Tanssiva pesukone oli oikein erityisen riehakkaalla tuulella tänään. Vessakopperoisessa oli tunnelmaa, kun Raine makasi koneen päällä, minä turvasin sivustaa ja kone pani että klonkklonkklonk niin, että ihan varmasti naapuri ja naapurin naapurikin saivat osansa.
- Ja MITÄ sinä oikein olet laittanut sinne koneeseen, Raine tiedusteli metakan yli, mutta minä en sanonut mitään. En voinut, koska minua nauratti niin sydämen pohjasta, että vedet juoksivat silmistä. Kuvittelin, miten mainio kohtaus meillä oli siinä menossa ja kuinka se sopisi vaikka mainokseen: "Olisiko aika vaihtaa pesukone?"
Kyllä olisi, mutta se on toinen juttu.
Muutakin hauskaa on tapahtunut. Tein pannukakun. Tämähän ei ole mitään niille miljoonille naisille, jotka tekevät pannukakkuja vasemmalla kädellä koska tahansa, mutta minulle se on ja sitä suuremmalla syyllä, että se onnistui. Ei olisi onnistunut, ellen olisi etsinyt reseptiä netistä ja noudattanut sitä. Kaikki yritykseni tehdä pannukakkuja silmämääräisillä arviomitoilla ovat aina epäonnistuneet. Molemmilla kerroilla.
Ihmeellisen hauska iltapuoli kun ajattelen aamupäivää. Olin eräässä infossa ja tapasin ihmisen, joka oli viime viikon elinkeinofoorumissa, siellä missä minäkin olin. Hän oli pois lähtiessään ajanut kolarin, jossa molemmat autot tuhoutuivat lunastuskuntoon. Kukaan ei onneksi ollut loukannut. Kolarissa ollut oli vieläkin järkyttynyt, tietysti, eihän tapauksesta ole kuin pari päivää.
Olin tietysti osaaottava ja voivottelin ja olin vilpittömästi yhtä mieltä siitä, että Datacityn ympäristö on kaamea liikennesumppu ja sitähän minä sanoin jo viime viikolla. Mutta sitten kuitenkin, myöhemmin, tajusin etten taaskaan tainnut oikeasti kuunnella, mitä minulle sanottiin. Että se toinen oli tosissaan järkyttynyt, yhä pois tolaltaan ja siitä hänen olisi pitänyt antaa puhua. Ne muut asiat olisivat voineet vähän odottaa.
Helmiäkin olen ehtinyt lukemaan. Se on aika synkkä kirja. Helmi Krohn ei ollut mikään humoristi ainakaan kirjeissään. Ajalle ja säädylle tyypillinen häveliäisyys saa kirjeet myös tuntumaan piinallisen muodollisilta ja kaksinaismoralistisilta. Kirjeissä käsitellään suuria ja intohimoisia tunteita, mutta samalla kirjeen saajaa teititellään, vuosikausia. Ja edes parhaiden ystävien kesken ei voida puhua läheskään kaikesta.
Kirjekokoelmia ei tarvitse meidän polveltamme saati nuoremmilta julkaista. Mitä meistä jää? Blogeja? Jäävätkö blogit ikuisiksi ajoiksi jonnekin?
Tätä miettien menen nukkumaan ja toivon, että Turun Sanomat tulee huomenna ajoissa. Se on alkanut ikävästi myöhästellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti