Loppuun käsitelty

Elämässä tulee joskus hetkiä, jolloin tietää, että jokin on saatettu loppuun ja on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Yksi näistä harvinaisista hetkistä kohtasi minut viime viikolla, kun yhtäkkiä tiesin ihan varmasti, että eräs tehtävä on täytetty.

Onpa juhlallista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sahasin poikki leipäpuuni tukevimman oksan joka ei sekään ollut kuin ranteen paksuinen, mutta sitä sitkeämpi.

Vapaan kirjoittajan ei ehkä kannattaisi tehdä näin, ei varsinkaan näinä aikoina, kun työttömiä toimittajia on paljon ja tulee koko ajan lisää. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, miten haluttua tavaraa työmarkkinoilla joku 55-vuotias kirjoittaja on. Epäilen vahvasti, ettei ihan revitä mihinkään töihin.

Kuva on työpöytäni viereiseltä seinältä. Kehyksissä on kopio Aino Kallaksen käsinkirjoitetusta  mietelmästä: "Rakastan lasta, aamua, uutta vuotta - kaikkea alkua."

Se ei ole tuossa siksi, että minä rakastaisin kaikkea alkua vaan siksi, että Kallas kirjoitti sen.

Alut ovat hankalia, aina ja kaikessa, mutta on kiinnostavaa nähdä, mitä niiden jälkeen seuraa. Siksipä en nytkään ole yhtään huolissani työasioistani, uskon, että kaikki järjestyy.

16 vuotta on silti pitkä aika. Sattumaa, ehkä, mutta edellinen, pitkä työsuhteeni kesti saman verran. "Työsuhde" tosin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin niillä, joilla on ihan oikeita työsuhteita.

Tällaisesta freelancerin kevyt-työsuhteesta on äärimmäisen helppo sanoutua irti, noin käytännön tasolla tarkoitan. Ei irtisanomisaikoja, ei puheita eikä kakkukahveja (onko jossain muualla muka?).
Kävin vain ilmoittamassa päätoimittajalle, että minä en enää jatka.

- Harmi, mutta minkäs sille mahtaa, hän sanoi.

Ja oli ihan oikeassa. Ei sille mahda mitään.
 

Ainon-päivillä Helsingissä

Tänään on ollut todella mukava päivä. Vietin hienon vapaapäivän Helsingissä ja sain taas kunnon annoksen sielua huuhtovaa kulttuuria.

Pääasiani pääkaupunkireissulle toimeentumiseen oli se, että tänään on Ainon nimipäivä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa järjestettiin Aino Kallaksen nimipäivät. Järjestäjänä ei ollut Kallas-seura vaan Suomen PEN, Naiskomitea ja SKS. Kirjailijan nimikkoseura - tai osa heistä - on parhaillaan Lontoossa Kallaksen jalanjäljillä.

SKS:n juhlasalissa oli enemmän väkeä, kuin osasin odottaa. Kirjallisuusaiheisen tilaisuuden bonuksena saimme kuulla muusikko Aino Vennan esityksiä, mikä ei ollutkaan mikään vähäinen bonus! Ihastuin jokin aika sitten Aino Vennan hienoon ääneen heti ensikuulemalta ja olin jo lisännyt hänen kappaleensa Spotify-listalleni ennen tämän päivän tapahtumaa. Livenä nuori nainen  on ihan yhtä hyvä.

Kuulimme runoja ja selostuksen Kallaksen arkistosta. Näyttelijä Heidi Krohn luki otteen Kallaksen novellista Reigin pappi.

Kuvassa Heidi Krohn (oik.) on sisarensa, kirjailija Tiina Krohnin (entinen Kaila) kanssa. Sain luvan julkaista heidän kuvansa ja pahoittelen, että se on epätarkka.
Krohnin sisarukset ovat sukua Aino Kallakselle: jos nyt muistan oikein - ja anteeksi, jos en muista - heidän isoisänsä olivat serkuksia

Varasin reissuuni koko päivän ja ehdin käydä myös Kansalliskirjastossa, jossa vielä pari viikkoa on avoinna Saima Harmaja -näyttely. Kirjaston vitriineihin on koottu Harmajan kirjoja, kirjeitä, muistoesineitä ja muuta aiheeseen liittyvää.

Harmaja oli tyttöaikojeni Suuri Runoilija. Hänen traaginen kohtalonsa, olihan hän vain 24-vuotias kuollessaan, vetosi nuoren tytön tunteisiin. Runoissakin puhuttiin rakkaudesta ja kaipuusta joten mikäs sen parempaa.

Vitriinissä on Saiman kesämekko sekä mustat kengät, jotka hän vähän ennen kuolemaansa lahjoitti sukulaistytölleen. Edessä alhaalla on lakanapitsiä, jota Saima sairasvuoteellaan virkkasi lahjaksi ystävilleen. Nuori nainen, joka ei koskaan tulisi menemään naimisiin ja joka tiesi sen itse, virkkasi kapiopitsejä muille.

 Tässä on vielä Saiman kirjeitä.

Matkustin Helsinkiin ja takaisin Onnibussilla, ensimmäistä kertaa. Olin aikeissa mennä junalla, mutta kun edestakainen junalippu olisi maksanut 78 euroa ja Onnibussilla edestakainen matka maksoi 21 euroa, valinta oli selvä.

Linja-autossa oli tunnelmaa, varsinkin takaisin tullessa. Auto tuli ihan täyteen ja minä sain vierustoverikseni herran, jonka pääkaupunkireissu ei ollut mennyt ihan yhtä luonnikkaasti kuin omani. Hänen otsassaan nimittäin oli niin ilkeän näköinen ruhje, että tiedustelin varovasti, onko hän kenties ollut tappelussa. Ei ollut, hän oli ollut jääkiekko-ottelussa. Sieltä palatessaan, muutaman oluen jälkeen arvatenkin, jalka oli osunut harhaan ja mies mennyt turvalleen.

Herra oli kuitenkin herrasmies. Hänellä oli matkaeväänä kylmää olutta ja hän tarjosi minullekin. En ottanut. Meillä oli silti ihan mukava matka ja sain tietää hänestä yhtä ja toista.

Ja ajatelkaa, hän sanoi, että minä olen herttainen tyttö.
Herttainen ja tyttö! Ja kaikki tämä 21 eurolla.

Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni ja olen kamala vaimo

Kumpi on parempi, saada valmista vai hyvää? Siinä tämän sunnuntain kysymys, sunnuntain, jonka olen lähes kokonaan viettänyt takomalla näppäimistöä ja yrittämällä saada taas yhden aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän valmiiksi.

Päädyin siihen, että valmis riittää.

Tässä tämän päivän miljöö: kaikki kirjoittamiseen tarpeellinen, tärkeimpänä tuo lautanen, jolta olen juuri syönyt valtaisan juustovoileivän.

Sain siis tehtäväni valmiiksi sitä myöten, että viimeistely puuttuu. Kunhan se on tehty, voin lähettää työn arvioitavaksi ja niin olen - toivon mukaan - saanut taas yhden kurssin suoritettua. Huomenna haen kirjastosta seuraavan kurssin kirjat.

Näyttää pahasti siltä, että vaikka kuinka pinnistelen, en saa näitä opintoja suoritettua ennen kesää. Eipä minulla siihen mitään pakkoa olekaan, on vain omia päähänpinttymiäni siitä, minkä milloinkin pitäisi olla tehtynä. Ja kun nyt tarkemmin ajattelen, niin eihän minun edes pitänyt opiskella tänä talvena mitään, ensi syksynä vasta. En vain saanut pidäteltyä.

Mutta eihän elämä pelkkää työtä ole, se on myös kesälomasuunnitelmia. Olen jo ilmoittautunut islanninhevosvaellukselle Seitsemisen kansallispuistoon elokuussa ja parhaillaan pohdimme miehen kanssa, minne tekisimme tämän vuoden kesäretken. Tai ei se niinkään pohtimista vaadi vaan se, miten parhaiten pääsisimme sinne, minne on aikomus mennä. Ja kuinka ollakaan, Aino Kallaksesta taas kerran on kyse.

Eilen viimeksi sivusimme aihetta. Kävelimme kaupungilta kotiin ja mies ehdotti pistäytymistä eräässä matkan varrella olleessa liikkeessä. Minulla oli kuitenkin kiire, minnekäs muualle kuin tähän koneen ääreen.

- No jo on, loihe mies lausumaan. Minä ravaan sinun perässäsi pitkin Eurooppaa jonkun kauan sitten kuolleen kirjailijan jäljillä ja tuijotan jotain vanhoja talonraunioita milloin missäkin ja sitten kun minä ehdotan jotain, niin et suostu!

- Näin se menee, sanoin minä.

Mitä muuta olisin voinut, totuuden edessä?  

Taas siitä selvittiin

Kamala yö takana. Taivaan kiitos, seuraavaan on vuosi aikaa.

Yhden yön aina kestää, mutta silti on sydäntäraastavaa nähdä, miten koira kärsii paukkeesta. Sitä ei pääse minnekään pakoon, joka puolella paukkuu joka tapauksessa. Täällä ruusupensaan takana paukkuu kirjaimellisesti myös minun sänkyni vieressä; jostain syystä otollisimmat laukaisualustat tuntuvat löytyvän siitä. Onhan siinä toki seinä välissä, mutta kuitenkin.

Huomaatte, ettei vuosi ala hilpeissä tunnelmissa. Epäilenpä ettei se juuri nyt ala monessa muussakaan kodissa.

Kevättä kohti kuitenkin mennään.

Viime vuoden viimeisen työni tein eilen illalla, lähetin aikuiskasvatustieteen toisen opintotehtäväni arvioitavaksi. Kirjoitin sitä joulun jälkeen ahkerasti ja sain mielestäni ihan hyvän kokonaisuuden aikaiseksi.Välillä löysin oikean kirjoittamisen ilon, sen, minkä takia kuvittelen kirjoittavani työkseni. Tuo huimaava tunne, flow, avaa houkuttelevia näköaloja maailmaan, jossa kirjoitetaan kirjoittamisen ja sanomisen ilosta ja ennen muuta sitä, mitä halutaan. Aino Kallas kuvaa tunnetta transsiksi, siihen aikaan ei ehkä tunnettu flow-sanaa tässä merkityksessä.

Tämä päivä vielä vedetään henkeä, sitten alkaa arki. Keväästä taitaa tulla työn täyteinen, olenhan optimistisesti työllistänyt itseni sinne ja tänne sen kummemmin miettimättä, miten kaikesta selvitään. Se, että minusta tulee myös opettaja todentui, kun sain käteeni Vakka-Opiston kevään ohjelman: siinä kerrotaan, että minunnimiseni ihminen pitää useita kursseja. Huomenna alkaa ilmoittautuminen, sitten nähdään, tuleeko kursseille joku.

En ole pitkään aikaa kirjoittanut muuttoaikeistamme mitään. Ne ovat kuitenkin edelleen voimassa, mutta kaikki tapahtuu kovin hitaasti. Remontinteko täällä kaupungissa odottaa nyt rakennuslupaa.

Nyt ilmoittaudun seuraavalle aikuiskasvatustieteen kurssille ja tilaan kurssikirjat kirjastosta (siunattu internet!) mutta sen jälkeen vetäydyn sohvalle hyvän kirjan kanssa. Toinen joulun lahjakirjoistani on Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää.

Hyvää Uutta Vuotta!

Tumman veden päällä

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Kansallisteatterissa. Vaikka Suomessa on monta teatteria, joissa en ole käynyt ja tuskin käynkään, juuri se, etten ollut käynyt Kansallisteatterissa, tuntui jotenkin häpeälliseltä.

Vaan nyt on tästä häpeästä päästy. Olin reissussa miehen kanssa ja menimme oikein hotelliin yöksi. Vähän niin kuin laatuaikaa puolison kanssa.

Näytelmä oli Peter Franzénin kirjaan perustuva Tumman veden päällä.  En tiedä, pidinkö siitä vai en, mutta esityksen jaksaa hyvin katsoa ja se oli varsin mielenkiintoisesti toteutettu. Itse tarina on tavallinen, liiankin tavallinen tarina juopon ja väkivaltaisen isän varjossa eletystä lapsuudesta. Paikoin esitys oli aika ahdistava.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä. Ona Kamulla oli valtava ja erikoinen rooli kertojana. Kaipasin hänen mainiota roolihahmoaan Harvoin tarjolla tv-sarjan kesällä kuvatuissa jatko-osissa mutta nyt ymmärrän, että hänen aikansa on mennyt tämän näytelmän harjoitteluun.

Jos menette katsomaan Tumman veden päällä -näytelmää, varatkaa paikkanne katsomon takaosasta. Ymmärrätte kyllä miksi, kun näette toteutuksen.

Tähän teatterireissuun liittyi pieni pukeutumispulma: olisin halunnut laittaa jotain tosi nättiä ylleni kun kerran suomalaisen teatterielämän kansallispyhäkköön oltiin menossa ja kun muutenkin teatteriin kuuluu pukeutua hyvin. Kävin jo vähän katselemassa uusia mekkoja ja kenkiä, mutta kas kummaa ostinkin uudet vaelluskengät enkä sitten enää raaskinut käyttää enempää vaatemenoihin. Niinpä otin viime syksynä ostamani harmaaruudullisen mekon, joka on palvellut minua kiitettävästi monissa työtilanteissa ja puin sen päälleni. Kun sitten eilen illalla ennen esitystä istuimme lämpiössä ja katselimme muuta yleisöä, olin ratkaisuuni oikein tyytyväinen. Kaikki muutkin olivat arkisesti, hyvinkin arkisesti pukeutuneita. Onko se yleensäkin tapana Helsingissä vai oliko syynä arki-ilta? 

Yövyimme Hotelli Arthurissa Vuorikadulla. Se on kätevästi lähellä teatteria, mutta vielä parempaa on se, että hotelli, entiseltä nimeltään Hospiz, oli aikoinaan Aino Kallaksen kantapaikka. Kallas asui hotellissa usein Helsingissä käydessään, aina samassa huoneessa. Nykyään Arthurissa on kirjailijalle omistettu nimikkohuone.

Ei tiedetä, onko juuri tämä se oikea huone, mutta talo on joka tapauksessa oikea. Olen ennenkin yöpynyt Arthurissa; kerran vietin siellä pari päivää ja tein Kallas-pyhiinvaelluksia pitkin Helsinkiä.

Tänään, ennen kotiinpaluuta halusimme vielä tehdä jotain mukavaa ja niinpä kävimme Kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kasvihuoneissa oli kaunista, lämmintä ja kosteaa. Ulkona sen sijaan puhalsi hyinen tuuli ja kasvihuonekäynnin jälkeen alkoi paleltaa. Kävimme vielä Hakaniemen hallissa, mutta lähdimme sen jälkeen aiottua aikaisemmin kotiin.

Seuraava kulttuurielämyksemme taitaakin sitten olla uusin Bond. Miehet tykkäävät siitä räiskesstä ja mäiskeestä, mutta on siinä naisillekin silmänruokaa. Jostain luin, että ihana James olisi välillä jopa ilkosillaan. Huh.

Aino Kallaksen jäljillä Tartossa

"Kuinka hajaannuttava on tämä kevät talon rakennuksineen minulle ollut! Maalareita, rakennusmestareita, värinäytteitä, keittiön helloja, navetan pohjapiirustuksia, huonekaluja, mutta ei keskitystä minkäänlaista." Näin kirjailija Aino Kallas kirjoitti päiväkirjaansa 4.6.1914. Perhe oli ostanut tontin vähän Tarton ulkopuolelta ja rakennutti siihen taloa, johon he muuttivat syyskuussa -14.

Talo on yhä jäljellä. Minä ja Raine kävimme katsomassa sitä kesällä.

Taloon muuttaessaan Aino oli 36-vuotias neljän 4-14 -vuotiaan lapsen äiti.

"Talo on suuri, niin suuri, että siellä voi olla yksinkin. Niin paljon tilaa, niin paljon huoneita. Mukavaa, hyvää kaikki, kaunista myös ---. Kaupunkiin kolmen virstan matka, jonka sentään kuljen joka päivä. Lapsilla on hyvä olla, kauniit, valoisat huoneensa ja ulkosalla työtä. Iltapäivisin he keräävät lastuja ja kiviä. Hillar on aamusta alkaen ulkona. Ja meillä on kotieläimiä! Hevonen, lehmä, kaksi kanaa, kaksi kukkoa ja valkea kissa," Aino kertoo kirjeessä lapsuudenystävälleen Ilona Jalavalle 21.10.1914.

Joulukuun 17. hän kirjoittaa sisarelleen Helmille: "Olemme yhä hyvin tyytyväisiä taloomme, vaikka teitten huonouden takia pääsy kaupunkiin aika ajoittain on vaikea. Lapset lähetämme nyt enimmäkseen hevosella kouluun. Asuntomme on vain ikävä kyllä puolivalmis, mutta toivottavasti voin kevättalvella tuoda huonekalut Suomesta. Hyvin hauska ja kodikas on alahalli, joka on sisustettu vanhaan virolaiseen tyyliin. Ruokasalissa seisoo isovanhempain kaunis ruokakaappi. Myös boudoiri keltaisine sisustuksineen on hyvin onnistunut. Sali ja minun huoneeni ovat aivan tyhjiä vielä."

Kirjailija sai odottaa oman huoneensa valmistumista kauan. Vasta syyskuussa 1918 hän voi kirjoittaa Helmi Krohnille: " Minulla on nyt oma kaunis huoneeni yläkerrassa, jonka vasta tänä kesänä panin kuntoon, sen oltua romuhuoneena kaikki nämä vuodet. Niin on nyt minullakin vihdoin rauhallinen työhuone." 

Ilo omasta huoneesta jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna Kallakset muuttivat ensin Helsinkiin ja sitten Lontooseen. Talosta luovuttiin.

Oma talo ei juuri tuonut onnea Aino Kallaksen elämään. Paljon myöhemmin hän totesi, että vaikka talo oli kaunis, hän ei ole missään viihtynyt niin huonosti kuin siellä. Syitä oli useita. Ensimmäinen maailmansota oli käynnissä ja saksalaismiehityksen uhka sai ihmiset pelkäämään ja valmistautumaan välillä pakomatkalle. Elämä oli kaikin puolin epävarmaa, mutta suurin syy viihtymättömyyteen tuli sisältäpäin. Kallasten avioliitto oli kriisissä,  Aino tunsi, ettei rakasta miestään enää ja haikaili muiden miesten perään. Tuskin hän itse olisi nimittänyt tunteitaan haikailuksi, kaikki olivat vakavasti otettavia, kohtalon sanelemia rakkauksia. Aino lähti välillä pois kotoa ja eli Helsingissä lyhyen ja ehkä hiukan yksipuolisen romanssin taidemaalari Janis Rozentalsin ja sitten runoilija Eino Leinon kanssa.

 Näillä portailla uskon Ainonkin joskus istuneen ja katselleen pihaansa, jonne he istuttivat paljon puita ja pensaita. Haluan uskoa, että ainakin jotkut pihapiirin suurista puista ovat yhä niitä samoja.

Talossa on Kallasten jälkeen ollut muun muassa tuberkuloosiparantola. Nyt siellä ei ole mitään ja pihapiiri on villiintynyt.

Syntymäpäivänään, 2.8.1915 Aino kirjoittaa päiväkirjaansa: " Eilen sietämätön päivä - aamusta alkaen. Illalla seisoin loggiassa, terävä kuu kumotti, koira haukkui, naapurimme katonharjan yllä loisti suuri, kirkas tähti. Olisiko tämä elämänmuoto siis lopussa? olen koettanut luoda muutaman kuutiometrin kauneutta - kun kotini häviää, häviää osa elämäntyöstäni, itsestäni."


96 vuotta ja 205 päivää myöhemmin loggiassa seisoin minä.

Aino ja Oskar Kallaksen rakennuttama talo, Kallaste, on osoitteessa Raja 31. Aivan vieressä on Tarton psykiatrinen klinikka ja pienen kävelymatkan päässä iso Lounamäen ostoskeskus.

Matkailujuttu

 Terveisiä Tallinnasta! Olimme siellä Rainen kanssa muutaman päivän ja siksi täällä blogistaniassa ei ole ollut mitään merkkejä minusta.

Asuimme Vanhassa kaupungissa, Lai-kadulla tässä viehättävässä ja ikivanhaan rakennukseen saneeratussa hotellissa.

Ikkunalaudat olivat ihanan leveitä ja niillä oli mukava istua. Tosin huoneemme oli kadun puolella ensimmäisessä kerroksessa (Lai-kadun, pääsisäänkäynti on Pikk-kadun puolella) enkä viitsinyt kovin kauaa istuskella ikkunassa etten tulisi väärin ymmärretyksi.

Kävimme museoissa. Neuvostoliiton miehitysajasta kertovassa museossa on esillä muun muassa yläkuvassa näkyviä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n käyttämiä kuuntelulaitteita.
Alakuvassa vene, jolla 1940-luvulla on kuljetettu pakolaisia Hiidenmaalta Gotlantiin.

Kiipesimme mös Kiek in die Köökiin (meniköhän nimi oikein?). Sehän on se paksu torni, jonka huipulla on kahvila. Kahvilan ikkunoista on aika mukavat maisemat yli Tallinnan. Nimensä torni on saanut siitä, että siellä muinoin päivystäneet vartiosotilaat vitsailivat näkevänsä suoraan tallinnalaisten keittiöihin. 

 Ajelimme raitiovaunulla edestakaisin. Parina päivänä ilma oli sateinen ja märkä ja minun saappaistani meni vesi sisään. Aloin palella aivan julmetusti kylmässä raitiovaunussa ja se vähän himmensi muuten mukavan matkailun iloa.

 Tämä arkisen näköinen kerrostalo oli minun matkani kohokohta. Olen jo vuosia toivonut pääseväni joskus näkemään tämän paikan. Osoite on Pärnu Maantee 23 ja tuossa sisäänkäynnin oikealla puolella ensimmäisessä kerroksessa oli Aino ja Oskar Kallaksen koti vuosina 1934-44. Olen varmaan kertonut, että olen intohimoinen Aino Kallas -fani ja harrastanut aikaisemminkin kirjallisia pyhiinvaellusmatkoja. Nyt on tämä kohde nähty, vielä on muutamia jäljellä. Tallinna - samoin kuin Helsinki ja Lontoo - ovat minulle ensisijaisesti Kallaksen kaupunkeja.
Nykyään tuossa huoneistossa on kampaamo.

Viron historiallinen museo on 1400-luvulta olevassa komeassa rakennuksessa.

Alakuvassa oleva pöytä on löydetty tartolaisesta vajasta 1970. Se on erikoinen siksi, että pöydän pinta on täynnä nimikirjoituksia. Useat viime vuosisadan alkupuolella siihen nimensä kirjoittaneet nousivat sittemmin Viron historian merkkimiehiksi. Yksi nimikirjoituksen jättäjistä oli Aino Kallaksen puoliso Oskar. Kuvassa Oskar on kolmas oikealta.

 Söimme hyvin. Tämä annos oli paras kaikista, Balthazar-ravintolassa. Syöminen vaati tehokkaan suojautumisen lautas- ja pöytäliinan alle (oikeasti!) sillä annos oli kiehuvan kuuma ja räiskyi rasvaa vielä kauan pöytään tuomisen jälkeen.

 Tallinnan hinnat ovat jo Suomen tasoa, jopa niiden ohi. Alakuvan kahvitilkka oli reissun pohjanoteeraus. En ollut vielä juonut kupista, kahvia todella annettiin vain tuon verran ja hinta oli kolme euroa!

Ihan ilman kommelluksia emme selvinneet. Pakkasin tavaramme vanhaan kassiin, joka on mielestäni ollut meillä vaikka kuinka kauan. Pakatessani ajattelin, ettei kenellekään muulla varmasti enää ole tällaista kassia, kaikki vetävät toinen toistaan hienompia matkalaukkuja perässään.

Tulimme kotiin Matkapoikien kuljetuksella Helsingistä. Jäimme pois Turun linja-autoasemalla, otimme tavaramme ja kävelimme kotiin. Auto jatkoi Raumalle loppujen matkustajien kanssa.
Kävellessämme Raine alkoi valittaa, että kassi tuntuu merkillisen painavalta.
- Täällä hölskyy joku pullokin, hän sanoi.

Sepäs olikin perin kummallista, sillä emme ostaneet ainuttakaan pulloa Tallinnasta. Aloimme tutkia kassia tarkemmin ja niinhän siinä oli käynyt, että eräällä raumalaisella pariskunnalla oli ollut täsmälleen samanlainen, vanha, ruskea kassi. Ja nyt se siis oli meillä, pulloineen kaikkineen.

Onneksi kassin osoitelapussa oli puhelinnumero. Soitin kassin omistajalle, joka istui yhtä autossa matkalla Raumalle. Taisin herättää, sillä hän kuulosti aika vihaiselta, mutta saimme kuitenkin sovittua, että hän ottaa meidän kassimme ja me ajamme seuraavana aamuna Raumalle.
 Kuten teimmekin ja nyt kassit ovat oikeilla omistajillaan.

Mitä tästä opimme? Sen, että aina, aina pitää tarkistaa vaikka luulee tietävänsä.

Ja vaikka Tallinnaan ei enää kannata lähteä ostosmatkalle halpojen hintojen perässä, sinne on yhä halpaa matkustaa. Me matkustimme nyt linja-autolla ja laivalla Turusta Tallinnaan ja olimme kolme yötä hyvässä hotellissa samalla hinnalla kuin olisimme menneet vaikka junalla Helsinkiin, käyneet teatterissa ja viipyneet hotellissa yhden yön.

Halpaa tai ei, pidän kyllä valtavan paljon enemmän tästä nykyisestä Tallinnasta kuin siitä, jossa kävin ensimmäisen kerran joskus 1980-luvun lopulla. Siihen tunkkaiseen, salakähmäiseen ja epäluulojen täyttämään suljettuun tilaan en tunne vähintäkään kaipuuta. 

Kannatan lämpimästi seuratoimintaa

Olen yhdistysihminen. Ehdottomasti. Jo lapsena liityin kaikenlaisiin yhdistyksiin heti, kun olin tarpeeksi vanha. Olen kuulunut ainakin Turun Akvaarioseuraan, Suomi-Neuvostoliitto -seuraan, SPR:n ja Turun Ratsastajiin. Siis lapsena. Sen jälkeen on tullut muutama uusi ja muutama vanha on jäänyt. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan kissanpissattajien yhdistys, kun minusta jo sai uskollisen ja uutteran jäsenen.

Nykyään innostus on hieman laantunut, vaikka kannatan edelleen lämpimästi seuratoimintaa. Nyt kuulun enää Kalle Päätalo -seuraan, jota en mitenkään raaski jättää, vaikka itse päähenkilö, kirjailija, on jo poistunut joukoistamme. Tänään tuli taas Päätalo-sanomat ja tietoa ensi kesän Päätalo-viikosta.

Kalle Päätalo on yksi suurimmista suomalaisista kirjailijoista. Tiedän monia, jotka ovat tästä eri mieltä ja naureskelevat Päätalon kirjoille. Heihin verrattuna minulla on kuitenkin se vahvuus, että olen lukenut kaikki Päätalon kirjat, osan useampaan kertaan. On ikään kuin parempi arvostella, kun tietää, mistä puhuu.

Päätalon kirjoihin tarttuminen vaatii kieltämättä päättäväistä asennetta. Alussa menee helposti sata, kaksikin sataa sivua, ennen kuin teksti alkaa vetää. Sen jälkeen ei enää tarvitsekaan muuta kuin pidellä kiinni: kirjat imaisevat mukaansa ja loppuvat aina liian pian. Kirjojen ehdotonta huippua on Iijoki-sarja, johon on tallennettu ainutlaatuinen kuvaus köyhän pojan tiestä menestyskirjailijaksi ja samalla suomalaisen yhteiskunnan rakentumisesta kymmenien vuosien ajalta. Myös työn ja työtapojen kuvaajana Päätalo on tehnyt urakan, jonka vertaista toista ei ole.

Kirjoittajana olen monta kertaa toivonut, että olisipa minulla yhtä kova polte ja sinnikkyys kuin Päätalolla. Juuri sillä hän saavutti sen, minkä saavutti, ei ylivertaisilla kirjoittajan lahjoilla. Hän tiesi sen itsekin ja sanoi, ettei kirjailijalle riitä, jos on lahjoja, sen lisäksi tarvitaan sinnikkyyttä. Tämä lausahdus minulla oli monta vuotta työpöytäni edessä seinällä. Tosin sekään ei auttanut minua toteuttamaan omia haaveitani, mutta olipa hyvin sanottu.

Päätalo-seuraan kuuluminen merkitsee minun osaltani vain noiden lehtien lukemista, en ole kertaakaan osallistunut edes Päätalo-päiville. Olen sentään kerran käynyt Taivalkoskella ja Jokijärvellä, seissyt Jokijärven rannalla ja tähyillyt sieltä Kallioniemeä, Päätalon lapsuuskotia. Siitä on niin kauan aikaa, ettei koko Päätalo-seuraa silloin vielä tainnut olla eikä Kallioniemi ollut mikään turistikohde vaan Päätalon sisarusten kesäpaikka. Sen takia minäkin siellä vastarannalla seisoin, enkä yrittänyt pihalle asti päästä.

Kirjahyllyssäni on yksi Päätaloon liittyvä aarre. Kirjoitin joskus 80-luvulla kaupunkilehteen kolumnin, jossa kehuin Päätaloa. Jonkun ajan perästä toimitukseen tuli minulle paketti Tampereelta. Sieltä kuoriutui Päätalon kirja Täysi tuntiraha ja sen etulehdelle kirjailija itse oli kirjoittanut: "Parhaat terveiseni Pirkolle täältä Mansen laitamilta Tampereelta. Kalle Päätalo". Viereen oli painettu vielä kirjailijan ex-libris.

Tuskin mikään mieheltä saamani teksti on minua koskaan niin paljon ilahduttanut.

Kirjallisista seuroista taidan kuulua myös Aino Kallas -seuraan. En ole tästä ihan varma, mutta ihmettelenpä, jos en kuulu. Ainakin minulla on hämärä mielikuva liittymisaikeista.

Jos en vielä kuulu, niin voisiko seura ystävällisesti ottaa minut jäsenekseen? Haloo?