Tänään oli deadline-päivä. Tarkoittaa sitä, että joku työ pitää ehdottomasti saada tänään valmiiksi. Ja sainkin.
Deadline-päivillä on huono kaiku, mutta oikeastaan ne ovat ihan mukavia. Ainakin silloin, kun paineesta ja paljosta työstä huolimatta tietää, että työ valmistuu, että kaikki on hallinnassa ja jos ei heti aamusta ole niin jo iltapäivällä kuitenkin.
Tänään minulla tosin ei ollut syytä tyytyväisyyteen. Olen taas ottanut käsittämättömän huonoja valokuvia. Ihan hirveitä.
En ole valokuvaaja, en osaa kuvata, en näe kunnolla enkä ymmärrä sen vertaa. Mutta kaikkeen tässä joutuu ja hyvin harvoin on mahdollisuuksia sellaiseen ylellisyyteen kuin juttukeikkaan oikean valokuvaajan kanssa. Se onkin aina juhlaa, nautin tavattomasti kun tiedän, että voin keskittyä siihen, minkä parhaiten osaan ja ammattilainen vieressäni tekee omalta osaltaan parhaansa. Turussa on tosi hyviä freekuvaajia, terveisiä vain heille.
Kuvaamisen suhteen oli muutenkin epäonnea. Sain työni ihmeellisen aikaisin valmiiksi, hain Nonnan naapurista ja lähdin sen kanssa ulos. Otin taskuuni pienen kamerani ja napsin matkan varrelta kuvia. Nyt, kun yritin laittaa niitä koneelle, kaikki laitteet ilmoittivat, että kortti on tyhjä. Ja siellä sentään oli vielä kuvia Etelä-Amerikan kierrokseltakin vaikka toivon, että olen älynnyt siirtää ne myös koneelle.
Niinpä tämän päivän kuvat tulevat koirapolun sijasta meidän kylpyhuoneestamme. Siivosin sen viime töikseni ja kokeilin kameraa vielä kerran. Nyt se toimi, mutta näitä kahta lukuunottamatta muistikortilla ei ole mitään.
Onhan se puhdas vessakin nätti.Ja siivoaminen on tosi rentouttavaa sen jälkeen, kun on istunut päivän kirjoituspöydän vieressä.
Kuvissa vilahtaa yksi suurista toteutuneista unelmistani, kylpyamme. Haaveilin lapsena kylpyammeesta ja kuvittelin, miten ylellistä olisi lojua vaahtokylvyssä. Meillä kotona ei ollut edes sisävessaa, eikä kylpyammetta tainnut olla kenelläkään koko kylässä. Tädilläni oli sellainen ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, hän laski ammeen puolilleen vettä. Sitten minä pääsin kylpemään, mutta kun vettä piti säästää, samaan ammeeseen laitettiin koko serkusparvi ja meitä oli siellä viisi lasta. En ikinä päässyt yksin.
Mutta turha luulla, että ottaisin nyt vahingon takaisin. Olen liian kärsimätön kylpijäksi. Tämä amme on ollut meillä toistakymmentä vuotta ja olen kylpenyt ehkä kolme kertaa.
Tämmöisiä haja-ajatuksia tänään. Muuta ei nyt jaksa.
Vielä yksi juttu.
Oletteko huomanneet, että mitä kauemmin elää, sitä vähemmän on asioita, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä? Joista jaksaa kiihtyä tai ottaa kantaa tai haluta omakseen. Ajattelin tätäkin ohimennen, kun kirjoitin aamupäivällä jotain jutunpätkää, joka tuntui rehellisesti sanoen turhaakin turhemmalta.
Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Minun mielestäni.
Se, että nukkuu hyvin ja hengittää kevyesti.
Ja elää niin, että se on mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti