Kiitos kiekkoäideille

Voi onnen päivää! Eilistä päivitystä tehdessäni en vielä tiennyt, miten jääkiekossa käy, mutta nythän se tiedetään. Minäkin, oikea antijääkiekkofanijäärä, valvoin ja katsoin kolmannen erän ja olin tosi, tosi iloinen. Ihanaa, kun kerrankin on syytä juhlaan ja sitten kaikki juhlivat. Miten siitä ei muka itsekin nauttisi?

Nyt, kun juhlitaan ja kiitellään, muistetaan kai vähän jääkiekkoäitejäkin? Heitä, jotka ovat pesseet rekkalasteittain pyykkiä, tehneet sammioittain ruokaa, leiponeet jalkapallokentällisen mokkapaloja seuran myyjäisiin ja olleet itse ilman sitä ja tätä jotta poika saisi pelata jääkiekkoa. Valmentajat ovat jukkajalosia, mutta äidit tekevät pohjatyön ja ilman sitä mistään ei tule mitään. Kiitos kiekkoäideille!

Katselin vielä vähän tänään televisiosta, miten kiekkoleijonat otettiin vastaan Helsingissä. Meininki oli niin kuin olisi Talvi- ja jatkosota voitettu ja Karjala saatu takaisin samana päivänä. Kertakaikkista hurmosta. Ei ollut Eino Leinolla aavistusta - vaikka hyvä mielikuvitus olikin -, että samoilla kulmilla joilla hän aikoinaan runojaan mietiskeli, niitä tänään muuan Vesa-Matti Loiri esittäisi jättimäiselle yleisölle.

Tulin taas kaupunkiin neljän päivän maalla olon jälkeen. Sieltä lähteminen on aina vaikeaa paitsi siksi, että olisin siellä mielelläni myös siksi, että se on vaikeaa: on niin paljon asioita, jotka on tehtävä ennen kuin voi lähteä. Paikat täytyy laittaa kuntoon niin, että on sitten mukava taas tulla takaisin. Imuroin, siivosin pari kevätsiivouksesta jäänyttä kaappia, pesin keittiön ikkunat. Tiskasin ja toin puita ja vettä ja peitin kompostin ja siistin kukkapenkin, jonne Nonna yritti piilottaa makkaroitaan.

Tullessani poikkesin Mynämäellä kauppaan ja otin samalla bensaa. Viereiselle automaatille tuli mies, jolla oli Suomen jääkiekkopaita päällä, siniristihattu päässä ja hatussa pieni lipputanko lippuineen. Onnellisen näköinen mies.

Ihan äkkiä en keksi mitään, mikä voisi nostaa suomalaisen miehen itsetuntoa enemmän kuin kultamitali jääkiekossa.