Olin illalla Lauran kanssa hänen luokkatoverinsa Linan valokuvanäyttelyn avajaisissa. Tytöt opiskelevat Paasikivi-Opistossa ja näyttely on Linan lopputyö.
Flickan-nimisessä näyttelyssä on herkkiä kuvia nuoresta tytöstä ja pieni teksti, joka kertoi siitä, että vaikka kuvien mallit näyttävät naisilta, he kuitenkin ovat vielä tyttöjä. Koskettavia sanoja ja kuvia ja tietysti minun piti pyyhkiä silmiäni. Salaa tosin, etten ihan nolaisi tytärtäni joka oli kelpuuttanut äitinsä mukaan.
Kesken iloisen avajaishälinän minun puhelimeni soi. Ensin en aikonut vastata, mutta en sitten raaskinut olla tyly, kun soittaja oli minun veljeni. Hänellä oli murheellinen viesti: yhteinen lapsuudenystävämme Lasse oli kuollut.
Olemme tunteneet Lassen siitä asti, kun pojat aloittivat kansakoulun. Minä olin silloin viisivuotias.
- Me oltiin aina yhdessä. Kaikki koiruudet, mitä ihmisen lapset voi keksiä, tehtiin, veli muisteli.
Minä olin komeaan Lasseen kauhean ihastunut. Äiti sanoi aina, että me menemme vielä naimisiin. Mutta emme me koskaan edes seurustelleet. Lassesta tuli minulle kuitenkin hyvä ystävä. Se, että osaan ihan vähän tanssia, on Lassen ansiota. Hän opetti minulle vaihtoaskeleita meidän pienessä keittiössämme magnetofonilla soitetun, Dannyn esittämän East Virginian tahtiin.
Maailma sitten vieroitti meidätkin, mutta en minä koskaan Lassea unohtanut. Kuollessaan hän oli vasta viidenkymmenenneljän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti