Perhonen kupin laidalla

Aina kun kirjaudun blogiini, katson ensimmäiseksi tilastot: kuinka monta ihmistä on käynyt Ruusupensaan takana tänään. Muitakin tilastoja siellä on, esimerkiksi nyt huomasin, että olen kirjoittanut 401 päivitystä ja saanut 400 kommenttia. Aika tarkkaan siis kommentti per päivitys. Kiitos vaan niistä ja lisää saa mielellään tulla - se, että joku kommentoi kertoo, että joku on silloin melko varmasti myös lukenut. En järjestä mitään kilpailuja enkä arpajaisia mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut teidän ajatuksistanne eikä sitä, ettenkö ilahtuisi viesteistä.

Tänään olen haravoinut. Ajoin aamulla maalle Nonnan kanssa ja siivosin ensi töikseni kukkapenkit. Sitten haravoin pienen niittyni ja vähän muuta. Kuulostaa vaatimattomalta, mutta kulutin tähän kaikkeen kuitenkin monta tuntia ja nyt juuri tuntuu siltä, että huomenna tunnen haravoimisen lihaksissani erittäin hyvin.

Ennen kuin ruoho alkaa kunnolla kasvaa, tontilla vihertää tämä pääsiäisruohoa muistuttava kaunokainen. Sitä on vain kahdessa paikassa, mutta se muodostaa silmiinpistävän, heleänvihreän maton siellä missä sitä on. Vähän myöhemmin kasviin ilmestyy pieniä, keltaisia kukkia. Kyseessä lienee pikkukäenrieska, pienin luonnossamme esiintyvä lilja.

Päivä oli tosi lämmin, varsinkin kun teki ahkerasti töitä. Välillä istuin navetan seinustalle ja söin eväitä. Minulla oli termoskannussa hunajalla maustettua teetä ja kun istuin nauttimassa sitä auringossa jostain lensi äkkiä perhonen ja istahti kupin laidalle. Yritin saada kameran taskustani, mutta tietysti perhonen lensi pois juuri, kun onnistuin.

Vähän ikävämmän luontoelämyksen koin Vanhan Maatilan keittiössä. Menin kastelemaan kukkia (kyllä, muutama pelargoni on säilynyt hengissä talven yli) ja otin vettä ämpäristä, johon olin varta vasten kukille jättänyt sitä syksyllä. Vesikauha oli alapuolelta ällöttävän ruskean liejun peitossa ja niin oli koko ämpäri, kun katsoin sinne. Hiiri oli päättänyt päivänsä ämpärin pohjalle.

Sitä ämpäriä ei meillä enää käytetä, ei myöskään vesikauhaa. Molemmat ovat nyt roskiksessa. En ole mielestäni mikään hienohelma mitä tulee hiirenraatoihin tai muihin vastaaviin, mutta tämä oli jo liikaa.

Näin on siis kevät virallisesti avattu. Haravoidessani tein samalla suunnitelmia tulevien viikonloppujen varalle.

Päivän onnellisin taisi kuitenkin tänään olla koira. Nonna oli niin iloinen kun se pääsi juoksemaan vapaasti, että se oikein säteili. Alkukeväästä koira on aina tavattoman tottelevainenkin, tulee salamana ensimmäisestä kutsusta jos ollenkaan jättää minua näköpiiristään. Kesän mittaan se sitten rohkaistuu ja tulee niin itsevarmaksi, ettei viitsi aina totella.

Jos nyt väsyttääkin ja lihaksissa tuntuu tiedän ainakin, etten ole yksin. Tällaisena upeana kevätsunnuntaina ovat varmasti haravat suihkineet joka puolella. Vai kuinka?