Halusin leikkauttaa Nonnan, koska edellinen koiramme Muru oli leikkaamaton ja se kärsi juoksuajoista ja valeraskauksista ja sai lopulta kasvaimia. En olisi leikkauttanut, jos olisin tiennyt, miten hirveää se oli. Olenko jo kertonut? Nonna osoittautui verenvuototautiseksi ja oli vähällä kuolla leikkaukseen. Meidät lähetettiin lääkäriltä kotiin selviämään miten parhaiten taisimme, sillä lääkäri ei pystynyt tekemään enää mitään. Seuraava yö oli elämäni kauhein ja niin se oli koirallekin. Otin makuupussin muka nukkuakseni koiran vieressä, mutta todellisuudessa itkin ja konttasin pitkin lattiaa pyyhkimässä verta, jota tärisevä ja tuskainen koira tiputteli.
Olin aamulla vienyt iloisen, terveen koiran lääkärille ja onnistunut melkein tappamaan sen.
Tuosta on nyt pari vuotta ja Nonna voi hyvin, kuten eilen otetusta kuvasta näkyy. Mitä nyt vähän pissa lirahtaa, mutta sitähän varttuneemmille naisille helposti tapahtuu.
Luin lehdestä aamulla, että viikonvaihteessa 30 koiraa oli viety päivystykseen käärmeenpureman takia. Lämmin sunnuntai sai kyyt liikkeelle.
Vanhan maatilan ympäristössä on käärmeitä. Alussa pelkäsin niitä järjettömästi. Näin muuten ensimmäisen kyyn siellä juuri äitienpäivänä, ensimmäisenä keväänä, kun tila oli meidän. Olin yksin ja leikkasin parhaillaan kuivia oksia talon nurkalla kasvavasta koristepensaasta, kun koiran haukahtelu kiinnitti huomioni. Arvasin heti, että Muru oli nähnyt käärmeen, koiran ääni on silloin aivan erityinen. Ja niin olikin: keskellä pihaa komea kyy nosti päätään ja näytti Murulle, että kannatti pysyä kauempana.
Koska olin yksin, minun oli pakko tehdä jotain, vaikka en olisi millään uskaltanut. Enkä paljon uskaltanut silloinkaan: hypin ja pompin saappaat jalassa turvallisen matkan päässä, hätistelin käärmettä pois ja huusin sille, ettei minun pihalleni ole mitään asiaa. Lopetin vasta, kun käärme oli luikerrellut metsän reunaan asti.
Seuraavan pihalla kohtaamani käärmeen kävi huonommin, tapoin sen. Sekin oli aika kamalaa ja toivon, ettei minun enää ikinä tarvitse tehdä sitä. Tuntuu - ehkä tämä on toiveajattelua - että käärmeitä olisi vähemmän vuosi vuodelta, ainakin ihan pihapiirissä. Leikkaan ruohoa ahkerasti ja luulen, että jo ruohonleikkurin ääni saa luikerot vetäytymään sivummalle.
En enää pelkää käärmeitä niin paljon kuin ennen. Jos näen sellaisen jossain muualla kuin pihalla, kierrän sen enkä tunne halua juosta karkuun. Mutta varuillani olen koko ajan.
En ikinä ottaisi käärmettä lemmikiksi. Muistan, kun menin kerran tekemään juttua erääseen omakotitaloon. Ovella oli valokuva isosta käärmeestä ja teksti: "Minä vartioin täällä". Soitin ovikelloa ja sanoin, etten tule sisään jos teillä on siellä käärme vapaana. Eikä se sitten ollutkaan, sillä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti