Tämä on taas näitä päiviä, kun tuppaa menemään töiden kanssa myöhään. Deadline vaanii olan takana, kello käy kohta puolta yötä ja kaikki kauhun ja paniikin ainekset ovat siis koossa. Mutta kun asiat on kuitenkin otettava tärkeysjärjestyksessä, niin päivitänpä tämän blogin välillä.
Olin ajatellut, että 150. päivitys olisi jonkunmoinen rajapyykki. Se pääsi kuitenkin menemään ohi joku päivä sitten ilman, että huomasin asiaa ollenkaan. Tosin en tiedä, mitä olisin tehnyt vaikka olisin huomannutkin.
Olen nyt vähän paremmin perehtynyt bloggaamisen maailmaan kuin aloittaessani. Olinkin tosi noviisi, sillä en ollut ollenkaan tutustunut kaikkiin bloggaamisesta kertoviin sivustoihin, joilla minua viisaammat neuvovat, miten saadaan paljon lukijoita. Ehkä se on hyvä, sillä neuvojen jyrkkyys ja se, että olen tähän mennessä tehnyt lähes kaikki virheet, joista varoitetaan, olisivat saaneet minut perääntymään bloggausaikeissani.
Sillä, että lukijoita pitäisi olla paljon, on vissi merkitys. Bloggaaja voi antaa luvan laittaa sivuilleen mainoksia ja hän saa sitten korvauksen siitä, että lukijat lukevat myös mainokset. Rahasta on kyse, kyllä. Rikastuminenkin on mahdollista, jos lukijoita on noin viisi miljoonaa tai jotain. Ruusupensaan taakse ei vielä ole eksynyt näin suurta joukkoa, joten toistaiseksi mainoksia ei tarvitse pelätä. Ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Tuskin koskaan.
Olen edelleen hyvin innostunut blogin pitämisestä. Tämä on erinomainen, kaikille avoin väylä kirjoittaa. Ja juuri se näkyy nyppivän muutamia, jotka paheksuvat ja väheksyvät tällaista kaiken kansan ulottuvilla olevaa työkalua.
Esimerkkinä muuan ihminen, jonka hiljattain tapasin ja johon kovasti miellyin, koska hän vaikutti rehdiltä, mukavalta ja kaikin puolin tolkulliselta ihmiseltä. Sitten huomasin, että hän kuuluu erään lehden blogikirjoittajiin. Uteliaana hain blogit esiin ja luin. Ja mitä hän kirjoittikaan ensimmäisessä blogissaan: "Vaikka halveksinkin tällaista joutavanpäiväistä junttiroskaa, teen nyt kuitenkin poikkeuksen ja kirjoitan, kun pyydettiin."
Ei hän oikeasti ihan näin kirjoittanut, mutta sitä hän tarkoitti.
Mikä siinä on niin pahaa, että kaikki, ihan kaikki, voivat avata oman blogin? Se juuri? Se, että kaikki voivat, eivät vain hyvät kirjoittajat, palkitut ja kiitetyt kirjoittajat, ammattilaiset.
Onko blogin pitäminen verrattavissa omakustannekirjailijuuteen tai kenties johonkin vielä alhaisempaan toimintaan?
Ei kirjoittamisesta kannata olla mustasukkainen. Sanoja ja kokonaisia kirjoituksia mahtuu maailmaan eivätkä uudet vie tilaa keneltäkään. Blogin hyvä puoli on vielä se, että sen lukeminen on erinomaisen vapaaehtoista.
Kiitos kaikille, jotka olette halunneet käydä Ruusupensaan takana! Teitä on nyt jo muutamia kymmeniä enemmän tai vähemmän vakituisia (minähän näen sen tilaston, vaikka te ette näe). Kirjoittajana on niin mukava ajatella, että joku lukee nämäkin rivit.
Mutta nyt takaisin töihin. Aion nukkuakin tänä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti