Lähtemisen vaivasta ruohonleikkuuseen

Kuinka on mahdollista, että kun lähdin kolmeksi kuukaudeksi maailmalle, kaikenlaisiin säihin ja olosuhteisiin, sain tavarani mahtumaan yhteen matkalaukkuun? Nyt, kun lähden kahdeksi päiväksi kaupungista maalle, tarvitsen niin monta kassia, pussia ja nyssykkää, ettei Xantian takalaatikko ole riittää. Eikä siinä kaikki: matkalla on vielä pysähdyttävä kauppaan ostamaan muhkeat eväät.

Ja lähteminen, se on monimutkaista. Pyöriskelisin varmaan vieläkin ruusupensaan takana toimittamassa loputtomia toimituksiani jos en olisi tiukasti komentanut itseäni ovesta ulos. Onhan tietysti tärkeää ja välttämätöntä oikoa maton hapsuja, asetella astiapyyhettä, pöyhiä sohvatyynyt, tarkistaa sähköposti sadannen kerran ja kurkistaa vielä vähän facebookiin, mutta rajansa kaikella. Ilman muuta on myös seisottava tovi eteisessä ja kuulosteltava, tuntuuko siltä, että jotain tärkeää jäi. Yleensä tuntuu.

Täällä nyt kuitenkin ollaan, maalla. Ja tänään on leikattu ruohot ensimmäisen kerran

Tuoreen ruohon tuoksu on ihana, mutta leikkaamista ei voi ihan nautinnoksi sanoa. Ruohonleikkuri yski ja savutti kuin vanha trabantti ja vaikka sen pitäisi olla keräävää ja vetävää mallia, se on enää lähinnä työnnettävä. Eikä ole mikään vanha leikkuri kyseessä, mutta ruohonleikkurit ovat täällä tosi kovilla. Ensinnäkin tätä lääniä on niin paljon ja toisekseen se on kovasti epätasaista. Lisäksi joka puolella on kiviä, jotka piiloutuvat ovelasti ruohon sekaan ja näemmä myös vaihtavat paikkaa heti, kun kuvittelee muistavansa, missä ne ovat.

Nurmikon hoito ei muuten ole mitenkään vaativaa. Tämä on vanhan pihapiirin nurmikkoa, lujaa ja kestävää. Siinä kasvaa apilaa, piharatamoa ja voikukkaa, ihan niin kuin kuuluukin. Alussa piha puski ohdakkeita ja nokkosia, mutta sinnikkäästi leikkaamalla ne hävisivät. Ilman ruohonleikkuria se ei olisi onnistunut. Minähän kuvittelin alussa, että pihaa hoidetaan sirpillä ja viikatteella...

Olin poissa vain muutaman päivän, mutta sinä aikana on tapahtunut paljon. Luumupuut ovat alkaneet kukkia ja kukkapenkeistä työntyy aina vain enemmän uusia, toiveikkaita versoja. Pieni kirsikkapuun taimi, jonka saimme Marialta viime syksynä, on täynnä pieniä, kiiltävän vihreitä lehtiä. Suojasimme sen huolellisesti jäniksiltä ja peuroilta ja se on säästynyt tuhoilta, vaikka muita nuoria puita on käyty syömässä.

Keittiön ikkunoiden alla olevassa kukkapenkissä särkynyt sydän kasvaa melkein silmissä. Sille pitävät seuraa kevätpikkusydämet ja kuunliljat. Reunassa on nyt vielä isohko, tyhjä paikka enkä jaksa muistaa, istutinko siihen jotain viime vuonna? Ihmettelen, jos en istuttanut.

Pellolle on asettunut yksinäinen kurki. Viime vuonna niitä oli kaksi. Mitä on tapahtunut?

Pääskysiä odotamme hetkenä minä hyvänsä. Ne ovat tehneet pesänsä suulin kattohirsien päälle jo paljon ennen meidän aikaamme.