Löysin sisäisen insinöörini ja lähdin puistoon

Valtava tekninen läpimurto tapahtui tänään: osasin ihan itse etsiä uudet kanavapaikat televisioon. Ja kun vielä onnistuin vaihtamaan profiilikuvani, olenkin jo melkein valmis insinööri.

Muuten kyllä harmittaa se, että television kanavapaikkoja pitää mielivaltaisesti muutella ja tuottaa ihmisille vaivaa. Olisivat ne vanhatkin kelvanneet. Ja sitten käy vaikka niin kuin taannoin eräässä turkulaisessa kodinkonekorjaamossa: muuan daami toi radionsa korjaamoon ja kertoi, että sieltä ei kuulu mitään.

- Rouva hyvä, kyllä me voimme sen tännekin ottaa, mutta kai te tiedätte, että nyt on menossa radiolakko, korjaaja sanoi.

Se rouva en ollut minä ja tästä on jo paljon aikaa. Ei kai radioita enää korjata missään.

Kuvittelin aamulla, että saisin tänään paljonkin aikaiseksi. Tulokset jäivät kuitenkin varsin vähäisiksi. Tein vähän töitä ja opiskelin vähän eikä kummastakaan tullut juuri mitään. Kävin myös koirapuistossa ja siellä oli sentään mukavaa, koiralla ainakin.

Isompi koira on meidän Nonna, pieni vuoden vanha norwichinterrieri. Pikkukaveri pääsi töppöjaloillaan yllättävän ketterästi lujaa juoksevan Nonnan perässä. Se näytti hauskalta, aivan kuin pölyhuisku olisi pomppinut pitkin puistoa.

Iso-Heikkilän koirapuisto on aika iso ja siitä hyvä, että siellä on kentän lisäksi myös metsää. Koirilla on siten monipuolista maastoa juoksennella. Huono puoli on se, että usein puistossa joutuu olemaan yksin. Parhaiten siellä tapaa muita koiria joskus neljän-viiden jälkeen iltapäivällä, kun ihmiset pääsevät töistä ja tulevat ulkoiluttamaan lemmikkejään.

Nonna tulee puistossa melkein kaikkien kanssa hyvin toimeen. Vain samankokoisille nartuille se saattaa äristä mutta ei sitäkään aina. Nonna on hyvä leikkikaveri, sillä se jaksaa juosta ja leikkiä ja on iloinen ja hyväntahtoinen.  Siis puistossa ja vapaana, kadulla remmissä se on ihan toinen koira.

Käyn puistossa aika usein ja olen tavannut siellä paljon erilaisia koiranomistajia (en sentään aina ole yksin). Jotkut ajavat autolla aidan taakse, tyrkkäävät koiran portista sisään, polttavat yhden tupakan ja kutsuvat sitten koiransa takaisin autoon ja ajavat tiehensä. Silloin aina toivon, ettei se olisi sen koiran pääulkoilu sinä päivänä.

Sitten on todellisia koiraharrastajia, jotka puuhailevat koiriensa kanssa vaikka missä aglilityissä ja tottelevaisuuskoulutuksissa, näyttelyistä puhumattakaan. Heidän koiransa ottavat kadehdittavan hienosti kontaktia omistajiinsa ja ovat hyvin hoidettuja.

Joillakin taas ei ole minkäänlaista auktoriteettia koiriinsa. Kun eläimet pääsevät vapaiksi, ne ottavat vapaudestaan kaiken irti ja viis veisaavat omistajan kutsuista. Kotiinlähtö on aina suuri esitys: omistajaparka jahtaa koiraansa pitkin puistoa ja saa sen kytkettyä vasta sinnikkäiden yritysten ja nameilla houkuttelun jälkeen.

Muutamilla on tapana huudella koiransa nimeä koko ajan. Huli tai Puli ei saisi ottaa askeltakaan, ei missään nimessä leikkiä rajusti, ei juosta kauas eikä lähellekään eikä ylipäätään olla koira. Mitä koira sitten ymmärtää siitä, että se kuulee omaa nimeään jatkuvasti? "Puli! Puli! Puli! Pulipuli!" Ei se varmaan mitään siitä ymmärrä, mutta kaipa se on siihen tottunut.

Kaupunkilaiskoiralle koirapuisto on ainoa paikka, missä voi juosta vapaana. Yritän omalta osaltani käyttää puistoa ja pitää sen siistinä jotta meillä olisi jatkossakin paikka, minne suunnata päivälenkillä. Olen käynyt muissakin Turun koirapuistoissa, mutta Iso-Heikkilän puisto on paras niistä.

Sillä aikaa, kun koirat leikkivät, me koirien emännät juttelimme niistä. Kävimme läpi kullanmurujen luonteenpiirteet, allergiat, vatsantoiminnat ja ruokavaliot.
Ihan samaan tapaan kuin äidit hiekkalaatikolla.