Jo saapuu syys

Silmälasit on tilattu. Saan puolentoista viikon päästä plus kakkosen lasit, joiden alaosalla näkee lukea ja yläosalla näkee näyttöpäätteen. Kai niillä muutakin näkee, luulen.

Tarjouskuponki jäi käyttämättä, sillä euron kehyksissä ei ollut sopivia. Voin laittaa kuvan tänne sitten, kun saan uudet lasit päähäni.

Tässä kuva ilman silmälaseja. Siinä on toimittaja työssään tänään iltapäivällä Turun Wanhalla Vaakahuoneella.

Ja sitten selitykset: tuo juoma on alkoholiton, enkä minä vielä ole jutunteossa vaan vasta juttupalaverissa päätoimittajan ja kollegoiden kanssa. Aloitettiin syksy näin vähän juhlallisemmin ja vaihdettiin samalla kesän kuulumiset.

Toimittajilla on juoppo maine, vaikka siihen ei enää nykyään taida olla aihetta. Ennen oli toisin. Tiedän esimerkiksi yhden nyt jo edesmenneen toimituksen, jossa työntekijöiden ensimmäinen tehtävä aamulla oli hakea päätoimittajalle pullo viinaa. Mutta tämä tapahtui joskus 70-luvulla.

Minulla on nuoresta asti ollut periaatteena tehdä työt selvin päin. En ole varmaan koskaan työtehtävissä ottanut alkoholia. Nykyään sitä ei tarjotakaan usein, mutta vielä 80-luvulla pitkät lounaat ja kosteat iltainfot kuuluivat asiaan. Tilaisuuksia juomiseen olisi ollut runsaasti.

Jotta en vaikuttaisi liian hyveelliseltä niin selitys tähän überraittiiseen työntekoon löytyy heikosta viinapäästäni. Siinä, missä kovapäisemmät kirjoitustyöläiset olisivat tulleet korkeintaan himpun verran iloisemmiksi, minä olisin jo kontannut ja oksentanut. Niin että on tosiaan viisaampaa pysyä mehulinjalla.

Vahvojen juomien kanssa voi sattua kaikenlaista. Esimerkiksi tällaista: yhden tuttavani mies oli aikoinaan töissä Hymy-lehdessä. Eräänä iltana hän oli sanonut käyvänsä kioskilla ostamassa tupakkaa. Kului kaksi viikkoa eikä miehestä kuulunut mitään. Sitten hän soitti.

- Olen Veikko Ennalan kanssa Rio de Janeirossa.

Aviomiehestä tuli sittemmin ex, tuskin kuitenkaan tämän yhden karkuretken takia.
Ja Veikko Ennala oli muuten loistava kirjoittaja, yksi parhaista. 

Tuliaisia ostamassa

Suomessa on jo vuorokausi vaihtunut, mutta taalla eletaan yha maaliskuun 14. paivaa.

Jatimme Rion viimeisen kerran taaksemme ja sen kunniaksi 12. kannella pidettiin asken pienet sail-away-partyt. Sinne oli kutsuttu kaikki laivan upseerit ja herrasmiehet ja mukana seilaavat vaimot. Istuimme laivan takaosassa, kannella, joka normaalisti on varattu teini-ikaisille ja julistettu alkoholivapaaksi alueeksi. Nyt se ei ollut sita, silla tarjolla oli viinia ja olutta ja vahan syotavaakin.

Kavin paivalla kaupungilla. Olin yksin, silla Raine ei paassyt ja Cel halusi kayda museossa. Han on yrittanyt kayda museossa jo kolme kertaa aikaisemmin, mutta se on aina ollut kiinni. Niin se oli tanaankin ja museon sijaan han kavi kasvitieteellisessa puutarhassa. Mina taas halusin menna ostamaan viimeisia tuliaisia ja sita varten suunnistin sivukatujen markkina-alueelle. Kulutin siella nelisen tuntia, enka talla kertaa edes eksynyt. En pahasti, vahan vain, kun lahdin jostain kaupasta vaaraan suuntaan. Olin onneksi ottanut maamerkikseni yhden korkean, tylsannakoisen rakennuksen ja sen avulla loysin helposti takaisin.

Tuliaisten ostaminen on hauskaa, mutta vaikeaa. Haluan tuoda kaikille perheenjasenille jotain, silla minusta on itsestaan selvaa, etta jos yleensa ostetaan tuliaisia, niita ostetaan kaikille saman verran. Tama ehdottoman tasajaon vaatimus on varmasti iskostettu syvalle kaikkiin, joilla on lapsuudenkodissaan ollut sisaruksia.

Nyt tuliaiset alkavat olla koossa. Ne ovat pienia ja vaatimattomia (tiedoksi, kotivaki!), silla minulla on edelleen vain se yksi matkalaukku. 

Riossa oli tanaan 32 astetta lamminta. Neljan tunnin kavely ilman lepotaukoja otti voimille. Laheskaan kaikissa kaupoissa ei ollut ilmastointia, mutta niissa, joissa oli, oli mukava viettaa enemmankin aikaa.Vaikka mukanani oli kamera kuten aina on, en ottanut kuin pari kuvaa. Toinen tulee tassa: otin sen siksi, etta etualan alimmaisessa laatikossa oleva kissa on oikea. Se ei ollut myytavana.

Kuljin myos elainkaupan ohi. Se oli kirjaimellisesti elainkauppa. Myytavana oli koiran- ja kissanpentuja ja tavattoman kauniita, varikkaita lintuja. En ottanut niista kuvaa, vaikka seisoinkin melkoisen tovin hakkien vieressa saalimassa elaimia. Noissa elainkaupoissa ei taatusti kysella, millaisiin koteihin elaimet paatyvat, ne myydaan ensimmaiselle, joka haluaa ostaa.

Hakkilinnut ovat aina olleet minulle arka paikka. En ollenkaan ymmarra, miksi joku haluaa pitaa niita kotonaan. Linnun paikka ei ole hakissa, sen kuuluu saada lentaa vapaana. Minusta lintu hakissa on kuin vangittu sielu.

Kun kavelin pitkin paakatua takaisin laivaan, osuin todistamaan pienta valikohtausta. Nain, miten muuan mies juoksi kadun yli ja ihmiset huusivat. Akkinainen veti siita tietysti sen johtopaatoksen, etta oli tapahtunut ryosto, mutta todellisuudessa kadun yli kiirehtinyt mies oli pudottanut kannykkansa ja ihmiset huusivat hanen peraansa, jotta han huomaisi asian. Mies kaantyikin ja palasi hakemaan omaisuutensa.

Viimeinen nakyma Riosta oli pilvien reunustama kaupunki. Taalla ei ole kertaakaan ollut niin selkeaa, etta kaupungin tunnetuimmat maamerkit, Kristus-patsas ja Sokeritoppavuori, olisivat nakyneet kirkkaasti. Tallakin kertaa Kristus pysytteli pilvien keskella.

Miehistolle tuli eilen maarays, jonka mukaan he eivat saa enaa ostaa mitaan laivan kaupoista. Eivat ennen Teneriffaa. Brasilialaiset matkustajat ovat tehneet ostoksia niin uutterasti, etta tavarat alkavat olla vahissa ja taydennysta tulee vasta Teneriffalla. Se, mita on jaljella, jatetaan matkustajille.

Harmi laivayhtiolle, silla nyt olisi ollut tilaisuus tehda hyvaa tulosta kun tuntuu olevan maksukykyisia asiakkaita. 

Mielivaltaisia aukioloaikoja

Kauppojen aukioloajat ovat tosi hamaria taalla Brasiliassa. Ensinnakaan niita ei kerrota liikkeiden ovissa eika niita nakojaan voi mitenkaan ennakoidakaan. Niissa ei nayta olevan mitaan yhtenaisyytta.

Olin tanaan Celin kanssa kahdestaan Rion keskustassa. On lauantai. Lahdimme ulos kymmenen maissa aamulla ja silloin vain harvat kaupat olivat viela auki. Kavelimme kaupungilla viitisen tuntia ja sina aikana monet liikkeet avasivat ovensa, mutta toiset puolestaan pistivat ne jo kiinni ja joitakin ei avattu ollenkaan.

Ylla on kukkakioski ja alapuolella jonkinlainen kodinkoneliike. Siella myytiin paasiassa kaasuhelloja ja luulen, etta myos kuvassa oleva laite on jokin kaasulla toimiva keitin. En ole koskaan ennen nahnyt tuollaista. Huomatkaa myos lattialla lojuva kissa. Se on ihan oikea.

Sanoma- ja aikakauslehdet  myydaan taalla lehtikioskeista. Niita on paljon ja niiden valikoima on laaja, mutta vain portugalinkielinen. Nainkin suuressa ja turistien suosimassa kaupungissa olettaisi, etta jossain olisi tarjolla edes muutama englanninkielinen sanomalehti, mutta mina ainakaan en ole onnistunut nakemaan. Kysyimme tanaan yhdesta kioskista, onko heilla mitaan englanniksi ja ainoa, mita oli tarjolla, oli Newsweek-aikakauslehti. Ostin sen. 

Kun tulimme takaisin laivaan, meilla oli viela vahan aikaa ennen pelastusharjoitusta. Kavelin kannella ja otin muutaman kuvan.

Yksi paakaduista kulkee kuvassa vasemmalla olevien korkeiden rakennusten valissa. Olen nyt kavellyt sita monta kertaa edestakaisin, valilla vain poikkeillut sivukaduille. Heti korkeiden talojen oikealta puolelta alkaa Favela Morro, koyhien asuinalue. Se nayttaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin nuo pilvenpiirtajat, mutta en ole arvannut lahtea sinne kuljeksimaan. Etualalla oleva sinivalkoinen pakettiauto kuuluu turistipoliisille, joka on vahdissa sataman matkustajaterminaalin edessa.

Laiva irtosi satamasta hetki sitten. Kohta kapteeni kuuluttaa, etta hyvat naiset ja herrat, toivottavasti teilla oli ihana paiva Riossa ja kohta me ohitamme kauniin Copacabanan hiekkarannan. Tiedan, etta se tulee, se tulee joka kerta. Minua huvittaa kapteenin tapa korostaa kaunis -sanaa: "bjyyytiful". Ei se minusta niin bjyyytiful ole.

Sambakarnevaaleissa - ainakin melkein

Huomasin vasta asken, etta joku oli pyytanyt kuvaa varikynalaatikosta, jonka mainitsin Kulttuuria-blogissa. Tuleman pitaa, lupaan, mutta ei tanaan.

Tanaan me tietenkin luomme katsauksen Rion sambakarnevaaleihin. Jestas, kuulostaapa hienolta.

Olen siis kaynyt paikan paalla. En silti ole nahnyt yhden yhtakaan sambatanssijatarta, silla he taisivat kaikki nukkua siihen aikaan, kun mina kiertelin katuja aamupaivalla. Tunnelma oli vahan kuin vappuaamuna: hirveasti roskia ja vasahtaneita ihmisia. Juhla on kuitenkin selvasti jatkumassa.

Naita esiintymislavoja vietiin juuri jonnekin, kun astuin terminaalista ulos. Ne tukkivat pahasti keskustan liikennetta ja jos joku oli menossa autolla jonnekin, han sai varautua odottamaan. Mina olin kavellen ja kaiken lisaksi yksin, minun ei tarvinnut odottaa mitaan.

Puolen paivan aikaan roskat oli jo keratty isoiksi kasoiksi. Keskustan suurimmilla kaduilla oli melko autiota, mutta rannan tuntumassa, sivukadulla, juhlintaa kaynnistettiin uudella innolla. Kaiken ikaiset ihmiset olivat pukeutuneet karnevaaliasuihin. Minua tuli halailemaan vahapukeinen leidi, joka tarkemmin katsottuna taisikin olla mies. Ensimmainen ajatukseni tietysti oli, etta han aikoo varastaa minulta jotakin, mutta hanen hyvantahtoinen aikeensa olikin vain vinguttaa jotain helkkarin pillia suoraan korvaani.

Matkustajamme eivat tainneet olla kovin innostuneita edes menemaan maihin. Uima-allasosasto on tupaten taynna, vaikka aurinkokaan ei paista. Aamulla olikin suomalaiselle sopiva keli, satoi ja lampoa oli vain 23 astetta.

Ylihuomenna, kun olemme Salvadorissa, sambakarnevaalien pitaisi olla edelleen kaynnissa. Siella meilla on enemman aikaa ja teen parhaani, etta saisin teille kuvan myos paaosan esittajista, tanssijoista.

Muuten en tammoisesta karnevaalimeiningista oikein perusta. Se, etta pukeudutaan hassusti, ollaan juovuksissa, toraytellaan torvia ja pilleja ja kuseksitaan nurkkiin, ei minun mielestani ole hauskaa.
Tosikko mika tosikko.

Sambaa patsasjunassa

Kolmas kerta toden sanoi ja nyt on Rio de Janeiroa vartioiva  Kristus-patsas nahty lahelta. Tosin aamulla ehtii jo nayttaa silta, ettei tastakaan kerrasta tule mitaan, kun laivasta oli loydetty tarttuvaa tautia. Kyse oli joko tuli- tai tuhkarokosta ja ennen kuin kukaan paasi aamulla ulos, paikalliset viranomaiset kavivat tarkastamassa tilanteen. Se ei sitten kuitenkaan ollut niin paha, etta meidan olisi pitanyt jattaa maissa kayminen valiin.

38 metria korkea Cristo Redentor, Kristus Vapahtaja, on vihitty 1931. 700 tonnia painavan patsaan rakentaminen kesti kymmenen vuotta. Se on yksi nykyajan seitsemasta ihmeesta ja sen uloimmat kerrokset ovat ruotsalaista vuolukivea Malmosta.

Patsas sijaitsee 700 metria korkean Corcovado-vuoren huipulla. Sinne mennaan pienella junalla, joka kulkee sademetsan lapi. Autollakin paasee aika lahelle, mutta juna on hauskempi. Matkalla onnistuimme nakemaan jopa apinoita.

Ilma oli pilvinen ja patsaalta katsoen pilvet roikkuivat osittain myos alapuolellamme, mutta onnistuimme silti ihailemaan Rion maisemia. Ylhaalla on kahvila ja pari matkamuistomyymalaa, seka pieni kappeli.

Henkilokunta oli talla kertaa innostunut lahtemaan retkelle nin, etta olimme saaneet linja-auton tayteen. Meilla oli myos paikallinen opas, joka ehti kertoa vahan muistakin asioista kuin vain nahtavyyksista. Han mainitsi muun muassa, etta kaikkien brasilialaisyritysten, joissa on enemman kuin 101 tyontekijaa, on pakko palkata kymmenen prosenttia vajaakuntoisia tyontekijoita.

Juttelin oppaan kanssa kun odottelimme ryhmaa takaisin patsaalta junapysakilla. Kysyin, miksi kaikki brasilialaiset lapset eivat koulussa. Hyva kysymys, han sanoi ja selitti, etta kaikilla olisi teoriassa mahdollisuus menna kouluun. Kaikkien vanhemmat vain eivat halua laittaa lapsiaan kouluun, he kayttavat naita mieluummin apunaan kerjaamisessa. Ja kun sosiaalityontekijat yrittavat menna faveloihin patistelemaan vanhempia ryhdistaytymaan, nama heittelevat virkailijoita kivilla.

- Kaikilla on mahdollisuus saada apua, mutta jos he ottavat sita vastaan, heidan on myos noudatettava tiettyja saantoja ja sita he eivat halua, opas kertoi. Sitten han jatkoi, etta tilanne on kuitenkin kaikin tavoin parempi Brasiliassa nyt kuin kahdeksan vuotta sitten. Silloin hanen mukaansa huumekauppiaat mellastivat niin, ettei kaduille juuri ollut asiaa ilman asetta. Vuonna 2002 virkaansa valittu, vasemmistolainen presidentti Lula Da Silva on saanut aikaan suuria muutoksia maan turvallisuuteen ja talouteen. Silvan toinen kausi paattyi viime vuonna ja hanen seuraajakseen valittiin samasta puolueesta Dilma Roussef, maan ensimmainen naispresidentti.

Kun ryhmamme oli taas koossa, menimme junaan, jonne meita tuli viihdyttamaan myos joukko soittajia. He pitivat soittimillaan sen paivaista metakkaa joka kaiketi oli sambaa. Eras nainen innostui tanssimaankin ahtaalla kaytavalla. Tanssiin ryhtyminen nayttaa tapahtuvan taalla aika herkasti, silla missa tahansa voi nahda jonkun vahan ketkuttelemassa tyon lomassa. Nain esimerkiksi teki virkailija, jonka varsinaisena tyona oli ohjata turisteja hissiin patsaan juurella. Se hissi vei meidat tosiaan vain patsaan luokse, itse patsaaseen ei paase sisalle.

Kavimme myos Copacabanan hiekkarannalla. Kerron siita tarkemmin huomenna, silla tahan en kuitenkaan saa kuvaa mahtumaan.

Hyttikin siivottiin vihdoin eilen. Vessapaperia ei muistettu tuoda, mutta siivoojan karry oli kaytavalla ja kavin hakemassa sita itse. Aiheesta oli kuitenkin keskusteltu niin isoilla kirjaimilla, etta viela illalla joku siivouspuolen paallikoista kavi kysymassa, onko meilla siivottu ja olemmeko tyytyvaisia. Vakuutimme olevamme ja nyt siivous hoitunee ainakin muutaman paivan taas paremmin.

Hukassa

Kristuspatsasretkesta ei tullut mitaan. Kello oli lahemmas yksitoista, kun Raine soitti ja sanoi, ettei paase lahtemaan. Oli joku sukeltajaongelma kuulema. Kai sekin sitten on sahkopuolen hommia?

Lahdin yksin. Se on helppoa taalla Riossa, kun olemme ihan matkustajaterminaalin edessa ja terminaalin toisella puolella alkaa kaupungin keskusta. Ilmassa oli jopa vahan seikkailun tuntua, kun pakkasin vesipullon laukkuuni ja lahdin pistelemaan pitkin katuja.

No, se oli vahan rehvakas ilmaus. Kylla minulla oli tarkka suunnitelma mielessani, miten aioin edeta tassa miljoonakaupungissa niin, etten eksyisi. Olen nimittain todella taitava eksymaan ja ilmansuunnista minulla ei ole mitaan tietoa. Jarkeilin niin, etta kun jo viime viikolla kavimme taalla niin kuljen nyt sita samaa, isoa katua ja kun poikkean silta, tulen pian takaisin tai kierran korkeintaan yhden korttelin ja pidan koko ajan mielessani, mista olen mennyt.

Riossa ei mistaan maamerkeista ole apua. Edes korkean maen paalla kaupunkia hallitseva Kristus ei auta eksynytta, silla vaikka patsas nakee koko kaupungin, sita ei nae mistaan kaupungilta, valtavan korkeat kerrostalot peittavat nakymat joka puolelta.

Suunnitelmani piti aika pitkalle. Sitten tulin liian rohkeaksi ja kaannyin liian monesta kulmasta palaamatta omia jalkiani. Ensin olin vahan eksyksissa ja sitten jo oikein tosieksyksissa, mika ei ole ollenkaan mukavaa. Otin kumminkin kuvan eksymispaikastani ennen kuin ajattelin hataantya.

Ai kartta? On meilla Rion kartta, mutta mina en nae siita mitaan ilman silmalaseja. Ja karttaa tutkiva, yksinainen nainen kadunkulmassa olisi kuin kyltti, jolla kaikki paivystavat taskuvarkaat kutsutaan toihin, kohde seisoo tassa.

Kuvassa ei nay mainitsemiani korkeita taloja mutta uskokaa pois, kylla niita on.

Pelastauduin lopulta tutulle kadulle. Yritin palata takaisin muistelemalla, mita tavaroita missakin kojussa ja kaupassa olin hypistellyt. Tuossa pitelin noita valkoisia housuja ja tuolla tarkastelin helminauhaa. Tuon muovikaupan tyton mina muistan ja nuo saviporsaat ja tuolla on se kirkko, jonka portailla nukkuu mies. Ja niin olin lopulta sen lehtikojun luona, josta olin ostanut postikortin ja kysynyt postimerkkia ja josta minut neuvottiin kulman takana olevaan postitoimistoon, jota etsiessani olin eksynyt.

En ollut edes vaarassa myohastya laivasta. Kassissani olevassa pullossa vesi oli ehtinyt pahan kerran lammeta. Ostin tolkillisen kylmaa Fantaa lehtikojusta, en tosin siita, jossa olin jo kaynyt. En kehdannut, vaikka myyja lahtiessani toivottikin tervetulleeksi takaisin. Ei kai han kumminkaan tarkoittanut, etta niin pian?

Olin aika uuvuksissa, kun lopulta palasin terminaaliin. Istuin hetken ulkona penkilla, join Fantani loppuun ja huokailin. Vanha satamarakennus on hyvin kaunis.

Mietin siina istuessani kerjalaisia. Heita nimittain on aika paljon taalla. Erikoisesti mielessani olivat ne kaksi aitia, jotka olin nahnyt kerjaamassa lasten kanssa. Toisen mukana oli ehka seitsenvuotias tytto ja toisella suunnilleen  saman ikainen, vammainen poika. En antanut kummallekaan mitaan.

Ja sita juuri siina mietin. Etta miksi en antanut, vaikka olisin voinut ja miksi se ei edes tunnu miltaan? Ja tiedan, etta tama on jeesustelua, mutta lahestyypa tata asiaa milta kulmalta tahansa, jeesustelun vaaraa ei voi valttaa.

Ymmarranhan mina, kuten kaikki  varmasti ymmartavat, etta ongelma ratkeaisi silla, etta yhteiskunta olisi rakennettu niin, etta se voisi huolehtia kaikista. Mutta kun ne aidit ja lapset eivat voi odottaa. Ei sen pienen tyton olisi pitanyt istua likaisena siella likaisella kadulla, hanen olisi pitanyt saada olla silmat kirkkaina koulussa opettelemassa aakkosia. Eika sen jalkapuolen pojankaan olisi pitanyt siella olla, vaan jossain, missa han saa hoitoa ja kuntoutusta ja apuvalineita. Jossain, missa niillakin lapsilla on Tulevaisuus.

Sain juomani juotua. Nousin, heitin purkin roskiin ja ja menin laivaan. Kolmenkymmenen asteen kuumuudesta ilmastoituun laivaan astuminen oli oikein mukavaa ja mukavammaksi tuli, kun paasin suihkuun. Sitten olikin aika menna hakemaan syotavaa, silla kaikki kavely ja piinallinen ajattelu oli tehnyt nalkaiseksi.

 Niin se meni tamakin paiva.

 

Uuvuttava Rio de Janeiro

Saimme parhaan mahdollisen laituripaikan Riosta, aivan terminaalin edesta. Terminaalirakennuksen takaa paasi kavellen kaupungin keskustaan.

Riossa on parhaillaan loppukesa ja vuoden kuumin aika. En tieda taman paivan tarkkoja lukuja, mutta liian kuumaa oli joka tapauksessa.

Lahdimme kaupungille yhdentoista maissa. Olisimme halunneet kayda kaupungin tunnetuimman nahtavyyden, kaupunkia ylhaalla vuorella vartioivan Kristus-patsaan luona, mutta emme arvanneet lahtea sinne asti. Olimme tanaan maissa vain neljaan asti iltapaivalla ja kun liikenne oli niin vilkasta kuin se tallaisissa suurkaupumgeissa on, olisi matkaan voinut menna liian pitka aika. Tulemme tanne viela viisi kertaa, joten ehka meilla viela on mahdollisuus.

Kavelimme siis muutaman korttelinvalin, sen verran, etta valilla jo eksyimmekin korkeiden talojen sekaan. Kun poikkesimme paavaylalta, olimme heti markkinakaduilla, joissa oli paitsi paljon ihmisia ja tavaraa, myos paljon metelia. Minulle olisi hyvinkin riittanyt kaupungin itsensa tuottama haly, en olisi tarvinnut kovaaanisista mekastavaa miekkosta, jonka aani kaikui tavattoman kovaa joka puolella. En tieda, oliko han markkinoimassa jotain, selostamassa jalkapalloa vai ehka paikallisradion aamupaivajuontajana, silla enhan mina ymmarra paikallista kielta.

Brasilia on maailman vakivaltaisimpia maista. Olisiko jopa vakivaltaisempi kuin Suomi? Taalla vakivalta on silla tavalla erilaista, etta kaikkien taytyy olla vahan varuillaan. Satuimme nakemaan, miten pankin rahankuljetusauto eteni pitkin katua: sen edella ja perassa kulki poliisiautoja ja lisaksi maastoauto, jossa oli aseistettuja poliiseja. Kun saattue tuli suojatien kohdalle, jossa paljon ihmisia odotti kadun ylitysta, maastoautosta hyppasi sotaisan nakoinen mies todella sotaisan nakoisen pyssyn kanssa ja kaveli auton ja ihmisten valissa tuiman nakoisena. En uskaltanut edes ottaa valokuvaa.

Rio de Janeiro on perustettu 1565. Vuoteen 1764 asti se oli Brasilian paakaupunki. Kaupungin ydinalueella asuu lahes 8 miljoonaa ihmista ja ns. metropolialueella 14 miljoonaa. Rio on Sao Paulon jalkeen Brasilian toiseksi suurin kaupunki.

Brasilian tuloerot ovat erittain suuria. Kaupunkien koyha kansa asuu omilla hokkelialueillaan, faveloissa. Niihin jarkeva turisti ei mene kaymaan. Favelat ovat yleensa kaupunkien laidoilla, mutta Riossa niita on myos keskustassa. Kuvassa nakyy osa tallaista asuinaluetta.

Rion tunnetuin vuosittain toistuva tapahtuma ovat sambakarnevaalit. Tana vuonna ne alkavat 4.3, joten voi olla, etta ehdimme nahda osan karnevaaleista. Karnevaalien valmistelut kokivat vakavan takaiskun, kun suuri tulipalo tuhosi paljon valmiita karnevaalipukuja ja esiintymislavoja helmikuun kuudes paiva.

Karnevaaleja tulee joka vuosi seuraamaan miljoonia ihmisia paaasiassa Brasiliasta, mutta myos ulkomailta. Viime vuonna sambaturisteja laskettiin olevan jopa 700 000.

Suurkaupungit eivat oikein ole minua varten. Kaupunkeihin patee sama kuin laivoihin: kun ihmisia on liikaa, se ei enaa voi olla hienoa.

Parin tunnin tallustelun jalkeen oli ihan kuitti. En oikein jaksanut edes ottaa kuvia. Tassa viimeisessa kuvassa ollaan tulossa markkina-alueelle. Siella on tosiaan kortteleittain kauppoja, ei juuri edes kahviloita tai ravintoloitakaan vaan kauppoja, joissa myytiin kannykoita, ranta-asuja ja jopa vessanpytynkansia. En ostanut mitaan.

Nyt olemme jo lahteneet pois Riosta. Kaikkien piti olla laivassa viimeistaan 15.30 ja heti sen jalkeen pidettiin taas pelastautumisharjoitukset. Istuin taas kiltisti ja ensimmaisena omalla D21-asemallani. Noin puolen tunnin kuluttua maaraajasta kaikki muutkin olivat paikoillaan ja harjoitukset saattoivat alkaa.