Hevonen nöyryytti minut

Minulla oli viime viikolla kamalin ratsastustunti ikinä. En pudonnut eikä rakas ratsuni Heimir yrittänyt edes pukittaa kuten se tekee vähän kepeämmällä tuulella ollessaan. Nyt se oli vakavissaan ja päätti näyttää, kuka on kuka. Hevonen kertakaikkisesti nöyryytti minut, perin pohjin.

Luulen, että kaiken takana oli edellisviikon tunti, joka minun mielestäni meni aika hyvin. Sain hevosen tekemään asioita, joita se ei koskaan ennen ole kanssani tehnyt. Viime viikolla minusta tuntui, että hevonen oli päättänyt kostaa.

Mitä se sitten teki? Ei mitään.  Ei mitään. Yritinpä minä mitä tahansa, se vain otti askelen silloin ja toisen tällöin ilman aikomustakaan totella.

Yritin hyvällä.

- Hop hop nyt, mene, mene. Katso nyt kun kaikki muutkin menee, pidä kiirettä, me jäädään joukosta. Hop hop nyt... (Ja tätä kaikkea tietenkin säesti pohkeiden läiske, maiskuttelu ja jopa raipan viuhahdus silloin tällöin).

Yritin olla jämäkkä.

- NYT menet. Älä yhtään yritä, tiedät, että minun kanssani ei auta. Ala painua!

Yritin pahalla.

- On se nyt perr...! Ja varmasti menet, ihan varmasti senkin junttura, nyt käy huonosti jos et ala mennä!

Ei mitään vaikutusta.

En tarvitse ketään hevoskuiskaajaa sanomaan, että meillä on johtajuusongelma. Tai siis minulla on, Heimirille näyttää olevan selvää, kumpi johtaa.

Viime viikon tuntia pitänyt Marianne ehdotti lopulta, että voisin välillä mennä Heimirin kanssa maastoon. Että hevosella olisi hauskaa. Ja ehkä minullakin.

Niinpä olin maastossa tänään.

Tämä mainio tapaus on Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta.

Kuvassa Heimir ennen kuin harjasin ja satuloin sen tänään. Jostain syystä en tähän aikaan vuodesta kadehdi yhtään niitä, jotka omistavat oman hevosen ja hoitavat sen itse joka päivä.

Meillä oli tänään ihan mukavaa, oikein mukavaa. Yhdessä toisen ratsukon kanssa kiertelimme syyslauhassa puolipäivän hämärässä metsäteitä pari tuntia. Heimir oli reipas ja ihana eikä siinä ollut jälkeäkään viimeviikkoisesta juntturasta.

Yhteisymmärrys. Se on se, mitä etsin. Oppisinpa tietämään, mitkä ovat ne viestit, joilla kerron tälle hevoselle, mitä haluan sen tekevän siten, etten loukkaa sen herkkää omanarvontuntoa. Pelolla ja pakottamalla ei synny hyvää yhteistyötä, ei ihmisten eikä hevosten kanssa. Ei missään.

Yhdessä asiassa me Heimirin kanssa kuitenkin olemme samanlaisia, olemme melkoisen itsepäisiä.

Olkoon siis yhteinen  mottomme: periksi ei anneta.


  

Ratsastusterapiaa

Pitkästä aikaa pääsin hevosen selkään tänään. Välillä jo ajattelen, että minun täytyy lakata mainostamasta hevosharrastustani tuossa sivupalkin esittelyssä, kun en ikinä enää ehdi tallille.

Olin kahden tunnin maastolenkillä Jaakkolan islanninhevostallilla. Mynämäen metsissä oli vielä täysi talvi.

 Oli ihanaa päästä ratsaille, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Epäilin, etten kykene enää edes kampeamaan itseäni satulaan, mutta hyvin sekin onnistui. Ainoa harmi oli se, että vanha ratsastusvamma, oikean puolen murtunut istumaluu, muistuttaa itsestään varsinkin pitemmillä matkoilla.




Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on Mynäjoki. Aina, kun ylitämme tämän sillan ja kopsuttelemme siitä puolelta toiselle muistan vanhan sadun kolmesta kilistä ja sillan alla asuneesta sudesta vai mikä örkki siellä nyt olikaan. Se, missä sillanalustyyppi aina kysyi: "Kuka siellä kopsuttaa", muistatteko?

Minun ratsuni tänään oli islanninhevoseksi isokokoinen Höfdingi, sama heppa, jolla aloitin ratsastusharrastukseni uudelleen muutama vuosi sitten. Se on tosi vakaa ja luotettava ratsu joka ei pidä turhaa kiirettä; kuten näette, sillä ei ollut mitään tarvetta kulkea turpa edellä menijän häntäjouhissa, vaikka näillä hevosilla muuten on luja "Kaveria ei jätetä" -henki.

Jos teillä on niska-, hartia- tai selkävaivoja, niin suosittelen ratsastusta, se tekee lihaksille hyvää. Suosittelen sitä myös kaikenlaisten kolotusten, yleisen vetämättömyyden ja erityisesti pahan mielen hoitamiseen. Se parantaa ihan kaikki vaivat. Joskus  se tosin saattaa tuoda jonkun uuden, kuten minulle sen rikkoontuneen luun mutta yleensä sentään ei, kunhan muistaa olla kohtuullisen varovainen.

Ratsastus on rankka harrastus

En ole aikoihin ollut näin väsynyt. Olin tänään tallilla askellajikursseilla ja nyt tuntuu, kuin olisi isommankin työn tehnyt. Kotiin tultuani menin jopa sohvalle pitkäkseni ja nukahdin hetkeksi ja sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.

Ratsastus ei ole mikään kevyt harrastus. Siinä taitaa kulua kaloreitakin oikein vauhdilla, sillä ratsastaminen tekee aina kauhean nälkäiseksi.

Oli kyllä ihanaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään, viimeksi taisin olla elokuussa. Tallilla on aina joskus mahdollisuus osallistua askellajikursseihin hyvän kouluttajan opastuksella. Kurssilla tehdään kahden-kolmen ratsukon ryhmissä erilaisia harjoituksia siten, että jokainen ratsukko on kentällä yhteensä kaksi tuntia. Muuten seurataan toisten työskentelyä ja opitaan siitä.

Minulla oli ilo saada ratsukseni suosikkipoikani Heimir.

Olen ennenkin kertonut, että Heimir osaa olla tavattoman änkyrä ja itsepäinen ja tänään sillä valitettavasti oli tällainen päivä. Meidän ensimmäinen tuntimme meni ihan kohtuullisesti kun pääsimme alkuun, mutta toisesta ei tahtonut tulla mitään. Tein kaiken, minkä osasin, mutta lopulta ei auttanut kehuminen eikä uhkailukaan,  en saanut hepoani vauhtiin kuin hetkittäin. Luulen, että jos Heimir osaisi puhua, se olisi sanonut jotain sellaista kuin: "Tämä ei ole reilua, se on aina ennenkin loppunut yhden tunnin jälkeen. Tämä on YLITYÖTÄ, en suostu!"

Vaikka tänään ei sujunutkaan   parhaalla mahdollisella tavalla, tykkään tästä kauniista ruunasta taas vähän enemmän. Ostaisin omakseni jos voisin.

Jaakkolan islanninhevostallin muut asukkaat seurasivat meidän yrityksiämme kentän laitamilla uteliaina.

  Isojen hevosten ohella shetlanninponit,

varsat

ja aasi, joka säesti tunteja välillä laivan sumutorvea muistuttavalla äänellään. Se taitaakin olla maskottiaasin ainoa työ tallilla, kun siitä ei kai oikein ratsuksi ole. Mutta onhan sekin tärkeää työtä, säestäminen.

Näin kun pitkästä aikaa istui hevosen selässä, oli sieltä alas tuleminen aika kankeaa puuhaa. Tuntien lopuksi jalkauduimme ja talutimme loppukäynnit. Ensin jalat ja selkä tuntuivat niin kipeiltä ja jäykiltä, ettei tahtonut saada askelta otettua. Mutta äkkiä siinä taas vertyi. Hepat kävelevät tosi nätisti perässä kun vähän pitää ohjien päistä kiinni. Ajattelinkin siinä tallustellessani, että onneksi Heimirin hihnakäyttyminen on sentään paljon parempaa kuin meidän Nonnan: jos hevonen säntäilisi koiran tavoin, taluttajalle voisi käydä huonosti.

Välit selviksi hevosen kanssa

Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.

Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.

Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.

En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana  täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.

Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.

Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.

Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.

Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.

Kaukana possujunasta

Olipa taas mukava ratsastustunti. On ihanaa, kun hevonen on reipas ja vielä niin, ettei se reippaile omin päin minne sattuu, vaan että meillä on ainakin suunnilleen samansuuntaiset pyrkimykset.

Juttelin naapurin kanssa ennen lähtöäni. Emme vielä paljon tunne toisiamme, kun hän on uudempia asukkaita, mutta olemme panneet merkille, että molempien rappusilla on silloin tällöin kuraisia ratsastussaappaita. Kysyimme tietysti, missä toinen käy. Kerroin olevani menossa Jaakkolan Islanninhevostallille Mynämäelle.

- Ai islanninhevosia, naapuri sanoi. Eikös ne ole sellaisia laumasieluja?

Kerroin, että hevoset ovat minun mielestäni kovastikin persoonallisia, kaikki erilaisia. Tietysti ne ovat laumaeläimiä, kuten kaikki hevoset.


 Tallille ajaessani mietin asiaa. Onkohan ihmisillä yleisemminkin sellainen käsitys, että islanninhevoset ovat jotenkin erityisen paljon riippuvaisia toisistaan ja että niillä ratsastaminen tarkoittaa jonkunlaista leppoisaa possujunassa istumista? Ettei ratsastajan tekemisillä ole yhtään mitään merkitystä, kunhan hepat vain saavat haistella toistensa häntäjouhia säyseässä jonossaan? Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon laumaeläinjutun.

Jos näin on, niin sitten nuo hauskat eläimet voivat yllättää.


Kesken tunnin alkoi sataa ja sade senkun rankkeni loppua kohden. Kotona join mukillisen jotain exotic fruit -teetä ja söin pari siivua pullaa, joka päiväyksen mukaan oli nähnyt parhaat päivänsä noin viikko sitten. Se oli edelleen kuin vasta ostettua. Eläköön kemikaalit.

Ei säilöntäaineita kannata pelätä. Ne auttavat säilymään tuoreena.

 

Paras laji hulluutta

Tänään olin onnentyttö ja sain ratsastustunnilla suosikkihevoseni Heimirin. Nyt on taas niin hyvä mieli, ettei mitään määrää.

Kun lapsena kävin ratsastustunneilla, meillä oli tapana laittaa satulahuoneessa olleeseen vihkoon toive seuraavan viikon ratsustamme. Minä toivoin aina sitä, jolta oletin olevan pienimmän mahdollisuuden pudota, sillä olin arka ja oikeastaan pelkäsin kuollakseni ratsastamista. Olisin ollut ihan tyytyväinen, jos olisin saanut vain siivota karsinoita ja harjata hevosia ilman, että piti kiivetä pelottavan korkealle niiden selkään istumaan. Tallityöt oli kuitenkin varattu muille, ei meillä pienillä arkajaloilla niihin mitään jakoa ollut.

Hevostyttöyskin on tainnut saada uusia ilmenemismuotoja. Olen ymmärtänyt, ettei talleille enää jonoteta siivoustöihin. Kaikki vanhemmatkaan eivät hyväksy sitä, että heidän lapsensa tekisivät vapaaehtoistyötä hevostallilla mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, mistä on kyse. Aito hevostyttö ei tiedä mitään parempaa ja kunniakkaampaa tehtävää kuin päästä siivoamaan jalojen kavioeläinten jätöksiä. Tai näin se on ainakin joskus ollut.

Hevoshulluus on mitä miellyttävin hulluuden laji. Olen potenut sitä koko ikäni, vaikka oireet näin vanhemmiten ovat vähän lieventyneet. Lapsena hulluus oli rajatonta. Siihen sisältyi muun muassa Laura-kirjojen toistuva lukeminen, kouluaineiden kirjoittaminen hevosista silloinkin, kun aiheena oli "Mitä tiedän YYA-sopimuksesta" ja Ponirahaston ahkera kartuttaminen. Viimeksi mainittu oli perustettu kenkälaatikkoon ja sen tarkoituksena oli tuottaa niin paljon rahaa, että voin ostaa itselleni oman ponin. Olisin sijoittanut  ratsuni yhdeksänsadan neliön omakotitonttimme nurkassa sijainneeseen puuvajaan, josta ensin olisin heivannut polttopuut ulos.

Oireiden lievittymisestä kertoo se, että nyt tulen onnelliseksi yhdestä ratsastustunnista. Ja vielä kun sen saa mennä suosikkiheppansa selässä, niin onni on suurimmillaan.

Mutta nyt tämä isoksi kasvanut hevostyttö menee saunaan. Huomiseen.

Laukkaa ratsu reima ja unohtunut kirjailija

Päivittäminen meni vähän myöhäiseksi tänään. Tulin illan ratsastustunnilta vasta yhdeksän jälkeen, kävin pissattamassa koiran, ruokin sen ja kävin saunassa. Sitten taistelin vielä hetken kameran muistikortin kanssa. Siihen on ilmaantunut nykyään Silloin-Tällöin -toiminto ja tänään oli Tällöin-päivä, eikä se toiminut pöytäkoneessa ollenkaan. Kirjoitankin tätä kannettavalla, jossa se tuntuisi toimivan.

Haluan nimittän laittaa tämän kuvan.

Tässä on tämänpäiväinen ratsuni Fannar. Kuva on tietysti otettu Jaakkolan Islanninhevostallissa.

Kun tulin kotiin ja selvisin saunan lauteille, Raine kömpi perässä ja kysyi, miten ratsastus sujui.

- Ei se nyt oikein tänään sujunut, vastasin.
- Mitä? Eihän siinä muuta kuin kannukset kylkiin, niin kyllä lähtee, hän sanoi sellaisen ihmisen varmuudella, joka ei ole koskaan ratsastanut.
- No. Ei se olekaan ongelma. Kyllä ne yleensä lähtee, joskus aika liukkaastikin, minä sanoin.

Tänään ei vain sujunut siksi, että menin Fannarilla ensimmäistä kertaa ja siksi, etten ole kovin hyvä ratsastaja.Mutta mukavaa oli silti.

Aamulla tapasin kaksi nuorta taidealan yrittäjää. Olin heidän toimistollaan, joka sijaitsee ihan tavallisessa kerrostalossa. Talo oli minulle entuudestaan tuttu. Mukavia nuoria miehiä, vakuuttavaa työtä ja luja usko tulevaisuuteen. Sain haastattelun tehtyä ja aloin tehdä lähtöä.

- Tämä taitaa muuten olla sama rappu, jossa Anni Polva asui, sanoin.
- Ai kuka, nuorukaiset kysyivät yhteen ääneen.
- Anni Polva. Yksi kirjailija, lisäsin, kun huomasin, ettei mikään lamppu nuorukaisten silmissä syttynyt.

Tulin vähän surulliseksi. Olen kai sitten kuvitellut, että kaikki tietävät, kuka oli Anni Polva, Tiina-kirjojen äiti. Eikä siitä mielestäni ole pitkää aikaa, kun minä istuin Polvan luona kahvia juomassa ja utelemassa hänen asioitaan. Nyt siinä asunnossa asuu joku vieras ja kirjailijan pitkä ura ja elämä ovat osittain unohtumassa. Ne kuuluvat maailmaan, joka on minulle elävä ja läheinen, mutta noiden nuorten ihmisten ikäluokille jotain, josta ei tarvitse tietää.

Tuollaisina hetkinä tuntee itsensä pakostakin vähän vanhaksi.