Koirasi ehdoilla, joulunakin

Otsikko on varastettu Pedigreen koiranruokamainoksesta, mutta se kuvasi niin osuvasti sitä, mistä olin ajatellut tänään kirjoittaa, että rikokseni on jo anteeksi annettu.

Koiran omistaminen on nykyään tavattoman vaativaa. Tiedän aiheesta jotain, vaikka en edes ole oikea koiraharrastaja,  pelkkä lemmikin omistaja vain.

Tässä on koiramme Nonna.

Nonna asuu naapurissa. Asia on nimittäin niin, että ruusupensaan takana on kaksi asuntoa, jotka kuuluvat molemmat meille. Toisessa asumme me ja toisessa asuu meidän koiramme. Ei toki yksin, sillä Nonnalla on mukava kämppäkaveri Niina, joka osaltaan huolehtii koiran hyvinvoinnista.

Tähän, kieltämättä aika erikoiseen järjestelyyn meidät pakotti se, että Raine tuli äkkiä allergiseksi koiralle. Ennen Nonnaa meillä oli Muru, joka eli kanssamme toistakymmentä vuotta ilman ongelmia. Jokin Nonnan ominaisuus kuitenkin oli sen laatuinen, ettei miehen ja koiran yhteiselämästä tullut mitään. Asumisjärjestely toimii hyvin vaikka meillä ehkä on vähän outo maine nyt. Ei kukaan ole tullut ihan suoraan sanomaan, mutta kerran törmäsin eräällä keskustelupalstalla koira-aiheiseen viestiketjuun, jossa joku puhisi että :"Kaikkea niitten rakkien eteen tehdään, kun joku kuuluu jo hommanneen koiralleen oman asunnonkin!" Mahtoiko tarkoittaa meitä?

Nonna on pietarilainen löytökoira. Sen ankeista alkuvaiheista ja kaikista muista, pitkään jatkuneista hankaluuksista voisi kirjoittaa kirjan. Nyt en tee sitä, mutta sanon vain, ettei tälle yksilölle olisi mistään löytynyt hyvää kotia, joten kodin vaihtaminen ei tullut kysymykseen.

Nonna on nykyään tosi mukava koira. Onhan se remmiräyhä ja arka, mutta muuten iloinen ja täysin käsiteltävissä. Se on myös oppinut talon tavoille, eikä vaadi mitään erityiskohtelua. Eikä saakaan; se on koira.

Koiriin suhtaudutaan nykyään kovasti eri tavalla kuin silloin, kun olin lapsi (no nyt tulee sitä että kaikki oli ennen paremmin).

Minulla oli lapsenakin koira, pieni mustavalkoinen narttu. Kun sillä oli juoksuaika, meidän pihallamme saattoi parhaimmillaan majailla kymmenkunta urosta, päiväkausia. Siinä nämä toiveikkaat sulhot päivystivät, eikä kukaan kaivannut niitä. Kun toivo sitten hiipui tai niitä alkoi muuten vain kyllästyttää, ne menivät koteihinsa. Muistan erityisesti yhden valtavan ison Newfoundlanduroksen, jonka ristin Nalleksi. Se oli yksi sinnikkäimmistä piirittäjistä ja tykkäsi minustakin, koska tuli aina joskus minua vastaan, kun tulin koulusta. Se saaattoi makailla keskellä kylätietä ja kun tulin, se lampsi perässäni meille. Kyllä minä tiesin, missä sen koti oli ja tiesin niiden muidenkin koirien kodit, mutta ei tullut mieleenkään mennä viemään koiraa takaisin, osasihan se sinne itsekin sitten kun tahtoi mennä.

Me emme asuneet missään avaralla maaseudulla, vaan ihan Turun kyljessä, tavallisella omakotialueella. Siellä kulki autoja, polkupyöriä, pieniä lapsia yksin ja koiria. Kukaan ei ihmetellyt tai valittanut enkä tiedä, että koirista olisi koskaan ollut mitään harmia.

Jos koira ja varsinkin isokokoinen koira, kulkisi nyt yksin tietä pitkin, siitä tiedettäisiin Radio Novassa ja monilla muilla asemilla lähes välittömästi. Viesti kadonneesta koirasta kulkisi Facebookissa ja keskustelupalstoilla. Iltapäivälehdet tekisivät aiheesta uutisen, päivälehdissäkin siitä kerrottaisiin. Etsintäpartioita organisoitaisiin.

Näin vain on käynyt, yksin kuljeksivat koirat eivät kuulu enää suomalaiseen yhteiskuntaan. Jos koirilta kysyttäisiin, niin ne varmaan sanoisivat että ikävä kyllä. Ainakin silloin, kun koiralla on koti, jonne mennä.

En missään tapauksessa puolusta holtitonta koiranpitoa. Sitä minä nyt vain ihmettelen, että miksi koirilla on niin kauheasti ongelmia nykyään? Miksi koiran kanssa eläminen näyttää usein olevan mahdotonta, ellei sitä aktivoida ja sen kanssa käydä harrastusseuroissa?

Koiran aktivointia ei olisi kannattanut ottaa 60-luvulla puheeksi, siitä olisi takuuvarmasti saanut kylähullun maineen. Sitä olisi naurettu kyläkauppojen lihatiskeillä ja tuppervaarakutsuilla  ja Kesoilin baarissakin. Ei semmoisesta tiedetty tavallisten ihmisten keskuudessa mitään. Koirat olivat perheenjäseniä ja sopeutuivat perheen rytmiin. Nyt jotkut perheet rytmittävät elämänsä sen mukaan, mitä koiran arvellaan tarvitsevan.

Koiraongelmien laajuutta kuvannee se, että remmiräyhäkursseille - joita kukaan ei 60-luvulla pitänyt tarpeellisena järjestää - on kuukausien jonot. Tiedän sen, kun yritin ilmoittaa itseäni ja Nonnaa po. koulutukseen.

Puhuinko itseni nyt pussiin? Olisiko aktivoinnista kuitenkin apua?