Aion liittyä osuuskuntaan

Yksi juttu on painanut minua koko kesän. Olen miettinyt sitä joka päivä ja etsinyt parasta ratkaisua.

Kyse on siitä, että minun pitäisi perustaa yritys. Tarkemmin: minun pitäisi olla yritys.

Sellaiseksi maailma on mennyt. Kolmekymmentä vuotta olen kirjoittanut juttujani, lähettänyt tilaajille freeverokortin ja saanut aikanaan palkkion tililleni. Yksinkertaista. Nyt se ei enää käy. Toimeksiantajat haluavat päästä helpolla ja teettää paperityöt freelancerilla.

Kyllä minä sen ymmärrän, mutta en pidä siitä.

Minulla on ollut kaksi vaihtoehtoa, perustaa toiminimi tai liittyä osuuskuntaan.
On tietysti kolmaskin vaihtoehto.

Tiedän, ettei toiminimellä työskentely olisi kovinkaan monimutkaista ja että selviäisin arvonlisäveroerittelyistä siinä missä muutkin. Ei se siitä kiikasta. Vaan siitä, että yrittäjän paperityöt, joita byrokratiaksi kutsutaan, ahdistavat minua. Vievät yöunet. Lykkäisin niitä lykkäämistäni ja ahdistuisin aina enemmän. Kyse on siis siitä, että elämääni on tunkemassa jotain, jota en halua ja joka merkitsee ikävyyksiä.

Niinpä kallistuin osuuskuntaan. Polkaisin pyöräni vauhtiin ja poljin Vanhalle Suurtorille tapaamaan Osuuskunta Kulttuuriteon ihmisiä ja jättämään jäsenhakemukseni.

Osuuskunta on helpompi, vaikkakin kallis tapa laskuttaa. Palkkioista jää entistä vähemmän käteen. Mutta se hinta on maksettava ahdistuksen minimoimisesta.

Tiedän, etten ole ainoa, joka inhoaa laskujen kirjoittamista ja selvitysten tekoa sydämensä pohjasta eikä tahdo saada niitä millään tehtyä. Tapasin juuri äskettäin kaksi kirjanpitäjää jotka kertoivat, että osa heidän asiakkaistaan vihaa niin paljon papereita, ettei edes avaa itselleen tulevia kirjeitä vaan tuo ne suoraan tilitoimistoon. Sitten kun saa toimeksi.
Ymmärrän noita ihmisiä todella hyvin.

Sitä en ymmärrä, että joku jaksaa olla kirjanpitäjä vuosikymmeniä. En voisi kuvitella puuduttavampaa työtä. Onneksi en ikinä saanut päähäni pyrkiä toimistotöihin.

Tai no. Olin minä kerran, kauan sitten, nuorena tyttönä. Olin toimistolähettinä erään suuren tavaratalon konttorissa. Tehtäviini kuului kaikenlaista arkistointia ja paperien setvimistä. Arkistoin paperit ja avaamattomat kirjeet työpöytäni laatikoihin kunnes ne alkoivat pursuta takareunasta ulos.

- Mikä ihmeen sotkuläjä tämä on, toimistopäällikkö kysyi, kun viimein löysi kätköni.
- Se on mun arkisto, minä vastasin muina tyttöinä.

Toimistotyöntekijän urani jäi hyvin lyhyeksi. Se oli totisesti kaikkien osapuolten onni.

Niin että tehdä nyt tämmöisestäkin ihmisestä oikeaa yrittäjää. Naurettavaa, sanon minä.