Kaikki riippuu vanhemmista?

Tänään kauppareissulla kuuntelin tapani mukaan radiota. Siellä kysyttiin, kuuluvatko kotityöt vain naisille? Vastaajaksi oli pyydetty kirjailija Roman Schatz.

- Millä vuosisadalla kysyjä elää, kirjailija tuhahti. Kotityöt kuuluvat kaikille.
Sitten Schatz kertoi, että hänen entinen vaimonsa oli pessyt miehensä pyykit tasan kerran. Sen jälkeen mies oli kieltänyt vaimoa tekemästä sitä, koska kaikki hänen alushousunsa olivat olleet vaaleanpunaisia.


Olin Rainen kanssa matkalla Tarjoustaloon ostamaan taas kerran koiranmakkaraa. Ostinkin, oikein monta ja sitten menin pesuainehyllylle hakemaan pyykkipulveria. Siellä eräs vanha herra oli samoilla asioilla ja halusi puhua minulle.
- Pyykinpesu on nykyään niin helppoa. Silti miehet joutuvat pesemään omat pyykkinsä, hän aloitti.

Ja sitten tuli tarinaa siitä, miten hänen äitinsä oli pessyt pyykit saunan padassa ja huuhtonut joessa ja lopuksi tiedustelu, osaanko minä kenties pestä pyykkiä? Vakuutin olevani kokenut pyykkäri. Sitten puhetulva siirtyikin lasten kasvatukseen. Herralla oli lapsia, jotka olivat saaneet koulussa pelkkiä kymppejä ja joista oli tullut huippukirurgeja. Myös hänen lapsenlapsensa oli huippukirurgi.
- Kaikki riippuu vanhemmista, herrasmies sanoi.

Nyökkäilin ja hymyilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Puhetulvaa oli mahdoton katkaista ja herran ystävällinen ote piti minua tiukasti hyllyjen välissä. Sain paljon yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten lapsia tulee kohdella ja mitä tapahtuu, jos ei malta kuunnella heitä ja paljon muisteluksia ajoilta, jolloin herran lapset olivat pieniä ja jolloin hän kasvatti heitä moitteettomasti ja vastaansanomattoman hyvin tuloksin.

Lopulta pakenin paikalta ja menin suoraa päätä kassalle enkä jäänyt edes odottamaan omaa miesparkaani, joka oli jäänyt jonnekin työkaluosastolle.

Kotona mietin kohtaamista samalla, kun jatkoin kesken jääneitä siivouksia (ne ovat aina kesken, niitä voi aina jatkaa). Halusin raivata tilaa yhteen hyllyyn ja kannoin pinon lehtiä vaatehuoneen nurkkaan. Sieltä piti ensin raivata vähän tilaa ja sen vuoksi päätin raskain sydämin luopua näistä:

Tässä on joulukoriste, jonka joku tyttäristä on tehnyt monta vuotta sitten. Tuo valkoinen on - hm - se on siis - joku mytty, mutta joku tyttäristä on tehnyt senkin. Olen säilyttänyt niitä kallisarvoisina muistoina tyttöjen lapsuusajoilta. Niille on siellä vaatehuoneen nurkassa pitänyt seuraa useampi paperikassillinen piirustuksia, lastenteatterin käsiohjelmia, syntymäpäiväkortteja, neuvolantätien kirjoittamia lappuja, opettajien kirjoittamia lappuja ja - liikuttavinta kaikesta - lappuja, joihin he itse ovat kirjoittaneet. Meillä tämä menee jo toisessa polvessa: joulusiivousta tehdessäni löysin kauppalapun, johon lapsenlapsi oli viime kesänä kirjoittanut: "Tomaatia, kurkua, maitoa, juustoo". Kuinka herttaista! Talletin tietysti tuon lappusen huolella.

Jos en siis olekaan ihan ensi luokan kasvattaja, niin ainakin olen kova säilömään muistoja. Nuoret viis veisaavat minun paperikasseistani, mutta olen varma, että he joskus tutkivat niitä yhtä liikuttuneina kuin minä nyt. Ihmiselle tulee jossain vaiheessa tarve tietää ja muistaa ja silloin on hienoa, jos on joitain dokumentteja käytettävissä.

Tarjoustalon vanha herra oli ihan oikeassa siinä, että lapsia pitää kuunnella. On eri asia olla kuuntelevinaan kuin todella kuunnella ja yrittää ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Tätä joudun itse opiskelemaan jatkuvasti ja tiedän, että parannettavaa on. Eikä vain lasten kuuntelemisessa, vaan muidenkin. Enemmän kai me ihmiset odotamme omaa vuoroamme päästä kertomaan omista asioistamme, kuin kuuntelemme oikeasti, mitä toinen sanoo. Tai vielä pahempaa: emme edes odota vuoroamme.

Vuosi 2010 loppuu kohta. Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen on mennyt. Nyt voi katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä kaikkea olisi jo tehnyt, jos olisi aloittanut ajoissa.

Hyvää uutta vuotta!