Suhde äitiin on aina vaikea

Luen parhaillaan Reko ja Tiina Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia.  Se on tosikertomus kirjailijasta, joka sairastuu syöpään ja kuolee siihen, Reko Lundánin oma tarina.

Olen vasta puolessa välissä, mutta luin tänään luvun, joka antoi aiheen tämän päivän kirjoitukselle. Siinä kirjan naiskertoja, Minna, kuvaa kohtauksen itsensä ja äitinsä välillä. Äiti on aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi, äiti löytää roskiksista tavaroita, joita tytär voi hyvinkin tarvita, äiti tuo pakastimen täyteen marjoja ja etsii ihmeparantajan sairaalle miehelle. Tytär ei oikein tykkää äidin hääräilyistä, mutta ei saa suutaan auki ennen kuin perheen ahdistava tilanne saa maljan kuohumaan yli äyräittensä. Sitten huudetaan ja itketään ja kadutaan vähän ajan päästä.

Kohtauksessa oli jotain kovin tuttua. Väitän, että sitä samaa tapahtuu aika monessa perheessä.
Nyt ymmärrän molempia osapuolia kun nuorempana olisin ymmärtänyt vain tytärtä.

Minunkin äitini oli aina valmis siirtämään omia menojaan tullakseen lastenvahdiksi. Hän siivosi ja laittoi ruokaa ja teki kaiken aina paljon tehokkaammin kuin minä itse. Hän oli aina valmis antamaan vähästään ja mainitsi sitten lämmittäneensä itselleen samaa makkarasoppaa kolme päivää peräkkäin. Hän oli niitä naisia, joiden kuolinilmoituksiin laitetaan värssy "Et mitään pyytänyt vaan kaikkesi annoit".

Olinko minä kiitollinen? Ehkä joskus, mutta usein olin raivoissani. Olin tietysti kiitollinen, jos olin itse pyytänyt apua ja saanut sitä. Mutta raivoissani, jos minulle tyrkytettiin kysymättä jotain, jota en halunnut ja josta sitten kuitenkin olisi tarvinnut olla kiitollinen. Ei sellaisen uhrautumisen edessä voi muuta kuin olla raivoissaan. Nytkään en voi sanoa muuta, kuin että hän teki hyvän hyvyyttään minun edestäni valtavasti asioita, joita en olisi ansainnut ja joista en osannut tuntea kiitollisuutta.

Mutta nyt alan itse olla siinä asemassa, missä oma äitini näitä uhrauksiaan teki. Osaanko olla viisaampi, toimia paremmin? Olen jotenkin ollut huomaavinani, että vaikka meillä keski-ikäisillä naisilla olisi yhtä ja toista sanottavaa omista äideistämme, me luulemme itse olevamme eri asemassa. Mehän olemme järkeviä, nykyaikaisia naisia, joilla on hyvä suhde omiin lapsiimme. Lapsemme suorastaan odottavat, että me soittaisimme, tupsahtaisimme oven taakse, toisimme yllätyslahjoja ja tarjoaisimme itseämme seuraksi sinne ja tänne.

Tai jos kuitenkin on niin, että omat tyttäremme ja poikamme ruotivat meidän huonoja puoliamme ystäviensä kanssa yhtä kiivaasti kuin me aikoinamme. Huonoja puolia, joita riittää ja riittää.

Kyllä on vaikea tietää, miten pitäisi toimia. Sydän käskee huolehtia ja ottaa selvää, järki käskee pitää suun kiinni ja pysyä loitommalla. Perhelehtien lukijapalstoilla on jatkuvasti katkeria kirjoituksia, joissa joko aikuiset lapset valittavat, että vanhemmat eivät enää välitä tai vanhat vanhemmat valittavat, että aikuiset lapset joko eivät välitä tai haluavat koko ajan ja uuvuksiin asti jotain. Ole siinä sitten järkevä ja mieliksi kaikille.

Sen ainakin tiedän, että olisin niin halunnut oman äitini elävän enemmän itselleen. Olisi ollut mukava tietää, että hänellä olisi ollut hauskaa ystäviensä kanssa ja kiinnostavia harrastuksia ja omia menoja, joista ihan mielelläni olisin sitten myöhemmin kuullut. Olisin ollut onnellinen tietäessäni, että hän olisi ollut onnellinen. Ikävä kyllä minä taisin tuoda aika vähän onnea hänen elämäänsä.

Lundánien kirja on synkkä, sen tiesin jo silloin, kun lainasin sen. Ei pitäisi lukea niin synkkiä kirjoja, tulee itsekin ihan synkäksi. On tosi kurjaa pohtia jotain äitisuhdetta sitten, kun se toinen osapuoli on peruuttamattomasti poissa.
Joten te, joilla äiti tai isä vielä on tässä maailmassa, miettikää nyt, mitä haluaisitte heille sanoa. Ja sanokaa se sitten.