Katsoin mitään näkemättä

Istuin salin pöydän ääressä käsi poskella ja tuijottelin ikkunasta ulos. Tarkoitukseni oli kirjoittaa juttua, mutta se ei ollut edistynyt alkulausetta pitemmälle. Haastateltavat olivat olleet puheliaita ja ystävällisiä ja meillä oli mennyt vaikka kuinka hyvin, mutta jutunteko oli tervanjuontia. Joskus käy näin: ihmiset puhuvat paljon, mutta tuntuu, ettei siitä riitäkään mitään kirjoitettavaa.

Istuin siis siinä, huokailin ja mietin, että olisipa jotain hyvää syötävää. Vaikka omena. Omenat ovat loistavia välipaloja, niistä saa hyvää energiaa, ne maistuvat hyviltä ja ovat vielä terveellisiäkin. Harmi, kun en sittenkin ostanut omenoita kaupasta, vaikka ajattelin sitä kylällä käydessäni.

Että olisipa edes omena, mietin ja jatkoin ulos tuijottelua. Aika kauan kesti, ennen kuin tajusin tuijottavani omenapuuta, jonka oksat kaartuivat omenoiden painosta. Omenapuuta, joka sattuu olemaan meidän.

Pistin kengät jalkaani ja kävin hakemassa pari omenaa. Ne eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta silti hyviä. Juttukin alkoi syntyä.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tämä puu näytti lähes kuolleelta. Ajattelimme, että sen saa kaataa tuosta kunhan ehdimme. Emme kuitenkaan tehneet sitä. Sen sijaan puun ympäriltä raivattiin heinikko ja kaikkein huonokuntoisimmat sekä kuolleet oksat sahattiin pois. Seuraavana keväänä puussa oli pari kukkaa. Sitä seuraavana jo pari omenaa. Nykyään se on keväisin täynnä kukkia ja erityisesti tänä vuonna siinä on paljon omenoita. Annan puulle syyslannoitetta kuten muutenkin puutarhalle. Muuten en lannoita.

Iltapäivän kulutin taas ruohonleikkurin perässä. Työ keskeytyi, kun muuan naapuri tuli käymään ja juttelimme hetken. Naapuri valitteli, ettei jaksa tehdä mitään, kun kunto on niin huono ja joka paikkaan sattuu ja niin edelleen. Olemme sen verran vanhoja tuttuja, että rohkenin tiedustella, onko hän ajatellut tehdä kuntonsa eteen jotain?

- Ei ole ollut tapana, hän vastasi.

Mitä siihen sitten voi sanoa? Minulta ei kyllä kauheasti liikene myötätuntoa valituksille, jos itse ei yhtään yritä.

Päivän päätteeksi askartelin vielä kranssin. Siinä on puolukanvarpuja ja kanervaa.

Kotoa viestitettiin, että meidän sänkymme on korjattu. Kauppias itse kävi korjaamassa. Kiitos siitä!

Tapasin esimerkillisen ihmisen, ostin kirjoja ja valehtelin

Tapasin tänään ihmisen, joka lähtee joka aamu kello 5.30 tunnin lenkille. Illalla, työpäivän jälkeen, hän harrastaa vielä ainakin toisen tunnin jotain muuta liikuntaa.

- Se antaa valtavasti energiaa ja hyvää mieltä, jaksan ihan mitä vaan, hän sanoi. Se oli helppo uskoa, sillä hän näytti todelta hyvinvoivalta ja kauniilta.

Kaikkein vaikuttavinta tässä on se, että tuo ihminen on alkanut harrastaa liikuntaa vasta viisi vuotta sitten. Kipinä, jonka hän tuolloin oli saanut, ei ollut sammunut. Liikuntaharrastuksen aloittaminen oli todella johtanut pysyvään elämänmuutokseen.

Useimpien kohdalla päästään vain kohtaan Liikuntaharrastuksen aloittaminen.

Olen pari kertaa saanut juoksuherätyksen ja päättänyt aloittaa lenkkeilyn. Ensimmäisellä kerralla pääsin Ruissalontien alkupäähän ja sitten minun juoksukengistäni irtosivat pohjat. Ne olivat näet vanhat ja kaapissa jouten maatessaan hapertuneet kelvottomiksi.

Toisella kertaa  sain kantapäähäni luupiikin, joka ei ole vieläkään parantunut.

Vaikka olisinkin kyennyt juoksemaan, en missään tapauksessa kykenisi tekemään sitä 5.30 aamulla. Tästä olen ihan varma, vaikka en ole yrittänytkään.

Onnistumistarinoita on ihana kuunnella, niistä saa itsekin voimaa. Jos ei samanlaiseen onnistumiseen, niin ehkä johonkin muuhun.

Aamupäivällä syntynyt hyvä mieli kohosi lähes euforiaksi, kun päädyin surffailemaan nettiantikvariaatteihin.  Helmiä lukiessani minulle on herännyt kiinnostus saada muutamia hänen kirjojaan. Oikeastaan kiinnostus heräsi jo pääsykoekirjoja lukiessani kun niissäkin sivuttiin ko. opuksia. Olen tarkistanut kirjastojen valikoimat, mutta heillä ei näitä teoksia ole, ymmärrettävää kyllä. Tänään - vasta - tulin ajatelleeksi, että nettiantikasta voisi löytää ja niinpä: parin klikkauksen perästä olin Vaisaaren kirjakaupan valikoimissa, joista löysin sekä Surun lapsen että Kaksi ihmistä ja vieläpä todella halvalla. Ja nyt ne ovat tulossa minulle! Jos aikaisemmin kuvasin kirjastossa käyntiä kuin jouluaatoksi, niin nyt oloni oli kuin viisivuotiaan syntymäpäiväsankarin.

Minulla on pieni kokoelma Helmin pikkusiskon, Aino Kallaksen kirjoja. Haluaisin saada vielä Kallaksen esikoisromaanin, Kirstin. Yksi kappale ensipainosta näkyi olevan nettihuutokaupassa, mutta jo pohjahinta, 200 euroa, on liikaa.

Päivän liikuntasuoritukseksi saan kirjata illan ratsastustunnin ja iltapäivän reippaan lenkin Nonnan kanssa. Tänään koiran kanssa kävely sujui hienosti ja ohitimme jopa pari vierasta koiraa ilman suuria välikohtauksia. Olin varannut taskuuni kuivattua lihaa, herkkua, jota herkkävatsainen Nonnakin voi syödä.

Lenkin loppupuolella oli kuitenkin käydä köpelösti. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa nainen neljän vinttikoiran kanssa. Nonna menee pois tolaltaan, jos koiria on monta ja etenkin jos ne ovat vinttikoiria, sitä laihaa ja kaiken aikaa häntä koipien välissä tärisevää laatua. Jäin siis odottamaan, että vastaantulija kääntyisi kadunkulmasta, mutta näin ei tapahtunut. Vetäydyin ajoradalle, pysyttelin  kadun reunaan pysäköityjen autojen takana, kaivoin lihat taskustani ja aloin heilutella niitä koiran nenän edessä. Ja mitä tekeekään vinttikoiranainen?

-No mihin se kaveri nyt katosi, nämä on niin kovia tervehtimään, hän toimitti ja tuli täyttä päätä koirineen kohti.

Vetäydyin kiireesti kauemmas. Selitin, että koirani saattaa ryhtyä räyhäämään ja siksi pidän parempana ohittaa matkan päästä.

- Ai, pureeko se, nainen kysyi.

Ihan varmasti, minä ajattelin, mutta en sanonut. Sen sijaan sanoin, että tuskinpa sentään.

Tämmöistä tänään. Kaikenlaista ehti tapahtua, vaikka on ihan tavallinen tiistai.

Puhdasta mielihyvää

Kyllä nyt on hyvä mieli: olin pitkästä aikaa ratsastamassa. Vaikka pohkeenväistö sujui vain vähän sinne päin ja kevennyskin oli välillä hukassa, niin hauskaa oli kumminkin.

Elämässä on aika vähän asioita, jotka tuottavat puhdasta mielihyvää. Jos jonkun sellaisen löytää, siitä on syytä pitää kiinni. Minulle ratsastus on sitä, jollekin toiselle se voi olla vaikka kuorolaulua.

Jotain liikuntaa olisi kuitenkin hyvä harrastaa. Tässä iässä ihmisen elämäntavat alkavat jo näkyä ja tuntua ja jos ei yhtään liiku, voi tulla vaikeat oltavat. Ymmärrän kyllä, että kansakoulun karmeista liikuntatunneista voi olla mahdoton päästä yli edes kuuttakymmentä käydessä, mutta kannattaisi edes yrittää.

En tiedä millaista koulujen liikunnanopetus on nykyään, mutta miten minusta tuntuu, etteivät asiat olisi kauheasti parantuneet omista kouluajoistani? Vai tunteeko joku jonkun - ihan minkä ikäisen tahansa - joka väittäisi nauttineensa koululiikunnasta, saaneensa siitä kipinän liikuntaharrastukseen ja kaupanpäällisiksi kosolti ihania muistoja? Minulle ei ainakaan tule mieleen ketään.

Tallimatkalla kävin tankkaamassa auton, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En ollut ihan varma, mitä bensaa minun pitäisi laittaa, joten otin 98:aa. Luulen, että Xantia on liian vanha etanoliautoksi. Vanha se on joka tapauksessa, siinä ei enää radiokaan toimi ja se on tosi kurjaa. Muuten se on palvellut uskollisesti ja siksi tuntuu petokselta sanoa, että haluaisin auton, joka veisi vähemmän bensaa ja jossa olisi parempi kuljettaa koiraa. Ja joka mielellään olisi kirkkaanpunainen, niin ettei kukaan enää voisi ajaa risteyksessä kylkeen ja selittää, ettei yhtään huomannut meitä.

Lautasliinojen taittelusta, tavoista ja bloggaamisesta

Tanaan olen reippaillut, osallistunut lautasliinojen taittelutunnille ja ihmetellyt taas kerran ihmisia, joilla ei ole minkaanlaisia tapoja.

Reippailusta tulee hirvean hyva mieli. Eilinen kuluikin melkoisen angstin ja murehdinnan parissa, enimmakseen sohvalla. Vetaydyin nukkumaan takalaista aikaa yhdeksalta ja olin kiitollinen kellojen siirrosta paivalla tunnilla eteenpain, muutenhan kello olisi ollut vasta kahdeksan. Nukuin yksitoista tuntia, kaikesta paivan makoilusta huolimatta.

Mutta tanaan mieliala on aivan toinen! Tein kannellakavelyn ennatykseni eli kiersin sita toista tuntia. Pitempaan en jaksanut,  alkoi janottaa ja kuumuuskin kiusasi. Olemme nyt keskella Atlantia silla tavalla, etta tasta on suunnilleen yhta pitka matka Afrikkaan kuin Etela-Amerikan mantereelle. Taalla nayttaa talta.

Jos tasta vetaisi suoran viivan Etela-Amerikan lapi, oltaisiin suunnilleen taalla, Meksikon Capo San Lucasissa. Tosin vain suunnilleen, nama eivat todellakaan ole mitaan suunnistuskoordinaatteja.

Huonotapaisia ihmisia paasin seuraamaan ensinnakin lounaalla. Muuan miekkonen, ei siis tosiaankaan mikaan herra, yritti ravintolaan pelkissa uimahousuissa, paljain jaloin, vetta valuen. Nyt tiedan, etta ravintolan ovella paivystavat tarjoilijat eivat ole ainoastaan toivottamassa ihmisia tervetulleiksi vaan vahtimassa naita uimapukuveijareita, jotka kuvittelevat olevansa niin jumalallisen kauniita, etta kaikki haluavat katsella heita samalla kun syovat perunamuusia.

 Eilen nain naisen, joka pyrki ravintolaan bikineissa.

Muita huonotapaisia nain lautasliinakurssilla. Oppitunti pidettiin neloskannen baarissa ja opettaja naytti oikeat otteet flyygelin kannella. Soittopelin reunaa kiertaa mikas muu kuin pieni tiski ja sita reunustaa muutama baarituoli. Ihmiset olivat tulleet hyvissa ajoin ja istuneet baarin tuoleille odottamaan. Vain baarituolit oli hienotunteisesti jatetty tyhjiksi, jotta kaiki nakisivat, mita flyygelin kannella tapahtuu. Mutta eikos sitten viime hetkilla baariin purjehdi pari rouvaa, jotka sivuilleen vilkuilematta tunkevat ahterinsa keskeisimpiin baarituoleihin ja peittavat samalla nakyman puolelta yleisoa. Taman innostamina muutamat muutkin ponkaisivat sijoiltaan ja  niin oli flyygelin reunus miehitetty. Kaikki muut mutisivat kiukkuisesti, mutta silla ei ollut mitaan vaikutusta.

Palaan viela vahan eiliseen paivitykseen. Mainitsin elokuvan Julia & Juliet ja nakojaan oletin, etta kaikki tuntevat tarinan. Ehka eivat sentaan?

Ensinnakin elokuvan paatahtena on Meryl Streep, mika on vakuus siita, etta elokuva on hyva. Tarina kertoo amerikkalaisesta kokista Julia Childista, joka kirjoitti ranskalaisen keittokirjan amerikkalaisille ja oli ihan oikeasti olemassa. Samalla, kun kuvataan Julian elamaa Ranskassa 1950-luvun vauhteessa, kerrotaan 2000 luvulla elavasta Julietista, joka paatti valmistaa kaikki Childin keittokirjan ruoat ja kirjoittaa siita blogia.

Menematta taman syvemmalle elokuvaan (katsokaa se, jos ette ole nahneet), pohdin vahan bloggaamista.

Julietin blogi sai nopeasti valtavan joukon faneja, hanesta tuli kuuluisa ja taisi han jonkun verran vaurastuakin bloginsa ansiosta. Se vaikutti kovin helpolta.

Mina olen nyt kirjoittanut 87 blogitekstia, tama on 88. Sivujani on katsottu 2539 kertaa (naen tilaston, vaikka te ette nae). Minulla on siis ollut keskimaarin 29 lukijaa joka paiva. Kiitos teille!

Mutta ei tama silti mikaan menestys ole. Viela?

En ole koskaan ollut poytalaatikkokirjailija. En loyda mitaan iloa siita, etta kirjoittaisin vain itselleni. Haluan kirjoittaa muille. Ja nyt tietysti joku sanoo, etta panes siten kirjoittaen vahan paremmin niin useammat viitsivat lukea.

Pohdin asiaa aamulla Celin kanssa kahvilassa. Oliko muka ihan totta, etta Juliet sai niin nopeasti niin paljon lukijoita?

- Niin, mutta ajattele nyt, Cel sanoi. Juliet kirjoitti englanniksi. Sina kirjoitat suomeksi. Kuka osaa suomea?
- Noin viisi miljoonaa, mina puolustauduin. Ja melkein kaikki osaavat lukea!

Silti on hienoa, etta nainkin monet ovat jaksaneet seurata tata blogia. Enka mina suinkaan aio lopettaa. Pian tulee kesa ja sitten ollaankin ihan eri maisemissa, maaseudulla, Vanhalla maatilalla. Voi kun mina odotan sita!

Lähdön edellä

Aamupäivä kului ruoanlaittoon. Tyttäret olivat vielä kaikki koolla, viimeistä kertaa ennen kuin lähdemme reissuun. Yritin antaa ohjeita talonpidosta poissaolomme aikana, mutta minua kiellettiin kohkaamasta lähdöstäni ja muistutettiin, että tässä ollaan jo aikaihmisiä. Kiistän kohkanneeni.


Olisin halunnut käydä hyvästelemässä myös kesäkodin, mutta se nyt jäi. Eilen oli niin huono ajokeli, etten viitsinyt lähteä matkaan, kun mitään todella tärkeää toimitettavaa ei kuitenkaan ollut. Nyt pitää vain luottaa siihen, että aitan ikkunalle asettamani tonttupari valvoo pihapiirin liikennettä.

Matkakuume alkaa vähitellen nousta. Toivottavasti en ole unohtanut mitään tärkeää, en ainakaan mitään, minkä olisin luvannut jollekulle. Jos olen, pyydän anteeksi jo nyt.

Tänä talvena ei sitten menty edes hiihtämään (kun en vielä tähän mennessä ole saanut aikaiseksi). Ostin viime vuonna sukset, kun täällä Turun seudullakin oli kunnon hiihtokelit. Tässä lähistöllä on mainioita latuja, joita kävin muutaman kerran kiertämässä. Kesämaisemiin tein retkiä koiran kanssa - siellä ladun sai tehdä itse umpihankeen.

Hiihdin tätä omaa latuani monta kertaa edestakaisin. Tässä kulkee polku, jota pääsee hevosella ja traktorilla, mutta ei autolla ja joka johtaa meidän kylästämme naapurikylään.

Kului vuosikymmeniä, etten ollut suksilla. Lapsena hiihtäminen oli talvella luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, lähes kaikki tulivat suksilla kouluun. Ladulle pääsi kotipihalta. Sen takia olikin kynnys aloittaa kaupunkilaishiihto, joka edellyttää suksien pakkaamista autoon ja ajamista ladun varteen. Sitten, kun lopulta pääsin näille hienoille, koneen tekemille laduille, huomasin monen muunkin asian muuttuneen. Ensin tietysti se, että ladut ovat yksisuuntaisia, väärään suuntaan ei sovi mennä. Ja sitten se, miten hienoja varusteita muilla hiihtäjillä oli. Minulla ei ollut mitään muita hiihtovarusteita kuin monot ja sukset, muuten olin haalinut päälleni jonkun vanhan tuulipuvun tapaisen. Edes juomapulloa ei ollut, vaikka ilman sitä mikään liikunta ei näytä nykyihmiseltä onnistuvan. Hiihtää sentään osasin vanhasta muistista.

Nyt pitää kirjoittaa lista asioista, jotka on vielä tehtävä ennen lähtöä. Minulla on matkalaukku avoinna tuossa lattialla ja olen heitellyt sinne yhtä ja toista jota arvelen tarvitsevani.  Laivassakin voi kuulema harrastaa talviurheilua, siellä on pieni jääareena. Luistimia en silti pakkaa mukaan, ne saa lainaksi.