Hevosjuttuja

Jo monta päivää on mennyt, eikä vielä sanaakaan hevosista. Tämä ei käy laatuun. Tietysti aloittelevan bloginpitäjän täytyy esitellä elämäänsä monelta kantilta, jotta ne (tulevat) sankat lukijajoukot pysyvät kärryillä ja siksi ehkä on perusteltua tuoda ensin esiin kotia ja perhettä ja sen semmoista. Mutta nyt kyllä viimeistään on aika kirjoittaa vähän hevosista.

Tässä olen minä ja islanninhevostamma Skuld. Menossa on ratsastajanurallani aina ajankohtainen harjoitus, oikean kevennyksen löytäminen. Oliko se nyt sisä- vai ulkojalka, menikö se alas vai ylös ja mihin minun takamukseni siinä tapauksessa menee? Ne, jotka ymmärtävät asian päälle käsittävät, ettei urani ole kovin pitkällä vielä.

Tämä kaunis hevonen on mynämäkeläisen Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta. Aloitin siellä ratsastusharrastukseni uudestaan noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen muutama vuosi sitten. Tupakanpolton lopettamisen ja iltalukion aloittamisen ohella se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat suunnitelmallisia ja määrätietoisia nuoresta asti. Heillä on päämääriä ja jonkunlainen tieto siitä, miten päämääriin päästään. He jopa tietävät, mikä on heille hyväksi ja mitä on syytä jättää tekemättä.

Minä en ole niitä ihmisiä. Siksipä elämä on tuonut eteen kaikenlaista vastaanotettavaa ja muovannut siitä kuvion, johon ei aina tunne täysin sopivansa. Ei aina tunne itseään. Niinpä koinkin varsinaisen valaistuksen, kun olin kerran lähdössä tallille ja seisoin eteisen peilin edessä tallivaatteet päällä. Äkkiä se ihminen siellä peilissä näytti tutulta, minulta, ikään kuin kauan kadoksisssa ollut Joku olisi palannut. Hyvä harrastus saa parhaimmillaan aikaan jotain tällaista.

Vaikka oikea kevennys ei vieläkään aina heti löydy, koen silti vähän edistyneeni. Tänä vuonna hevostelu on ollut valitettavan vähäistä, mutta toivon hartaasti, että voin tulevaisuudessa käyttää siihen enemmän aikaa. Ja hyvin mielelläni jatkaisin sitä juuri islanninhevosten parissa.

Jaakkolaan on meiltä 45 kilometriä yhteen suuntaan. Se onkin sitten ainoa huono puoli siellä. Onneksi talli on sopivasti niin ikään 45 kilometrin päässä kesäkodistani.

Kaksi vuotta sitten toteutin yhden suurista unelmistani ja osallistuin islanninhevosvaellukselle Käsivarren Lapissa. Lapin Vaellushevosten järjestämä viiden päivän retki tuntureille oli huippuelämys. Terveisiä vain mainiolle matkaseuralleni Petralle, Elinalle ja Niinalle!

Ratsastimme noin 150 kilometriä. Matkavauhti oli aika hidas, sillä kivikkoisessa tunturissa käynti on ainoa mahdollinen askellaji. Kun maasto salli, päästeltiin lujempaa. Oma ratsuni oli suloinen satuhevonen Skoppa.

Kaikki, jotka ovat käyneet Lapissa, tietävät, miten kaunista siellä on. Muille ei voi sanoa muuta, kuin että menkää katsomaan, muuhun sanat eivät riitä.

Ennen matkaa olin eniten huolissani siitä, miten jaksan, kun en kuitenkaan ole mikään urheilija enkä ihan nuorikaan enää. Sen suhteen ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, edes takamus ei hiertynyt vaikka olin kokeneempien neuvosta varautunut vauvatalkilla. Retki oli kaikin puolin niin hyvin järjestetty, ettei mitään ongelmia ollut. Paitsi kylmyys, onhan tunturissa syyskuussa kylmä. Olin ottanut aivan liian ohuen makuupussin mukaan ja ensimmäinen yö teltassa oli hyinen. Aamulla pyyhin teltan oviaukosta räntää sikäli kuin kohmeisilla sormillani kykenin.

Äitini, sota-ajan lapsi, viljeli joskus sanontaa, jonka mukaan on kylmä kuin ryssän helvetissä. Tämä tuli etsimättä mieleeni, kun Niinan kanssa tärisimme tässä teltassa muka nukkumassa räntäsateen läiskähdellessä telttakankaaseen. Jonkinlaiseen horkkaan siinä kai sitten vaivuttiin kuitenkin kun ensin oli aikamme naurettu sitä, mistä kaikesta mekin olemme valmiita maksamaan.

Jos joku on lähdössä vastaavalle matkalle, niin kannattaa paneutua kunnon varusteiden hankkimiseen. Tuulen- ja vedenpitävät päällysvaatteet, tarpeeksi vaatetta alle, kunnollinen makuupussi, lämpimät ratsastuskäsineet ja toiset varalle sekä kypärämyssy ehdottomasti. Itse olisin jo paljon viisaampi. Joulupukki oli nähnyt öisen ahdinkoni ja toikin heti seuraavana jouluna minulle hyvän makuupussin. Ilmeisesti olen lähdössä uudestaan joskus?

Matkoilla kerätyt kokemukset jättävät sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. Lyhytkin matka antaa vertailukohdan arkielämään. Kun pidimme kahvitaukoa tuulessa ja sateessa ja päivämatkaa oli vielä edessä monta tuntia ajattelin, että olen todella onnellinen sitten, kun saan taas istua omassa keittiössäni kahvilla.

Hauskaa oli silti, koko ajan. Se oli vähän kuin ratsastuksen intensiivileiri.

Pitkän hevosvaelluksen järjestäminen vaatii yrittäjiltä todella suurta ammattitaitoa. Jos ruoka on huonoa tai vaelluksen vetäjä pahalla päällä, matka on pilalla. Anu ja Riku Leppänen tekevät niin hyvää työtä, että ovat täysin ansainneet kaikki kehut ja huomionosoitukset, joita heille on annettu. Hevosetkin tuntuivat sisäistäneen palveluasenteen. Tämä ei ole mikään mainos, vaan vilpitön kehu.

Vaellukselta palattuani keskityin taas töihin ja opiskeluun. Iltaisin pidettävät ratsastustunnit ja iltaopiskelu eivät oikein sopineet yhteen ja kun hevostelun tarve kuitenkin oli kova, hankkiuduin erään yksityishevosen hoitajaksi. Kävin päiväsaikaan harjaamassa ja ratsastamassa muuatta issikkaruunaa Mynämäellä. Muutaman kerran sujui ihan hyvin, mutta sitten onnistuin kaahottamaan itseni sairaalaan ja siihen loppui se homma.

Innostuin nimittäin ratsastamaan ilman satulaa ja kun sitten kerran meillä hepan kanssa näkemykset menosuunnasta kävivät pahasti ristiin, lensin lahjakkaasti tantereelle. Seurauksena oli istumaluun murtuma, viikko sairaalassa ja kuusi viikkoa sairaslomaa.

Pakko sanoa, että se teki kipeää. Jonkunmoinen sekavuustilakin siitä seurasi, sillä kun perheeni säntäsi voivottelemaan sairaalasängyn ääreen, lupasin oitis lopettaa ratsastuksen siihen paikkaan. Toki sitten, pahimman mentyä ohi, lievensin lupaustani sen verran, etten ainakaan ilman satulaa ratsasta enää ikipäivinä.

Niinpä.

Tässä minä ja Jaakkolan hurmuripoika Heimir olemme viime kesänä tulossa uimasta.