Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.
Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.
Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.
En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.
Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.
Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.
Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.
Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti