Lahdimme eilen Salvadorista pahasti myohassa. Syyna olivat Brasilian viranomaiset, jotka halusivat nahda kaikkien matkustajien plus henkilokunnan passit ennen lahtoa ja leimata ne. Leimoja laiskittiin kaksin kappalein ja kun passeja on noin 4500, siihen kului koko paiva pitkalle iltaan. Virkailijat poistuivat salkkuineen vahan ennen puolta kymmenta illalla.
Nojailin neloskannen kaiteeseen, katsoin virkailijoiden lahtoa ja odotin, etta laiva voisi viimeinkin irrota laiturista. Hotellipaallikko oli ottamassa viimeisia valokuvia Brasiliasta ja tuli viereeni paataan pudistellen.
- Kamalaa, aivan kamalaa, han huokaili. Brasilialaiset eivat ole ollenkaan valmiita taman luokan risteilyihin.
Viimeisena laivasta tuli ulos matkustajina ollut pariskunta. He jaivat laiturille seisomaan matkalaukkuineen. He nayttivat vasyneilta ja vihaisilta. Olivatko he viimeiset, joiden passit oli leimattu? Olivatko he myohastyneet sen takia lennolta, joka veisi heidat kotiin? Mita he oikein odottivat?
En tieda, mutta sinne he jaivat, autiolle satamalaiturille. Nain heidat siella seisomassa siihen saakka kunnes laiva oli niin kaukana, etten enaa erottanut yksityiskohtia.
Olen nyt nahnyt kahdeksan maata ja kaksitoista satamakaupunkia seka muutaman muun paikan alkumatkasta Amerikan mantereella. Odotin, etta nain pitka matka antaisi sen verran perspektiivia kotimaan arkeen, etta palaisin jollakin tapaa valaistuneena ja parempana ihmisena.
Valitettavasti mitaan tallaista ei ole tapahtunut, mutta onhan tassa viela viisi paivaa aikaa.
Kaikkein koskettavin asia Etela-Amerikassa on ollut nahda lahelta, miten valtava ero koyhien ja hyvin toimeentulevien ihmisten valissa on. Nakojaan jopa kulkukoirilla ja -kissoilla on paremmat oltavat kuin kodittomilla ihmisilla. Elaimilla on auttajansa, olen nahnyt monta kertaa, miten niille on viety ruokaa ja vetta. Kadulla nukkuvaa koditonta ei olla nakevinaan. Viimeksi eilen kavelin Salvadorissa pienta kadunpatkaa jonka toisella laidalla oli ravintola. Sen ulkopoydissa istui hyvinvoivan nakoisia ihmisia syomassa. Kadun toisella puolella, korkeintaan kahden metrin paassa, istui koditon mies, joka vuosi verta. Veri valui hanen paastaan pieneksi lammikoksi kadulle. Ravintolassa ihmiset soivat enka mina ollut heita parempi, silla kuljin ohi ja ajattelin mielessani etta voi voi.
Suomi on oikeasti todella hyva paikka asua.
Nyt sitten menna jyskytetaan eteenpain, toivotaan, etta koneet kestavat ja ruoka riittaa. Keskella Atlantia voi tulla aika avuton olo, jos sattuisi jotain tarvitsemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti