Hevonen nöyryytti minut

Minulla oli viime viikolla kamalin ratsastustunti ikinä. En pudonnut eikä rakas ratsuni Heimir yrittänyt edes pukittaa kuten se tekee vähän kepeämmällä tuulella ollessaan. Nyt se oli vakavissaan ja päätti näyttää, kuka on kuka. Hevonen kertakaikkisesti nöyryytti minut, perin pohjin.

Luulen, että kaiken takana oli edellisviikon tunti, joka minun mielestäni meni aika hyvin. Sain hevosen tekemään asioita, joita se ei koskaan ennen ole kanssani tehnyt. Viime viikolla minusta tuntui, että hevonen oli päättänyt kostaa.

Mitä se sitten teki? Ei mitään.  Ei mitään. Yritinpä minä mitä tahansa, se vain otti askelen silloin ja toisen tällöin ilman aikomustakaan totella.

Yritin hyvällä.

- Hop hop nyt, mene, mene. Katso nyt kun kaikki muutkin menee, pidä kiirettä, me jäädään joukosta. Hop hop nyt... (Ja tätä kaikkea tietenkin säesti pohkeiden läiske, maiskuttelu ja jopa raipan viuhahdus silloin tällöin).

Yritin olla jämäkkä.

- NYT menet. Älä yhtään yritä, tiedät, että minun kanssani ei auta. Ala painua!

Yritin pahalla.

- On se nyt perr...! Ja varmasti menet, ihan varmasti senkin junttura, nyt käy huonosti jos et ala mennä!

Ei mitään vaikutusta.

En tarvitse ketään hevoskuiskaajaa sanomaan, että meillä on johtajuusongelma. Tai siis minulla on, Heimirille näyttää olevan selvää, kumpi johtaa.

Viime viikon tuntia pitänyt Marianne ehdotti lopulta, että voisin välillä mennä Heimirin kanssa maastoon. Että hevosella olisi hauskaa. Ja ehkä minullakin.

Niinpä olin maastossa tänään.

Tämä mainio tapaus on Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta.

Kuvassa Heimir ennen kuin harjasin ja satuloin sen tänään. Jostain syystä en tähän aikaan vuodesta kadehdi yhtään niitä, jotka omistavat oman hevosen ja hoitavat sen itse joka päivä.

Meillä oli tänään ihan mukavaa, oikein mukavaa. Yhdessä toisen ratsukon kanssa kiertelimme syyslauhassa puolipäivän hämärässä metsäteitä pari tuntia. Heimir oli reipas ja ihana eikä siinä ollut jälkeäkään viimeviikkoisesta juntturasta.

Yhteisymmärrys. Se on se, mitä etsin. Oppisinpa tietämään, mitkä ovat ne viestit, joilla kerron tälle hevoselle, mitä haluan sen tekevän siten, etten loukkaa sen herkkää omanarvontuntoa. Pelolla ja pakottamalla ei synny hyvää yhteistyötä, ei ihmisten eikä hevosten kanssa. Ei missään.

Yhdessä asiassa me Heimirin kanssa kuitenkin olemme samanlaisia, olemme melkoisen itsepäisiä.

Olkoon siis yhteinen  mottomme: periksi ei anneta.


  

Ratsastusterapiaa

Pitkästä aikaa pääsin hevosen selkään tänään. Välillä jo ajattelen, että minun täytyy lakata mainostamasta hevosharrastustani tuossa sivupalkin esittelyssä, kun en ikinä enää ehdi tallille.

Olin kahden tunnin maastolenkillä Jaakkolan islanninhevostallilla. Mynämäen metsissä oli vielä täysi talvi.

 Oli ihanaa päästä ratsaille, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Epäilin, etten kykene enää edes kampeamaan itseäni satulaan, mutta hyvin sekin onnistui. Ainoa harmi oli se, että vanha ratsastusvamma, oikean puolen murtunut istumaluu, muistuttaa itsestään varsinkin pitemmillä matkoilla.




Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on Mynäjoki. Aina, kun ylitämme tämän sillan ja kopsuttelemme siitä puolelta toiselle muistan vanhan sadun kolmesta kilistä ja sillan alla asuneesta sudesta vai mikä örkki siellä nyt olikaan. Se, missä sillanalustyyppi aina kysyi: "Kuka siellä kopsuttaa", muistatteko?

Minun ratsuni tänään oli islanninhevoseksi isokokoinen Höfdingi, sama heppa, jolla aloitin ratsastusharrastukseni uudelleen muutama vuosi sitten. Se on tosi vakaa ja luotettava ratsu joka ei pidä turhaa kiirettä; kuten näette, sillä ei ollut mitään tarvetta kulkea turpa edellä menijän häntäjouhissa, vaikka näillä hevosilla muuten on luja "Kaveria ei jätetä" -henki.

Jos teillä on niska-, hartia- tai selkävaivoja, niin suosittelen ratsastusta, se tekee lihaksille hyvää. Suosittelen sitä myös kaikenlaisten kolotusten, yleisen vetämättömyyden ja erityisesti pahan mielen hoitamiseen. Se parantaa ihan kaikki vaivat. Joskus  se tosin saattaa tuoda jonkun uuden, kuten minulle sen rikkoontuneen luun mutta yleensä sentään ei, kunhan muistaa olla kohtuullisen varovainen.

Välit selviksi hevosen kanssa

Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.

Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.

Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.

En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana  täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.

Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.

Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.

Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.

Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.

Vilkas kauppapäivä

Tänään on ollut kauppiaita liikkeellä. Ensin tarjottiin Helsingin Sanomien viikonvaihdenumeroita.

- Ei kiitos tällä kertaa, en ehdi lukemaan, sanoin.

Se oli sillä selvä. Usein keskeytän puhelinmyyjät heti alkuun, minusta se on reilua, se, ettei heidän tarvitse lopottaa koko litaniaa ja kuulla sitten, ettei kauppoja synny, että he saavat tietää sen heti. Nyt olin laiska ja liian hyvällä tuulella. Kuuntelin loppuun asti.

Sitten tarjottiin Luhta-laukkua. Sini-vihreäraidallista, tilavaa, tyylikästä. Voi ottaa vaikka rannalle. Ei mitään halpiskamaa, tunnettua Luhta-laatua. Polyesteriä. Mukana olisi saanut yllätyslahjan ja puolen vuoden numerot uudistunutta Kotivinkkiä. Vai oliko se toisinpäin?

- Houkutteleva tarjous. Olen varma, että monet tarttuvat tuohon riemumielin, mutta minä en nyt tilaa. Kiitos, sanoin.

Tämäkin uskoi kerrasta. Puhe oli säälittävän pitkä. Olen pahoillani.

Kun näistä päästiin, suulin nurkalle kurvasi auto. Sammutin ruohonleikkurin ja menin vastaan. Autosta nousi mies.

- Päivää. Olisi tällainen hieno ilmakuva teidän talosta. Kuvattiin tuossa muutama viikko sitten.

Muistin kyllä. Piileskelin räystään alla pelkkä pyyhe ympärilläni enkä uskaltanut mennä ulkosuihkuun kun näin yläpuolella kiertelevän helikopterin. Hävytöntä. Onko se edes laillista?

- Meillä on aika tuore ilmakuva täältä. Ei kiitos tällä kertaa, sanoin.

Miehen silmiin valui pettymys. Kaikki olivat tainneet sanoa ei kiitos, kaikilla taisi olla tuore ilmakuva talostaan sillä viime kerrasta ei ole montaa vuotta aikaa. Hän oli sentään tullut Tampereelta asti.

-Tästä saisi tällä tavalla siististi rajattua tuon pellon pois. Tulisi kaunis taulu.

- Ei kiitos sittenkään, minä sanoin.  

Mies kääntyi ja käveli uupunein askelin autolleen.

Tänään en edes yrittänyt käydä ulkosuihkussa tai muuten kekkaloida vähissä vaatteissa kun kerran päivä oli vilkas. Leikkasin ruohoa ja pohjamaalasin kaksi keittiön tuolia, jotka hioimme ystäväni kanssa viikonloppuna. Luin loppuun Eppu Nuotion Lopun. Lämmitin eilistä kaalisoppaa.

Illalla ajoin tallille, ratsastin kuvankauniilla tammalla ja olin tyytyväinen, kun kaikki meni niinkin hyvin kuin meni.

Odotan nyt joka päivä tuloksia yliopiston pääsykokeista. Ne luvattiin viimeistään ensi tiistaiksi. Jos en pääse, täytyy selvitä pettymyksestä, joka tulee olemaan kova. Jos pääsen, täytyy  selvitä muuten.

Aina täytyy selvitä jostain.

Puhdasta mielihyvää

Kyllä nyt on hyvä mieli: olin pitkästä aikaa ratsastamassa. Vaikka pohkeenväistö sujui vain vähän sinne päin ja kevennyskin oli välillä hukassa, niin hauskaa oli kumminkin.

Elämässä on aika vähän asioita, jotka tuottavat puhdasta mielihyvää. Jos jonkun sellaisen löytää, siitä on syytä pitää kiinni. Minulle ratsastus on sitä, jollekin toiselle se voi olla vaikka kuorolaulua.

Jotain liikuntaa olisi kuitenkin hyvä harrastaa. Tässä iässä ihmisen elämäntavat alkavat jo näkyä ja tuntua ja jos ei yhtään liiku, voi tulla vaikeat oltavat. Ymmärrän kyllä, että kansakoulun karmeista liikuntatunneista voi olla mahdoton päästä yli edes kuuttakymmentä käydessä, mutta kannattaisi edes yrittää.

En tiedä millaista koulujen liikunnanopetus on nykyään, mutta miten minusta tuntuu, etteivät asiat olisi kauheasti parantuneet omista kouluajoistani? Vai tunteeko joku jonkun - ihan minkä ikäisen tahansa - joka väittäisi nauttineensa koululiikunnasta, saaneensa siitä kipinän liikuntaharrastukseen ja kaupanpäällisiksi kosolti ihania muistoja? Minulle ei ainakaan tule mieleen ketään.

Tallimatkalla kävin tankkaamassa auton, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En ollut ihan varma, mitä bensaa minun pitäisi laittaa, joten otin 98:aa. Luulen, että Xantia on liian vanha etanoliautoksi. Vanha se on joka tapauksessa, siinä ei enää radiokaan toimi ja se on tosi kurjaa. Muuten se on palvellut uskollisesti ja siksi tuntuu petokselta sanoa, että haluaisin auton, joka veisi vähemmän bensaa ja jossa olisi parempi kuljettaa koiraa. Ja joka mielellään olisi kirkkaanpunainen, niin ettei kukaan enää voisi ajaa risteyksessä kylkeen ja selittää, ettei yhtään huomannut meitä.

Hevosjuttuja

Jo monta päivää on mennyt, eikä vielä sanaakaan hevosista. Tämä ei käy laatuun. Tietysti aloittelevan bloginpitäjän täytyy esitellä elämäänsä monelta kantilta, jotta ne (tulevat) sankat lukijajoukot pysyvät kärryillä ja siksi ehkä on perusteltua tuoda ensin esiin kotia ja perhettä ja sen semmoista. Mutta nyt kyllä viimeistään on aika kirjoittaa vähän hevosista.

Tässä olen minä ja islanninhevostamma Skuld. Menossa on ratsastajanurallani aina ajankohtainen harjoitus, oikean kevennyksen löytäminen. Oliko se nyt sisä- vai ulkojalka, menikö se alas vai ylös ja mihin minun takamukseni siinä tapauksessa menee? Ne, jotka ymmärtävät asian päälle käsittävät, ettei urani ole kovin pitkällä vielä.

Tämä kaunis hevonen on mynämäkeläisen Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta. Aloitin siellä ratsastusharrastukseni uudestaan noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen muutama vuosi sitten. Tupakanpolton lopettamisen ja iltalukion aloittamisen ohella se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat suunnitelmallisia ja määrätietoisia nuoresta asti. Heillä on päämääriä ja jonkunlainen tieto siitä, miten päämääriin päästään. He jopa tietävät, mikä on heille hyväksi ja mitä on syytä jättää tekemättä.

Minä en ole niitä ihmisiä. Siksipä elämä on tuonut eteen kaikenlaista vastaanotettavaa ja muovannut siitä kuvion, johon ei aina tunne täysin sopivansa. Ei aina tunne itseään. Niinpä koinkin varsinaisen valaistuksen, kun olin kerran lähdössä tallille ja seisoin eteisen peilin edessä tallivaatteet päällä. Äkkiä se ihminen siellä peilissä näytti tutulta, minulta, ikään kuin kauan kadoksisssa ollut Joku olisi palannut. Hyvä harrastus saa parhaimmillaan aikaan jotain tällaista.

Vaikka oikea kevennys ei vieläkään aina heti löydy, koen silti vähän edistyneeni. Tänä vuonna hevostelu on ollut valitettavan vähäistä, mutta toivon hartaasti, että voin tulevaisuudessa käyttää siihen enemmän aikaa. Ja hyvin mielelläni jatkaisin sitä juuri islanninhevosten parissa.

Jaakkolaan on meiltä 45 kilometriä yhteen suuntaan. Se onkin sitten ainoa huono puoli siellä. Onneksi talli on sopivasti niin ikään 45 kilometrin päässä kesäkodistani.

Kaksi vuotta sitten toteutin yhden suurista unelmistani ja osallistuin islanninhevosvaellukselle Käsivarren Lapissa. Lapin Vaellushevosten järjestämä viiden päivän retki tuntureille oli huippuelämys. Terveisiä vain mainiolle matkaseuralleni Petralle, Elinalle ja Niinalle!

Ratsastimme noin 150 kilometriä. Matkavauhti oli aika hidas, sillä kivikkoisessa tunturissa käynti on ainoa mahdollinen askellaji. Kun maasto salli, päästeltiin lujempaa. Oma ratsuni oli suloinen satuhevonen Skoppa.

Kaikki, jotka ovat käyneet Lapissa, tietävät, miten kaunista siellä on. Muille ei voi sanoa muuta, kuin että menkää katsomaan, muuhun sanat eivät riitä.

Ennen matkaa olin eniten huolissani siitä, miten jaksan, kun en kuitenkaan ole mikään urheilija enkä ihan nuorikaan enää. Sen suhteen ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, edes takamus ei hiertynyt vaikka olin kokeneempien neuvosta varautunut vauvatalkilla. Retki oli kaikin puolin niin hyvin järjestetty, ettei mitään ongelmia ollut. Paitsi kylmyys, onhan tunturissa syyskuussa kylmä. Olin ottanut aivan liian ohuen makuupussin mukaan ja ensimmäinen yö teltassa oli hyinen. Aamulla pyyhin teltan oviaukosta räntää sikäli kuin kohmeisilla sormillani kykenin.

Äitini, sota-ajan lapsi, viljeli joskus sanontaa, jonka mukaan on kylmä kuin ryssän helvetissä. Tämä tuli etsimättä mieleeni, kun Niinan kanssa tärisimme tässä teltassa muka nukkumassa räntäsateen läiskähdellessä telttakankaaseen. Jonkinlaiseen horkkaan siinä kai sitten vaivuttiin kuitenkin kun ensin oli aikamme naurettu sitä, mistä kaikesta mekin olemme valmiita maksamaan.

Jos joku on lähdössä vastaavalle matkalle, niin kannattaa paneutua kunnon varusteiden hankkimiseen. Tuulen- ja vedenpitävät päällysvaatteet, tarpeeksi vaatetta alle, kunnollinen makuupussi, lämpimät ratsastuskäsineet ja toiset varalle sekä kypärämyssy ehdottomasti. Itse olisin jo paljon viisaampi. Joulupukki oli nähnyt öisen ahdinkoni ja toikin heti seuraavana jouluna minulle hyvän makuupussin. Ilmeisesti olen lähdössä uudestaan joskus?

Matkoilla kerätyt kokemukset jättävät sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. Lyhytkin matka antaa vertailukohdan arkielämään. Kun pidimme kahvitaukoa tuulessa ja sateessa ja päivämatkaa oli vielä edessä monta tuntia ajattelin, että olen todella onnellinen sitten, kun saan taas istua omassa keittiössäni kahvilla.

Hauskaa oli silti, koko ajan. Se oli vähän kuin ratsastuksen intensiivileiri.

Pitkän hevosvaelluksen järjestäminen vaatii yrittäjiltä todella suurta ammattitaitoa. Jos ruoka on huonoa tai vaelluksen vetäjä pahalla päällä, matka on pilalla. Anu ja Riku Leppänen tekevät niin hyvää työtä, että ovat täysin ansainneet kaikki kehut ja huomionosoitukset, joita heille on annettu. Hevosetkin tuntuivat sisäistäneen palveluasenteen. Tämä ei ole mikään mainos, vaan vilpitön kehu.

Vaellukselta palattuani keskityin taas töihin ja opiskeluun. Iltaisin pidettävät ratsastustunnit ja iltaopiskelu eivät oikein sopineet yhteen ja kun hevostelun tarve kuitenkin oli kova, hankkiuduin erään yksityishevosen hoitajaksi. Kävin päiväsaikaan harjaamassa ja ratsastamassa muuatta issikkaruunaa Mynämäellä. Muutaman kerran sujui ihan hyvin, mutta sitten onnistuin kaahottamaan itseni sairaalaan ja siihen loppui se homma.

Innostuin nimittäin ratsastamaan ilman satulaa ja kun sitten kerran meillä hepan kanssa näkemykset menosuunnasta kävivät pahasti ristiin, lensin lahjakkaasti tantereelle. Seurauksena oli istumaluun murtuma, viikko sairaalassa ja kuusi viikkoa sairaslomaa.

Pakko sanoa, että se teki kipeää. Jonkunmoinen sekavuustilakin siitä seurasi, sillä kun perheeni säntäsi voivottelemaan sairaalasängyn ääreen, lupasin oitis lopettaa ratsastuksen siihen paikkaan. Toki sitten, pahimman mentyä ohi, lievensin lupaustani sen verran, etten ainakaan ilman satulaa ratsasta enää ikipäivinä.

Niinpä.

Tässä minä ja Jaakkolan hurmuripoika Heimir olemme viime kesänä tulossa uimasta.