Tulipas sössittyä taas tänään oikein epäepäammattimaisesti.
Lähdin aamupäivällä jutuntekoon maakunnan etäisimmälle rajalle. En käy siellä kovin usein mutta en kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa menossa ko. paikkaan.
Selvitin tietysti reitin ja matkan etukäteen. Tulostin mukaani kartan ja ajo-ohjeet. Perehdyin aiheeseeni niin hyvin kuin googlettamalla pystyin. Tunsin erityiseksi velvollisuudekseni olla ajoissa paikalla, sillä aiemmin viikolla haastateltavani oli yrittänyt pyristellä sovitusta haastattelusta eroon ja minä olin hienovaraisesti kiristänyt häntä kuitenkin suostumaan ja onnistunut siinä.
Ja mitä sitten tapahtui?
Minä eksyin. Ihan kerta kaikkiaan eksyin. Yhtäkkiä olin keskellä maaseutua paikassa, jossa minun suinkaan ei näppärien ajo-ohjeideni mukaan pitänyt olla. Kaiken lisäksi kello lähestyi armotonta vauhtia kahtatoista jolloin minun piti olla perillä.
Ei muuta kuin puhelin käteen ja soittamaan. Haastateltavani yritti neuvoa minua mutta hänkään ei oikein saanut päähänsä, missä mahdoin olla. Lopulta hän oli keksivinään paikan ja neuvoi minulle tien jota lähdin ajamaan. Sillä seurauksella, että kohta olin melkein samassa paikassa josta olin aloittanut eksymiseni eli ihan hukassa.
Oli pakko nöyrtyä ja soittaa toisen kerran. Haastateltavani ei nytkään saanut päähänsä missä minä mahdoin olla mutta antoi kuitenkin sen verran uutta tietoa omasta olinpaikastaan, että löysin oikean suunnan.
Pääsin perille noin puoli tuntia myöhässä. "Perillä" oli paikkakunnan keskustaajaman keskipiste jota oli mahdoton olla huomaamatta, tulipa mistä suunnasta tahansa. "Perille" löytämistäni olisi ratkaisevasti helpottanut jos joku - esimerkiksi minä itse - olisi ymmärtänyt huomata tämän "Perille"-paikan varsin keskeisen sijainnin. Kartasta vaikka.
Onneksi, onneksi haastateltavani oli leppoisa ja huumorintajuinen ihminen. Joku toisenlainen olisi jo kieltäytynyt koko jutusta. Pyytelin anteeksi ja vakuutin, ettei minulle ikinä ennen ole käynyt näin (ai ei muka?) ja sanoin, että uskoakseni olen kuitenkin parempi jutuntekijä kuin kartanlukija (mikä sentään on totta).
Kommelluksia sattuu, vaikka ei saisi. Aina niistä jotain oppiikin. Tänään koin välähdyksen siitä miltä tuntuu, kun ei äkkiä kykenekään johonkin, jonka piti olla ihan helppoa. Ei vain tiedä eikä osaa enää. Siltä siis tuntuu, kun alkaa dementoitua. Aika ikävä tunne muuten.
Niin ja navigaattoria en käytä. Kun joku kumminkin kysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti