan kaikkien ajatukset eivat ole siella viela. Meilla on taalla paljon ihmisia, joiden kodit ovat alueilla, joilla ihmiset nyt pelkaavat henkensa ja omaisuutensa puolesta ja jotka eivat tieda vaarasta mitaan, jos eivat ole avanneet internetia tanaan. Tuskin ovat, kun se on niin kallista. Ja kuten eilen kerroin, taalla ei nae edes televisiouutisia.

Paivien kuluttua saamme vasta tietaa, mita kauheaa talla kertaa on tapahtunut ja kuinka paljon. Tsunamin tulo sentaan tiedetaan rannikolla etukateen ja joka paikassa on varmasti olemassa suunnitelmia sen varalta. Kun kavin satamakaupunkien rannoilla kavelemassa, nain muun muassa kyltteja, joissa neuvottiin nopein tie pois rannalta tsunamin uhatessa. Ja vuoren rinteita, joihin ihmiset paasevat turvaan, riittaa koko Etela-Amerikan pituudelta.

Omaisuuden laita on toisin. Jos nama pienet kalastajaveneet ovat rannassa kun hyokyaalto iskee, nailla ei ole mitaan mahdollisuuksia. Ja jokaisessa veneessa on kuitenkin kiinni jonkun ihmisen ja kokonaisen perheen toimeentulo.   



Niin kauheita kuin ovatkin, maanjaristykset ja hyokyaallot eivat ole pahoja. Ne eivat ole osoitusta luonnonvoimien murhanhimosta ihmista kohtaan. Niissa ei ole pahuutta itsessaan vaikka niiden seuraukset ovat murheellisia.

Koska taalla laivassa ei siis tiedeta, mita muualla maailmassa tapahtuu, ihmiset voivat keskittya pienempiin murheisiin.

Olemme tanaan Santosissa ja matkustajat vaihtuvat taas kerran. Olin kannella katsomassa, kun matkustajat lahtivat. Talla kertaa tuli vahan ongelmia, silla linja-autokuljetukset eivat toimineet tarpeeksi hyvin. Iso joukko matkustajia oli paimennettu ulos jonottamaan linja-autoa, joka veisi heidat terminaaliin, mutta sellaista ei kuulunut. Eras mies menetti hermonsa ja aloitti kauhean karjumisen ja mekkaloinnin ja kavi viitta vaille turvamiesten kimppuun. Samalla han kavi pienen kasirysyn vaimonsa kanssa, joka teki kaikkensa hillitakseen miestaan. Onnistuikin lopulta, ihme kylla.

Minulla oli tanaan kortinvaihtopaiva. Mika parasta, se on uudestaan taas ylihuomenna! Tanaan alkava risteily kestaa tosiaan vain kaksi paivaa. Huomenna olemme Riossa ja sitten taas taalla.

Sain uuden kortin aika vahalla vaivalla. Nyt minun pitaa viela menna uloskayntiin otattamaan itsestani uusi valokuva, jotta turvallisuusvaen kone tunnistaa minut, kun menen huomenna ulos.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Luistelusta ja tasa-arvosta

Kavin tanaan luistelemassa, toisen kerran taalla. Laivan luistelukentta onkin ainoa urheiluun viittaava areena, jolla ikina olen voinut tuntea itseni osaavimmaksi. Brasilialaiset eivat, luonnollista kylla, ole kovin taitavia luistelemaan. En tosin minakaan ole.




Tallainen laiva on ainutlaatuinen paikka sikali, etta taalla on samassa paikassa niin monen kansallisuuden edustajia. Henkilokunta on koottu yli 60 maasta ja matkustajiakin on useista maista, tosin nyt paaasiassa taalta Brasiliasta. Taalla huomaa, miten samanlaisia kaikki ihmiset ovat, ihonvarista tai aidinkielesta riippumatta. Ja miten tasa-arvoiseksi tyo tekee heidat. Kun kaikilla on tyota ja vielapa yhteinen kieli, kansallisuuksien ja rotujen valiset rajat lakkaavat merkitsemasta ja ihmiset muuttuvat yksiloiksi, persoonallisuuksiksi.

Tassa joukossa mina edustan ehdotonta vahemmistoa, olen ainoa suomalainen nainen ja toiseksi ainoa suomalainen ylipaataan. Kun ymparillani puhutaan portugalia, kuulutukset tulevat portugaliksi ja vielapa televisiossa on enimmakseen portugalinkielista ohjelmaa, vietan paivani vankan kielimuurin takana. En ymmarra yhtaan mitaan.

Eihan tama laiva kuitenkaan mikaan tasa-arvon malliesimerkki ole. Asema maaraytyy sen mukaan, onko nauhoja hihansuussa ja kuinka monta. Mita enemman on, sita enemman on oikeuksia ja etuoikeuksia. Mutta nainhan se menee joka paikassa. Se varsinainen oivallus, jonka olen taalla saanut, on tyon merkitys tasa-arvotekijana. En ole taysin ennen ymmartanyt sita tai oikeastaan edes ajatellut koko asiaa. Mekin Suomessa yritamme kotouttaa maahanmuuttajia kieli- ja muilla kursseilla mika on ihan hyva asia, mutta toisaalta istutamme heita toimettomina emmeka anna mahdollisuutta tehda tyota.

Viela pari sanaa laivan televisiosta.

Ohjelmissa ei ole paljon valinnan varaa. Yhtakaan uutiskanavaa ei talla hetkella nay. Useimmilta kanavilta ei tule mitaan. Joku lahettaa yhta ja samaa elokuvaa kaiken aikaa. Sen katsomisen voi aloittaa mista kohtaa vain, silla filmi alkaa uudestaan heti, kun se on loppunut. Useimmat ohjelmat ovat portugalinkielisia. Dokumenttiohjelmia tulee toisinaan, mutta niissa kasitellaan sellaisia aiheita kuin "Puputyttojen rantabileet Hugh Hefnerin kartanossa", "Maailman seksikkaimmat mallitytot" tai "Maailman rikkaimmat ihmiset".

Kaipaan sanomalehtia niin, etta valilla tunnen itseni ihan kadettomaksi. Katson netista joka paiva Turun Sanomat ja iltapaivalehdet. Pysyn edes jotenkin karryilla Suomen asioista.
Kuten siita, etta Tuksu meni naimisiin viikko sitten. Ehka on vielakin?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Haikeutta lopun alkaessa

Laivassa oli aamulla hyvin hiljaista. Nekin, jotka olivat liikkeella, nayttivat vasyneilta. Promenadikahvilan tarjoilijapoika kertoi olleensa karnevaaleissa neljaan asti aamuyolla. Kun itse herasin vahan ennen kuutta ja katsoi hytin ikkunasta ulos, nain satamalaiturilla viela aikaisia juhlista palaajia.

Taman paivan kuvat ovat kaikki eilen otettuja Salvadorin vanhasta kaupungista. Muuten ne eivat sen kummemmin liity mihinkaan.




Istuin aamulla sangylla ja katsoin, miten laivamme irtaantui laiturista. Salvador alkoi etaantya, ohitimme laituriin jaavia risteilijoita, muutamia pienia kalastajaveneita ja aallonmurtajan. Apunamme ollut pieni hinaaja kaantyi ja palasi satamaan, me suuntasimme avomerelle. Nukkuva tai korkeintaan hyvin hitaasti heraava kaupunki katosi vahitellen nakyvista.

Tuntui vahan haikealta. Nyt jo, vaikka kaymme kaupungissa viela kerran. Useiden vierailujen viheliainen puoli on siina, etta paikkoihin alkaa kiintya ja kun kuitenkin tietaa, etta niista on kohta luovuttava, todennakoisesti ainiaaksi, tulee surulliseksi.



Alussa henkilokunta ei ollenkaan ymmartanyt, miksi laivan piti poiketa juuri Salvadoriin. Siita kerrottiin pelottavia tarinoita, sanottiin, ettei siella ole mitaan. Ei ainakaan mitaan muuta kuin roistoja ja ryovareita. Juttelin Celin kanssa tanaan ja hankin kertoi lukeneensa jostain Brasilia-aiheisesta matkakirjasta, etta jos maassa tulee ryostetyksi, se todennakoisimmin tapahtuu juuri Salvadorissa.

Kaupungilla on siis minun suhteeni viela yksi tilaisuus pilata hyvin kehittynyt suhteemme. Tahan asti minulla on ollut vain mukavia kokemuksia. No, ehka yksi mielipuoli taksikuski ja jokunen vaarinymmarrys paikallisen kielen takia ja ehka myos vahan pilaantunutta ruokaa. Mutta silti. Jokin taman paikan tunnelmassa oli kotoisaa.

Olen kertonut teille vanhan kaupunginosan naisista, jotka usein pukeutuvat hyvin pieniin vaatteisiin, vaikka ovat varsin runsasmuotoisia. Valitsin eilen valokuvia blogia varten ja huomasin, etta olin aivan sattumalta onnistunut saamaan tallaisen naisen kuvaan, vielapa ihan etualalle.

Ensin ajattelin, etta nythan paasen nayttamaan teille, mista olen puhunut. Sitten katsoin uudestaan. Naisen kummallakin puolella, kasi hanen kadessaan, kaveli lapsi, tytto ja poika. Kaikki nayttivat hyvin iloisilta, tyytyvaisilta toinen toisiinsa ja aiti viela erityisen ylpealta pienesta perheestaan.

Ja minako sitten olisin laittanut sen kuvan vain osoittaakseni, miten rumalta liian lyhyen paidan alta pursuava iso vatsa nayttaa? Hapesin jo ajatustakin.



Tammoisia. Mutta tanaan olemme merella, samoin huomenna. Sitten meilla onkin nelja paivaa, jolloin olemme vuorotellen Santosissa ja Riossa.

Omat lentolippuni kotiin on ostettu. Tyota tekevan miehen mukana matkustaminen on sikali hankalaa, etta me emme voi ostaa lippujamme yhta aikaa. Raine saa omansa firman puolesta ja jarjestamina. Vasta, kun han tietaa omista lennoistaan, voimme ostaa minun lippuni. Ja siina vaiheessa, kuten nyt kavi, paikkoja ei enaa ollut paljon jaljella, ei ainakaan halvempia. Pelkka kotimatka Teneriffalta Barcelonan, Madridin ja Tukholman kautta Turkuun maksoi nyt niin paljon, etta pahaa tekee. Se on hinta siita, etta mina edelleen pelkaan eksyvani lentokentille ja vaariin koneisiin enka halua matkustaa yksin. Mutta kuten mina Rainelle sanoin, vaimon pitaminen tulee kalliiksi.
Han oli kerrankin samaa mielta.

Koko kaupunki tanssii

Vertasin taannoin sambakarnevaaleja suomalaisten tangomarkkinoihin. Nyt taytyy ottaa vahan takaisin. Sambakarnevaalit tuntuvat olevan aika laillakin isompi juttu kuin tangokuninkaan valitseminen.



Olemme tanaan Salvador de Bahiassa. Nyt on tiistai ja karnevaalit kestavat koko viikon. Kavimme vanhassa kaupungissa, siina Unescon maailmanperintokohteessa, katsomassa. Koko alue on taynna juhlijoita, eika siella nyt tapahdu mitaan muuta. Edes kaupat eivat ole auki, matkamuistokauppoja lukuunottamatta. Ja tietysti joka puolella myytiin jotain syotavaa ja juotavaa.



Samba nayttaa olevan kaikkia yhdistava asia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, tanssivat. Vanhan kaupungin kaduilla meni vahan valia tanssiryhmia, joiden edella turvamiehet tekivat tieta. Tanssia saestettiin useimmiten rummuilla. Soittamisen vimma ja varsinkin aani saa partiolaisten kevatparaatin tuntumaan lahinna saalittavalta.



Juhliminen ei rajoitu vain vanhaan kaupunkiin, sita on kaikkialla, kaikki ovat juhlatunnelmissa. Juhlijoiden turvallisuutta on varmistamassa valtava joukko poliiseja. Heita on erilaisia, on tavallisia ja sotilaspoliiseja ja ties mita kodinturvajoukkoja onkaan. Joka tapauksessa heita on paljon. Meita on varoiteltu kovasti rikollisista ja uskon, etta heitakin on paljon. Se, joka menee pimean aikaan yksin kaupungille, ottaa kylla aikamoisen riskin.

Tulimme aamulla tanne vahan myohassa, silla satamaan oli ennen meita tullut seitseman isoa risteilijaa. Samba on vetanyt ne tanne, silla aikaisemmilla kerroilla me olemme olleet ainoa risteilija. Jouduimme siis vahan odottamaan, mutta saimme kuitenkin parhaan paikan heti terminaalin edesta. Tama on viimeinen kerta kun olemme taalla yota. Tulemme tanne viela yhden kerran, 16. paiva, mutta silloin lahdemme pois jo iltapaivalla ja sitten suunnaksi otetaankin jo Eurooppa.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Taiteesta ja erilaisuudesta

Lupasin eilen kuvan kynalaatikosta. Tassa on, olkaa hyvat.

Taideteos on ranskalaisen 1928 syntyneen Armanin kasialaa. En tieda, onko Arman etu-, suku- vai taiteilijanimi. Armanista kerrotaan kuitenkin sen verran, etta han on ollut yksi "uuden realismin" luojista, taiteilijoista, jotka tekevat taidetta arkisista, kaikkien kayttamista esineista. Teoksen nimi on Crayon Couleur.



Kynat on upotettu muoviin tai johonkin sen tapaiseen aineeseen. Pidan tasta tyosta valtavasti, silla olen aina ollut heikkona varikyniin.

Tassa toinen uuden realismin edustaja. Argentiinalainen, 1954 syntynyt Silvina Spravkin on tehnyt pyykkilaudan marmorista. Tyo on nimeltaan Almost Clean. Sama taiteilija on tehnyt muutama paiva sitten esittelemani marmorisen, siivekkaan kirjekuoren. Sen nimi on Via Aerea.



Uusi tapa nahda tavallisia, oikeita asioita, on vetoavaa. Oikeilla tarkoitan asioita ja esineita, jotka ovat tapahtuneet ja olemassa. Vaikka itse olen kirjoitustyolainen, en ikina ole halunnut lukea enka kirjoittaa mitaan, mika ei ainakin voisi olla totta. Science-fiction ei ole minua varten.

Nyt tulee aasinsilta: varsin totta on esimerkiksi se, etta taalla laivalla on nuori nainen, jolla ei ole toista jalkaa. Nain hanet juuri asken kun olin ylhaalla syomassa. Nain hanet jo eilen Rion karnevaali-ihmisten keskella mutta luulin, etta han on joku paikallinen. Haneen kiinnittaa helposti huomiota, silla han pukeutuu sortseihin kuten muutkin nuoret ja kulkee kainalosauvoilla. Toinen jalka on katkaistu reidesta.

Tuo sieva nuori nainen ei nayta vahaakaan silta, etta hanta pitaisi saalia. Ajattelin, etta han on kovin urhea, kun ei istu pyoratuolissa vaan kulkee sauvoilla, minka taytyy olla raskasta. Sitten ajattelin niinkin, etta han varmaan suuttuisi, jos joku sanoisi hanta urheaksi. Han ei nayta yhtaan silta, etta kaipaisi jotain erityista "suhtautumista".

Mutta nainhan se menee. Kun jollakulla on jokin vamma, me, joilla ei ole sita vammaa, tunnemme, etta meidan pitaa osata "suhtautua".

Viela toinen ravintolassa mieleen tullut juttu.

Eilen nain ravintolassa vanhan naisen, joka muistutti hatkahdyttavasti erasta, kauan sitten kuollutta ihmista jonka tunsin. Tama toinen asui samassa pihassa Portsassa silloin kun muutimme 25 vuotta sitten. Mummo oli jaanyt leskeksi joitakin vuosia aikaisemmin. Han asui yksin. Hanen luonaan ei koskaan kaynyt ketaan muita kuin eras nainen, taisi olla siskontytto tai jotain sellaista. Tuo nainen tuli melkein joka paiva, siivosi, kavi kaupassa ja kavelylla mummon kanssa. Heilla oli selvastikin hyvat valit ja voin vielakin nahda tuon valkotukkaisen mummon vilkuttamassa portailla, kun sukulaisnainen lahti.

Seurasin tata monta vuotta ja olin varsin hyvin perilla pihan tapahtumista. Minulla oli siihen aikaan pienia lapsia ja vietin paljon aikaani hiekkalaatikolla toisten aitien ja lasten kanssa. Tulimme tutuiksi mummon sukulaisen kanssa ja juttelimme aina joskus, kun han meni hiekkalaatikon ohi viemaan roskapussia. Sain tietaa, etta nainen kavi kokopaivatyossa ja tuli sen jalkeen linja-autolla Portsaan auttamaan mummoa.

Sitten mummo kuoli. Akkia jostain ilmestyi surevien sukulaisten joukko jakamaan perintoa. Sita olikin jaettavaksi, silla mummolla oli oma, velaton asunto. Tama ei kuitenkaan sukulaisille riittanyt. Kavi ilmi, etta mummo oli maksanut sukulaisnaiselleen kotiavusta. Surijajoukon mielesta tama oli ennenkuulumatonta ja he haastoivat naisen oikeuteen tarkoituksenaan peria rahat takaisin. He vaittivat, etta hekin olivat toki osallistuneet mummon auttamiseen.

Tarina paattyi siihen, etta sukulaisnainen maksoi. Han ei halunnut riidella.

Nain me olemme eri tavoin vammaisia. Toisilta puuttuu jalka, toisilta omatunto.
   

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Sambakarnevaaleissa - ainakin melkein

Huomasin vasta asken, etta joku oli pyytanyt kuvaa varikynalaatikosta, jonka mainitsin Kulttuuria-blogissa. Tuleman pitaa, lupaan, mutta ei tanaan.

Tanaan me tietenkin luomme katsauksen Rion sambakarnevaaleihin. Jestas, kuulostaapa hienolta.

Olen siis kaynyt paikan paalla. En silti ole nahnyt yhden yhtakaan sambatanssijatarta, silla he taisivat kaikki nukkua siihen aikaan, kun mina kiertelin katuja aamupaivalla. Tunnelma oli vahan kuin vappuaamuna: hirveasti roskia ja vasahtaneita ihmisia. Juhla on kuitenkin selvasti jatkumassa.



Naita esiintymislavoja vietiin juuri jonnekin, kun astuin terminaalista ulos. Ne tukkivat pahasti keskustan liikennetta ja jos joku oli menossa autolla jonnekin, han sai varautua odottamaan. Mina olin kavellen ja kaiken lisaksi yksin, minun ei tarvinnut odottaa mitaan.



Puolen paivan aikaan roskat oli jo keratty isoiksi kasoiksi. Keskustan suurimmilla kaduilla oli melko autiota, mutta rannan tuntumassa, sivukadulla, juhlintaa kaynnistettiin uudella innolla. Kaiken ikaiset ihmiset olivat pukeutuneet karnevaaliasuihin. Minua tuli halailemaan vahapukeinen leidi, joka tarkemmin katsottuna taisikin olla mies. Ensimmainen ajatukseni tietysti oli, etta han aikoo varastaa minulta jotakin, mutta hanen hyvantahtoinen aikeensa olikin vain vinguttaa jotain helkkarin pillia suoraan korvaani.



Matkustajamme eivat tainneet olla kovin innostuneita edes menemaan maihin. Uima-allasosasto on tupaten taynna, vaikka aurinkokaan ei paista. Aamulla olikin suomalaiselle sopiva keli, satoi ja lampoa oli vain 23 astetta.

Ylihuomenna, kun olemme Salvadorissa, sambakarnevaalien pitaisi olla edelleen kaynnissa. Siella meilla on enemman aikaa ja teen parhaani, etta saisin teille kuvan myos paaosan esittajista, tanssijoista.

Muuten en tammoisesta karnevaalimeiningista oikein perusta. Se, etta pukeudutaan hassusti, ollaan juovuksissa, toraytellaan torvia ja pilleja ja kuseksitaan nurkkiin, ei minun mielestani ole hauskaa.
Tosikko mika tosikko.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Uimakausi alkoi

Kavin tanaan uimassa, ensimmaisen kerran. Ilma oli suotuisa: satoi rankasti ja oli lahes viileaa. Altaalla ei ollut ketaan muita.

Olemme tanaan Santosissa ja matkustajat vaihtuvat taas. Minulla oli eilen Celin kanssa puhetta, etta voisimme kayda maissa tanaan, mutta ilmeisesti han on edelleen huonovointinen, koska en ole hanesta mitaan kuullut. Itseanikaan ei kauheasti huvittanut lahtea minnekaan, varsinkin kun taalla lahella ei ole mitaan mielenkiintoista. Paatin siis kayda saunassa ja aloittaa uimakauden.

Aamulla minun piti kuitenkin ensin odottaa, etta saan korttini vaihdettua. Talla kertaa infossa sanottiin, etta he eivat voi tehda kortteja siella (viimeksi onnistui) ja etta saisin omani ykkoskannelta jonkin ajan kuluttua. Sita odotellessani kavelin ympariinsa ja otin muutaman kuvan. Tarjoilijat olivat laittamassa paaravintolaa kuntoon ja ovet olivat auki, joten olkaa hyvat:



paaravintolaa riittaa kolmessa kerroksessa ja sen keskipisteena on valtava kristallikruunu. Taalta saa samaa ruokaa kuin buffetravintolasta, mutta se tarjoillaan poytiin ja siita joutuu maksamaan erikseen. En ole viela ollut kertaakaan taalla syomassa. Pelastusharjoituksissa olen aina taalla, silla minun asemani on ravintolan toisessa kerroksessa. Tassa viela kuva ravintolan sisaankaynnista.



Mielestani ravintolat tarjoavat ihan mukavasti silmanruokaa. Ainakin sita.

Niin, se kortti. Koska minulla ei ollut kiire minnekaan, paatin ottaa rauhallisesti ja menin takaisin hyttiin. Jonkun ajan paasta minulle soitettiin ja pyydettiin tulemaan kortinvaihtoon ja silla tavalla se talla kertaa hoitui.

Aamulla laiva oli taynna vasyneita matkustajia. He istuivat kasimatkatavaroittensa ja viinalaatikoittensa kanssa eilisillan juhlimisesta uupuneina odottamassa, etta paasisivat lahtemaan. Nyt taalla nakyy taas iloisia, odottavia kasvoja. Kavin asken promenadilla saunakahvilla ja katselin ihmisia. He kavelevat ympariinsa "katsellaanpas vahan laivaa" -meiningilla ja ottavat kuvia toinen toisistaan.

Brasiliassa on nyt alkanut karnevaalikausi. Olemme huomenna Riossa ja siella sita sambakarnevaalihumua sitten pitaisi oleman. Kun kavimme siella viimeksi ja ajoimme Corcovadalle, ohitimme myos areenan, jolla karnevaalien paatapahtuma on, se, missa sambakoulut kilpailevat paremmuudesta ja isoista rahoista. Sinne rakennettiin parhaillaan katsomoa ja pystytettiin korkeita seinia, jotta kukaan ei nakisi mitaan ilman sisaanpaasymaksua. Sinne ei siis ole asiaa, mutta luulen, etta kaduillakin nakee yhta ja toista.

Eilen henkilokunnalle oli myos lahetetty sahkoposti, jossa varoitettiin tulemasta ryostetyksi, kun olemme seuraavan kerran Salvadorissa. Siellahan me viivymme yon yli ja mahdollisuudet joutua rikollisten uhriksi ovat aika isot, jos lahtee pimeaan kaupunkiin juhlimaan. Salvadorissa on tiettavasti paljon karnevaalimenoa kaduilla.

Tuntuu, etta sambakarnevaalit ovat valtavan iso juttu taalla. Suhteessa vakilukuun ne eivat kuitenkaan taida olla sen kummempi asia kuin kotoisat Tangomarkkinat. Niissa on vain paljon enemman plyymeja ja paljasta pintaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Ulkopuolisen tuntoja

Olen jo kerran paivittanyt blogini tanaan. Melkein. Sain nimittain pitkahkon tarinan ihan valmiiksi ja olin juuri lisaamassa siihen kuvia, kun kone ilmoitti virheesta, joka pakottaa sulkemaan koneen ja jonka myota menetan kesken olevat tyot. Sinne meni.

Ehka se oli sen merkki, ettei tarina ollut kummoinenkaan, joten antaa sen olla.

Tama on vahan apea paiva. Taivas ja meri ovat harmaita ja aallokko sen verran kovaa, etta se tuntuu. Celin piti tulla tanaan katsomaan minun valokuviani, mutta han on sairaana. Aallokko voi olla syyna hanen pahaan oloonsa tai sitten se on jotain, jota me soimme eilen. Olimme nimittain yhdessa miestemme kanssa illallisilla, jotka oli jarjestetty osalle henkilokuntaa kiitokseksi hyvasta tyosta. Me vaimot olimme tietysti ihan siivella vaan, silla me emme ole tehneet tyota taalla, emme hyvaa emmeka huonoa.

Juhlista on sitten ollut muutakin seurausta kuin mahdollista pahoinvointia. Ihmettelimme illalla, miksi ravintolaan oli katettu niin monta alkuruokaa, kun osallistujia oli kuitenkin paljon vahemman. Syy paljastui myohemmin: osa niista, joille juhlat oli tarkoitettu, oli unohdettu kutsua.

Paskamainen juttu. Kurjaa sille, joka unohti ja viela kurjempaa niille, jotka unohdettiin. Toivottavasti he saavat asialliset anteeksipyynnot. Tai ettei ainakaan kay niin, etta he saavat jostain syrjakautta tietaa, etta tallaiset juhlat pidettiin ja sitten he luulevat, etteivat he jostain systa olleet kelvollisia kutsuttavia, vaikka jotkut samaa tyota tekevat  olivat siella olleet.




Tiedan, milta sellainen tuntuu. Olin kerran, kauan sitten, tehnyt eraalle lehdelle monta vuotta toita. Olin lehden kaytetyin avustaja ja istuin toimituksessakin  parina paivana viikossa. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka en ollutkaan vakituinen.

Sitten lehdessa jarjestettiin isot juhlat. Niita suunniteltiin hartaasti ja niista puhuttiin joka paiva. Koko henkilokunta ja paljon muita ihmisia oli tulossa. Pidin itsestaan selvana, etta minutkin kutsutaan. Juhlapaiva kuitenkin laheni, mutta mitaan ei kuulunut.

Juhlien aattona,  paivaa ennen, toimitussihteeri kutsui minut poytansa aareen. Han kysyi, voisinko seuraavana iltana kayda hoitamassa yhden haastattelun, kun hanella on muuta menoa. Sanoin, etta tietysti voin. Tottakai.

Olin typertynyt. Loukkaantunut niin sydanjuuriani myoten kuin voi. Hyva, etten ruvennut itkemaan.

Kavin hoitamassa haastattelun, kirjoitin jutun ja vein sen seuraavana paivana toimitukseen, siihen aikaan kun ei viela kaytetty tietokoneita. Ilmoitushankkijat tervehtivat minua iloisesti kuten aina.

- Missa sina olit eilen, mikset ollut juhlissa, joku kysyi.

Mutisin jotain ja vein juttuni toimitussihteerille. Han naytti nololta.

-Kuule se eilinen... mina en yhtaan tajunnut..

- Ei se mitaan, mina sanoin ja menin akkia pois.

Silla olihan se minulle kaikkea muuta kuin "ei mitaan". Sattui ihan kamalasti. Etten mina ollut olemassa edes sen vertaa, etta olisi huomattu kutsua mukaan.

Niin etta mahtavatko selityksetkaan nyt riittaa eilisen paikkaamiseen? Kun minakin tammoista muistelen kaksikymenta vuotta myohemmin ja vielakin tulee paha olo.

Ihmisille ei saa tehda noin.

Tuo kuva kertokoon ulkopuolelle jatetyn tunnoista. Sekin on yksi laivan taideteoksista.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Kulttuuria

Kavin katsomassa laivan jaashown. Sinne tarvitaan paasylippu, joka tosin ei maksa mitaan, mutta joiden jakopaikasta minulla ei ollut aikaisemmin tietoa. Sitten satuin nakemaan, etta niita oli infotiskilla jaossa, kun olin viimeksi kyselemassa korttini peraan. Otin kaksi lippua, kutsuin Celin kanssani ja niinpa olen nyt nahnyt tamankin ihmeen.

Laivan jaahalli eli Studio B on kolmoskannella. Sinne mahtuu 904 katsojaa. Itse jaa ei ole suurensuuri, joten luistelijoilta vaaditaan taitoa ja tarkkuutta, jotta he eivat kolhiintuisi laitoihin. Ja kylla he olivatkin erinomaisen taitavia. Noin tunnin mittaiseen esitykseen osallistui kymmenkunta luistelijaa. Shown tahtena on Irina Boyarintseva. Itse en tieda luistelumaailmasta muita kuin Kiira Korven ja Laura Lepiston, joten eteen saattoi tanaan tulla vaikka millaisia entisia maailmanmestareita, mutta mina en heita tunnistanut.




Esitys alkoi ihanilla venalaisilla savelmilla ja jatkui Tuhannen ja yhden yon saduista sirkukseen. Puvustus oli loistava ja puvut vaihtuivat tunnin aikana monta kertaa.

Sali oli aivan taynna. Suuri osa katsojista taisi olla jaahallissa ensimmaista kertaa elamassaan eivatka he olleet ymmartaneet, etta siella voi olla kylma. Taman kokemuksen jalkeen varmaan muistavat.

Kulttuurinystavalle ja kenen tahansa silmaniloksi taalla laivalla on paljon taideteoksia. Niita on kaikilla porrastasanteilla ja kaytavissa.




Tama siivekas kirjekuori on minun suosikkini. Kasittaakseni teos on marmoria, mutta niin viitselias en ole ollut, etta olisin tarkistanut asian. Pidan kovasti myos kirjekuoren molemmin puolin olevista toista: maalisudista ja erityisesti varikynalaatikosta. Taiteilijan nimea en valitettavasti pysty nyt kertomaan, kun en ole laittanut sita muistiin, mutta ainakaan han ei ole suomalainen. En ole huomannut taalla yhtaan suomalaisen taiteilijan tyota.

Elama ei nytkaan ole pelkkaa kulttuuria, se on myos arkisia murheita. Meilla oli eilen illalla viemari tukossa ja vessan lattia lainehti likavetta. Vika kaytiin korjaamassa nopeasti, mutta lattia jai likaiseksi.

Tana aamuna olin lahdossa aamiaiselle, kun nain hyttisiivoojamme kaytavalla. Kerroin eilisesta vahingosta ja kysyin, voisiko han olla niin ystavallinen, etta pesisi oikein huolellisesti vessamme lattian. Kun sitten istuin syomassa, mietin, mita oikeastaan olin hanelta pyytanyt? Olinko varmasti pyytanyt pesemaan lattian (floor) vai - kuten epailin - oven (door)?

En ole vielakaan varma. Mutta nyt seka ovi etta lattia nayttavat puhtailta.
 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Jumalallisessa seurassa

Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa, sanotaan. Tama pitaa ihan taysin paikkansa, silla kapteeni on niin iso herra taallakin, ettei hanesta isompaa ole. Ja eilen sain nauttia tasta liki jumalallisesta seurasta, kun olin illallisella kapteenin kanssa. Kahden kesken.

Tassa ei silti ole mitaan salakahmaista, saati romanttista. Olimme vain sattumalta molemmat yksin tulleet samaan aikaan ylakerran ravintolaan ja kun kapteenille selvisi, etta olen ilman Rainea liikkeella, hanelle ei herrasmiehena jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin kutsua minut samaan poytaan. Ja tamahan on kutsu, josta ei kieltaydyta.

Eilen oli formal-ilta ja norjalainen kapteenimme oli tullut syomaan ennen kuin hanen oli mentava hoitamaan seremoniamestarin virkaansa promenadille, pitamaan puheita ja asettumaan valokuviin matkustajien kanssa. Han oli pukeutunut sita varten valkoiseen paraatiunivormuunsa, normaalisti univormu on tummansininen.

Valehtelisin jos sanoisin, ettei minua yhtaan hermostuttanut. Tuskin se paalle nakyi, mutta kylla mina pelkasin, etta menna molaytan jotain, joka kuulostaa ihan hirvealta ja maksaa viela hyvassa lykyssa Rainen tyopaikan. Helpostikos semmoinen vieraalla kielella tapahtuu, kun minulla on paha tapa suomeksikin puhua ensin ja harkita vasta sitten.




Tanaan olemme taas Salvador de Bahiassa. Talla kertaa lahdimme katsomaan kaupungin uudemmassa osassa olevaa suurta ostoskeskusta, Shopping Salvadoria.

Itse ostoskeskus oli kovasti samankaltainen kuin vastaavat Suomessa. Mielenkiintoisinta oli matka sinne, silla taksikuskimme oli aika erikoinen tapaus. Han oli hirvean levoton, vaantelehti penkillaan kaiken aikaa, kiroili (silta se kuulosti) itsekseen, syljeskeli ikkunasta ulos ja ajoi kuin hullu. Se oli helvetillista kyytia suoraan sanoen ja me kaksi onnetonta pelkasimme takapenkilla henkemme edesta.



Ennen lahtoa naureskelimme, etta mennaan nyt taksilla toiselle puolelle kaupunkia ostamaan perunalastuja. Ne ovat nimittain olleet melkein ainoat asiat, joita olemme ostaneet. Olimme nytkin aikeissa ostaa, mutta lahdimme kuitenkin ostoskeskuksesta pois ilman niita tai mitaan muutakaan. Lopulta saimme sipsimme terminaalin ulkopuolella olevasta pienesta karrysta.

Taalla perunalastut tai muut vastaavat eivat ole ollenkaan yhta suosittuja kuin Suomessa. Kaupoissa ei ole sellaisia valtavia jattipusseja ja laatikoittain valikoimaa kuin meilla. Sipseja myydaan pienissa pusseissa ja niita voi loytaa vahan jostain hyllyn paadysta. Nyt ostamamme pussit ovat 30 gramman painoisia. Niita saa tuoda laivaan, silla ruoankuljetuskielto koskee vain tuoretavaraa kuten hedelmia, vihanneksia tai lihaa.

Tulemme viela kaksi kertaa tanne ja nyt en enaa halua lahtea taksilla minnekaan. Taalla on kaunis vanha kaupunki, joka on yksi Unescon maailmanperintokohteista. En ole viela laheskaan tarpeeksi saanut tutkia sita. Ja tama sataman lahella oleva kaupunginosa on paljon kiinnostavampi kuin uusi puoli, jossa ihmisetkin nayttavat aivan toisilta. Kauppakeskuksessakin oli niin tyylikkaita ihmisia, etta tunsin itseni turistilookissani melkoisen nukkavieruksi. Siina, missa koyhemman osan rehevat matroonat kulkevat pienissa sortseissaan ja varvastossuissa, paremmin toimeentulevat naiset ovat erittain hyvin pukeutuneita ja kayttavat usein huikean korkeakorkoisia kenkia. Sellaisia, joilla mina en pysyisi edes pystyssa saati kykenisi kavelemaan.