Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolen Helsingistä runoilija L.Onervan kautta.
Ateneumissa oli taannoin samasta aiheesta näyttely, joka oli pieni pettymys. Kirja sen sijaan on hyvä ja huolella tehty. Kortelainen on nähnyt paljon vaivaa taustatyössä ja selvittää pienetkin yksityiskohdat tarkasti. Erinomaista työtä.
Olen jostain syystä lumoutunut juuri 1900-luvun alun kirjalliseen aikaan. Se tapahtui jo ennen kuin löysin suuren kirjallisen intohimoni Aino Kallaksen ja on tietysti sen jälkeen vain vahvistunut. Tuo aika tuotti poikkeuksellisen paljon suuria henkiä suomalaiseen taide-elämään. Sen takia Helsinki on kiinnostava kaupunki, eihän tuossa tuskin puberteetti-ikäisessä kaupungissa muuten mitään jännittävää ole.
Tällaista historiankirjoitus on parhaimmillaan, kertomuksia ajasta oikeiden ihmisten kautta. Se, että tämän kirjan kertoja on Onerva, ei ole sinänsä merkityksellistä. Onervan kirjallisesta tuotannosta ei juuri mainita muuta kuin pari postikorttia, jotka hän on kirjoittanut.
Onerva Lehtinen ja Aino Kallas olivat molemmat Eino Leinon rakastettuja, sehän tiedetään. Kyse ei kuitenkaan ollut kolmiodraamasta, sillä naisilla ei liene ollut mitään kilpailua keskenään ja Leinolla oli paljon muitakin naisia. Luulen, että hän kiintyi Onervaan enemmän, vaikkakin arkisemmin. Onerva oli arkisempi, upean Kallaksen rinnalla kuin vaatimaton maalaisserkku. Onkin mielenkiintoista, miten Onerva itse kertoo itsestään nuorena: miten kaikki hullaantuivat häneen, niin naiset kuin miehetkin, ihan läkähtyivät rakkaudesta. Ei kai sitä ole syytä epäillä, mutta ei se Onervan ulkonäöstä ainakaan johtunut jos kuviin on uskominen. En ole koskaan nähnyt hänestä yhtään kuvaa, jossa hän näyttäisi kauniilta.
Helsinki on minulle ennen muuta Aino Kallaksen kaupunki. Kun menen sinne junalla, ajattelen heti asemalla, että täällä hän on joskus kulkenut, näissä tiloissa, mennyt tämän aukion poikki Kansallisteatteriin, kävellyt siitä Vuorikatu seitsemään hotelli Hospiziin ja siellä tapaillut Leinoa, muun muassa siellä. Kortelaisen kirja selittää senkin, miksi ravintola Gradin oli Ainon ja hänen parhaan nuoruudenystävänsä Ilona Jalavan kantapaikka: siksi, että se oli lähes ainoa ravintola johon naiset saattoivat mennä ilman miestä!
Entinen Hospiz toimii muuten nykyään nimellä Arthur eli se on yhä olemassa ja voimissaan.
Aino ja Onerva olivat molemmat rohkeita naisia. Eivät tämän päivän mittapuiden mukaan, mutta oman aikansa moraalisääntöjen keskellä hyvin rohkeita. Aino seurusteli Leinon kanssa lähes julkisesti, vaikka oli naimisissa ja viiden lapsen äiti. Onerva seurusteli kenen kanssa tahtoi, oli naimisissa tai ei. Ainon uskallus tosin riitti vain platoniseen seurusteluun, Onerva oli toista maata siinäkin asiassa. Tosin Aino ja Eino ovat suudelleet ainakin kerran, Kallaksen päiväkirjojen mukaan. Hui.
Tuo kuuluisa rakkaustarina on siksikin mielenkiintoinen, että se ei koskaan saavuttanut ns. täyttymystään. Se ei kulkenut tätä nykyajalle tyypillistä rataa, jossa mennään naimisiin, lakataan rakastamasta, rakastutaan johonkin toiseen, erotaan, mennään naimisiin, lakataan rakastamasta sitä toista, rakastutaan kolmanteen, erotaan, mennään naimisiin jne. Leinon ja Kallaksen suhde oli varmasti yhtä suurta rakkautta kuin kenen tahansa rakastuneen, mutta silti Aino palasi oman miehensä luokse ja rakastui häneen uudelleen. Ehkä tämä voisi toimia yhä? Jospa jokaisen ihastuksen tai edes rakastumisen takia ei tarvitsisikaan rikkoa perhettä?
Paras lopettaa, ennen kuin vuodatan tähän enempää kirjallista rakkauttani. Kortelaisen kirjaa voin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta ja naisten historiasta eritoten. Lisäksi voin lämpimästi suositella myös turkulaista Pientä Kirjapuotia siinä kävelykadun päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti