Laukkaa ratsu reima ja unohtunut kirjailija

Päivittäminen meni vähän myöhäiseksi tänään. Tulin illan ratsastustunnilta vasta yhdeksän jälkeen, kävin pissattamassa koiran, ruokin sen ja kävin saunassa. Sitten taistelin vielä hetken kameran muistikortin kanssa. Siihen on ilmaantunut nykyään Silloin-Tällöin -toiminto ja tänään oli Tällöin-päivä, eikä se toiminut pöytäkoneessa ollenkaan. Kirjoitankin tätä kannettavalla, jossa se tuntuisi toimivan.

Haluan nimittän laittaa tämän kuvan.

Tässä on tämänpäiväinen ratsuni Fannar. Kuva on tietysti otettu Jaakkolan Islanninhevostallissa.

Kun tulin kotiin ja selvisin saunan lauteille, Raine kömpi perässä ja kysyi, miten ratsastus sujui.

- Ei se nyt oikein tänään sujunut, vastasin.
- Mitä? Eihän siinä muuta kuin kannukset kylkiin, niin kyllä lähtee, hän sanoi sellaisen ihmisen varmuudella, joka ei ole koskaan ratsastanut.
- No. Ei se olekaan ongelma. Kyllä ne yleensä lähtee, joskus aika liukkaastikin, minä sanoin.

Tänään ei vain sujunut siksi, että menin Fannarilla ensimmäistä kertaa ja siksi, etten ole kovin hyvä ratsastaja.Mutta mukavaa oli silti.

Aamulla tapasin kaksi nuorta taidealan yrittäjää. Olin heidän toimistollaan, joka sijaitsee ihan tavallisessa kerrostalossa. Talo oli minulle entuudestaan tuttu. Mukavia nuoria miehiä, vakuuttavaa työtä ja luja usko tulevaisuuteen. Sain haastattelun tehtyä ja aloin tehdä lähtöä.

- Tämä taitaa muuten olla sama rappu, jossa Anni Polva asui, sanoin.
- Ai kuka, nuorukaiset kysyivät yhteen ääneen.
- Anni Polva. Yksi kirjailija, lisäsin, kun huomasin, ettei mikään lamppu nuorukaisten silmissä syttynyt.

Tulin vähän surulliseksi. Olen kai sitten kuvitellut, että kaikki tietävät, kuka oli Anni Polva, Tiina-kirjojen äiti. Eikä siitä mielestäni ole pitkää aikaa, kun minä istuin Polvan luona kahvia juomassa ja utelemassa hänen asioitaan. Nyt siinä asunnossa asuu joku vieras ja kirjailijan pitkä ura ja elämä ovat osittain unohtumassa. Ne kuuluvat maailmaan, joka on minulle elävä ja läheinen, mutta noiden nuorten ihmisten ikäluokille jotain, josta ei tarvitse tietää.

Tuollaisina hetkinä tuntee itsensä pakostakin vähän vanhaksi.