Oikeus tietää?

Tänään aloitetaan kuvalla.

Alimmaisena on 16.12. ilmestynyt Suomen Journalistiliiton ammattilehti Journalisti ja sen päällä eilisestä Turun Sanomista leikattu lehtileike, jossa on otsikkona "Paskantonkijan katkera rippi". Molemmissa on kyse sensaatiolehdistöstä yleensä ja Seitsemän päivää -lehdestä erityisesti.

Ilkka Pernun Journalistiin kirjoittama artikkeli on otsikoitu "Prinssi rohkea" ja siinä haastatellaan pääasiassa Seiskan toimituspäällikkö Ilkka Janhusta. Jutussa kehutaan lehden rohkeutta ja kerrotaan, miten muut lehdet surutta varastavat Seiskan tekemää materiaalia.

Toisessa kuvassa on entinen toimittaja Ilkka Isosaari, joka on tehnyt töitä myös Seiskalle. Hän esiintyi eilisessä TV2:n Silminnäkijä -ohjelmassa.

Isosaari kertoo olleensa kova poika, ensimmäisenä ja sinnikkäimpänä tunkeutumassa surutaloihin ja murhapaikoille vähät välittäen omaisten tai epäiltyjen tunteista. Miestä ajoi halu olla paras ja härskein.Työssä auttoi jatkuva humala, jota työpäivän mittaan säännöllisesti käytiin vahvistamssa; pahimmillaan Isosaari kertoo kumonneensa 35 ravintola-annosta yhden työpäivän aikana. Juominen oli maan tapa, niin tekivät muutkin skandaalitoimittajat.

Nyt Isosaari katuu. Hän haluaa pyytää anteeksi niiltä, joiden elämää on ollut tuhoamassa.
- Mikä oikeus meillä on tonkia ihmisten yksityisimpiä asioita, hän kysyy.

Sen minäkin haluan tietää. Mikä oikeus meillä toimittajilla on tunkea itsemme ihmisten herkimpiin ja kipeimpiin asioihin ja sitten levittää ne pitkin maailmaa?

Ilkka Pernu sanoo Journalistin artikkelissa muun muassa näin: "Vielä kymmenen vuotta sitten kollegat pitivät Seiskaa journalistisesti arveluttavana ja moraalittomana lehtenä. Eivät pidä enää."

Anteeksi vain, Ilkka Pernu, kenen suulla oikein puhut? Keitä ovat nämä "kollegat", jotka nyt ovat alkaneet arvostaa Seiskaa? Toisia roskalehtiäkö? Jos tarkoitat toimittajia, niin minä ainakin sanoudun irti siitä joukosta.

Pernu perustelee oletetun arvonnousun oikeutusta esimerkiksi muistuttamalla, että Seiska julkaisi ensimmäisenä pääministeri Matti Vanhasen salarakkaan, Kaarina-nimisen naisen haastattelun heinäkuussa 2005.

Mikä journalistinen teko! Mitä olisimmekaan jääneet vaille ilman Kaarinan avautumista?

No?

Oma journalistinen urani on tosin pitkä, mutta kovin väritön. Skandaalitoimittajaksi minusta ei ikinä olisi, sillä haluan nukkua yöni hyvin enkä kestä viinaa.

Ja miksi tämän kirjoitin? Siksi, että Prinssi rohkea harmitti niin tavattomasti ja Paskantonkija osui
sopivasti siihen päälle.

Ja jompi kumpi jutuista ei tälläkään kertaa ole totta.