Kohtaamisia

Puuhakas viikonloppu on takana (puuhakas? kyllä tuon kuvaamiseen pitäisi olla joku järeämpi sana) ja olen taas kaupungissa. Vanha Maatila on jälleen kerran putsattu talven jäljistä Tolua säästämättä. Viimeiseksi pesin hiirenloukut kiehuvalla vedellä. Hiiret ovat kannibaaleja; yhdestä loukusta tipahti pesuveteen pieni pää, kaiken muun lajitoverit olivat syöneet niin tarkkaan, että luulin loukkua tyhjäksi.

Muitakin luontoelämyksiä viikonloppuun mahtui. Illalla ihailin pellolla laiduntavaa peuraa. Minulla on mahdollisuus istua kaikessa rauhassa käsi poskella ikkunassa ja katsella kaunista eläintä, mutta se isäntä, jonka oraspellossa peura kulkee kaiket illat syömässä ja sotkemassa, ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen minun kanssani.

Tänään törmäsin, ikävä kyllä, kyykäärmeeseen pihalla. Kohtaaminen päättyi surullisesti, sillä tapoin käärmeen. Sanoin sille ensin, että olen tosi pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei nyt ole. Käärmeet saavat olla minun puolestani rauhassa kaikkialla muualla paitsi pihapiirissä. Enkä halunnut uskotella itselleni, että epäonninen kyy oli vain matkalla jonnekin - kyiden reviiri on aika pieni. Jos se olisi päässyt karkuun, se olisi ollut jonain toisena päivänä taas jonkun kulkureitillä, vaikkapa koiran tai lastenlasten. Puhumattakaan siitä, että joka kerta kun menen huussiin, olisin pelännyt, että se odottelee minua pytyn kannella.

Liioittelua, ehkä. Minulle tuli joka tapauksessa paha mieli kun tapoin eläimen. Kyylle kävi huonommin.

Tuskin olin selvinnyt tappohommistani ja saanut ruumiin hävitettyä, kun naapurin pieni tyttö ajoi pienellä vaaleanpunaisella pyörällään pihaan. Hän tuli pitämään minulle seuraa keittiöön sillä aikaa, kun tiskasin.

Pahoittelin sitä, että minulla ei nyt ollut yllätysvieraalleni mitään hyvää tarjottavaa, kun olin tullut maalle vain vähäisten eväiden kanssa. Tyttö halusi tietää, mitä minulla oli ollut eväänä. Kerroin, että leipää ja pullaa, mutta pullat olin syönyt kaikki jo eilen. Tytöstä se oli valtavan huvittavaa.

- Kyllä minä voin leipääkin ottaa, hän sitten sanoi suopeasti.

En viitsinyt lähteä kaivamaan eväskassejani kesken tiskauksen ja ehdotin, että tyttö voisi syödä vaikka keittiön pöydällä olleen banaanin. Se kelpasi.
Sitten me keskustelimme vesijohdosta. Tyttö halusi tietää, miksi meillä ei ole vesijohtoa. Selitin, että vesijohdon rakentaminen olisi aika iso työ, kun pitäisi kaivaa kovasti ja se olisi hankalaa.

- Eikö se - se mökkiläisen mies voi kaivaa tänne vesijohtoa, tyttö ehdotti.

Kyläläisille me olemme mökkiläisiä, eikä tyttö muista meidän nimiämme. Sanoin hänelle, että tuskinpa mökkiläisen mies on erityisemmin innostunut kaivamaan vesijohtoa, että kyllä minä kannan vettä tällä ämpärillä vaan. Tyttö oli hetken hiljaa ja minä jatkoin tiskaamista.

- Tuleekos sitä leipää, kuului hetken päästä.

Sanoin, että teen työni ensin valmiiksi. Voileivän tekoon asti emme kuitenkaan päässeet, sillä siinä samassa naapurin isäntä tuli hakemaan tyttöään kotiin.

Pieni naapurini on valtavan suloinen.En ehkä koskaan näe, miten hän kasvaa isoksi kun myymme Vanhan Maatilan ja lähdemme kylältä pois.

Mutta sen murehtimisen aika ei ole vielä tänä vuonna.