Työajasta ja jeesuskasvoisesta miehestä

Kirjoitan tätä päivitystä tavallista aikaisemmin, kello on vasta neljä iltapäivällä. Olen kuitenkin menossa ratsastustunnille, sen jälkeen saunaan (jonka Raine ystävällisesti lupasi lämmittää) ja sitten nukkumaan, sillä aamulla on aikainen herätys. Pitää olla kahdeksalta Mynämäellä töissä.

Kahdeksalta jossain oleminen merkitsee kuudelta nousemista. Tarvitsen sen ajan; jos joutuisin lähtemään kiireellä suoraan sängystä, olisin ihan sekaisin koko päivän.

Sitä paitsi kahdeksalta jossain oleminen on ylipäätään liian aikaista.

Työajat voisivat olla paljon nykyistä joustavammat muillakin kuin freelancetoimittajilla. Miksi ihmisten pitää raahata itsensä työpaikalle seitsemäksi, kun se monille merkitsee vielä aamuyötä? Maailmassa, jossa tapahtuu iltaisin ja öisin ja jossa monet heräävät kunnolla vasta iltapäivällä, eletään agraariyhteiskunnan tahtiin, ikään kuin me edelleen lähtisimme lypsylle joka aamu.

Päivän kuva on otettu edellisiltana. Se ei liity aikateemaan mitenkään, olkoon vaikka ensimmäinen osa nyt alkavasta sarjasta Luontohavaintoja. Valkohäntäpeurat ovat jokailtainen näky tässä talon edustalla. Ne käyvät myös puutarhassa.

Olen ajatellut, etten kirjoittaisi politiikasta enkä uskonnosta, näitä kommentaattoreja löytyy ilman minuakin. Yritän pysyä ainoassa asiassa, jonka todella tunnen ja vähän ymmärränkin, omassa elämässäni. Mutta sen verran nyt poikkean, että yleinen riemu Osama Bin Ladenin kuolemasta tuntuu pahalta. Ei niin, että puolustaisin häntä millään tavalla. Silti tuntuu omituiselta, luonnottomalta, kun arvovaltaiset ihmiset kiittelevät ihmisen kuolemaa julkisesti.

Tämmöinen mökin akkakin osaa ennustaa, että terrorismi ei tähän lopu. Jeesuskasvoisen, lempeän näköisen Bin Ladenin marttyyrikruunu on kirkas hänen seuraajiensa silmissä ja yhtä kirkasta lienee viha niitä kohtaan, jotka marttyyrin tekivät.

Mitenkähän lapset mahtavat ymmärtää tämän kuolemantapauksen? Vanhemmilla on vaativa tehtävä edessään kun he selittävät, miksi kaikki ovat niin iloisia. Miksi oli oikein tappaa ihminen, joka "puolusti itseään loppuun saakka"?

Kun joku on tehnyt tarpeeksi pahaa, tämäkin on oikein - näin sitä varmaan selitetään. Mutta mitä lapset todella ymmärtävät? Kuinka paljon pahaa on tarpeeksi pahaa? Ja kun kerran tappaminen on väärin, niin miksi se nyt oli oikein?

Tällaista sekavaa jorinointia tänään. Luulen muuten, että olen hiljalleen dementoitumassa. En muista enää mitään. Tai siis melkein mitään.
 Esimerkki: Raine valitteli aamulla sormeaan, joka oli turvoksissa ja ilmeisen kipeä.

- Oi oi, minä sanoin osaaottavasti. Oletko loukannut sen jonnekin?

Kiukkuinen, tyrmistynyt mulkaisu.

- Siis minä olen sanonut monta kertaa, että löin siihen vasaralla! Sinä et muista!

Asia oli minulle ihan uusi.

- Et kai? En yhtään muista.
- Et muista enää mitään! Lapsetkin valittaa, että sinä et ikinä muista, mitä ne sanoo. Tai sitten sinä et välitä.

Hups. Tuo pisti kyllä miettimään asioiden tilaa.

Enkö muista vai enkö välitä ja kumpi siinä tapauksessa on pahempi?