Meillä pakataan taas

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy.

                         Peppi Pitkätossun lähtölaulu


Näin ovat taas asiat meillä. Laukku on melkein pakattu, lentoliput selvitetty ja lähtö odottaa - ei minua, vaan miestä - huomenaamuna. Seuraavan kerran näemme ensi vuonna.

Tämän kuvan Marinerista otin keväällä Ushuaiassa, maailman laidalla.

Merimiehen vaimona saa tottua lähtöihin ja poissaoloihin. Minulle tämä käy, tarvitsen paljon tilaa ja aikaa omille tekemisilleni, mutta tiedän, ettei se kaikilta onnistu. Jotkut haluavat viettää elämänsä puolison kyljessä ja tehdä kaiken yhdessä ruokaostoksista lähtien. Eikä siinä mitään vikaa ole, jos se sopii molemmille. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää yhdessä.

Mariner on ollut kesän Välimerellä, risteillyt siellä jossain Turkin ja Italian välillä. Raine menee laivalle Roomasta ja sitten, parin viikon päästä, he suuntaavat taas kohti  Karibiaa, jonne Mariner menee talveksi.

Minulla on taas vaikka mitä suunnitelmia, jotka kaikki pitäisi toteuttaa hetimiten. Opiskelun suhteen alkaa jo huono omatunto vaivata ja ensimmäinen oikea tenttikin lähestyy. Nyt, kun koti taas tyhjenee toivon, että saan otettua itseäni niskasta kiinni, vaikka kielioppi ei vieläkään ole muuttunut kiinnostavaksi.

Asiasta vielä toiseen: kävin tänään käytettyjä toimistokalusteita myyvässä Encoressa ja löysin itselleni uuden työtuolin. Toistaiseksi se jäi sinne odottamaan, käyn hakemassa sen huomenna. Tuolissa oli hyvä istua, mutta erityisesti iloitsen sen kirkkaanpunaisesta väristä. Sellaisessa tuolissa syntyy varmaan tuoreita ajatuksia?

Lakatut varpaankynnet ja muuta kesähauskaa

Yritin eilen illalla päivittää blogin, mutta systeemi ei toiminut. Joten jos tänne ei ilmesty mitään uutta, vika ei välttämättä ole laiskan kirjoittajan.

Ihan ensiksi pitää kehua miten onnellinen olen, kun sain taas toimivan puhelimen. Kävin eilen Turussa ja Laura auttoi minua ottamaan sim-kortin siitä uudesta, hienosta ja kuuromykästä kapistuksesta joka myytiin puhelimena ja siirtämään sen vanhaan, uskolliseen Nokiaani. Nyt helinäkeijut helisevät taas kauniisti kuin Kari Kuuvan Vanha Pelargonia konsanaan joka ei sekään helissyt mutta teki muuten onnelliseksi.

Viikonloppu kului seurustellessa kaukaa tulleen ystävän kanssa. Teimme lauantaina pienen kesäretken ja ajoimme Kustaviin. Kävimme Käsityöläiskylässä, jossa en ollutkaan aikaisemmin vieraillut.

Kylässä on myös kotieläimiä, ainakin vuohia ja kaneja. Tämä yksilö yritti syödä minun vaatteeni, kun en tarjonnut sille ruohoa.

Kustavin Savipajan astiat ovat tuttuja monesta kodista. Niitä oli pihamaalla hyllykaupalla. Minun makuuni nämä ovat liian raskaita, mutta monet muut taitavat näistä pitää, onhan astioita myyty jo vaikka kuinka kauan.

Käsityökylästä ajoimme Laura Peterzensin myymälään. Olisimme voineet syödä Parattulan vierasvenesataman ravintolassa, elleivät saaristolaispöytä ja kahdenkympin hinta olisi meidän mielestämme olleet pahasti epäsuhtaisia. Ruokaa löytyi Kustavin keskustasta ravintola Villa Volterista. Tilasin paistettuja silakkafileitä uusien perunoiden kanssa; annos maksoi vajaa 15 euroa ja oli oikein hyvä.

Melkein ravintolaa vastapäätä tien toisella puolella on paikka, johon liittyy hauska muisto.Olin monta vuotta sitten menossa tuohon paikkaan tekemään haastattelua, mutta ajoinkin vahingossa väärään pihaan, viereiseen taloon. Huomasin tietysti erehtyneeni ja päätin peruuttaa oikeaan pihaan, reitti kun näytti aivan selvältä. Niin se olikin, paitsi että viereinen piha oli lähes metrin alempana, jyrkän töyrään toisella puolella. Siinä kävi tietysti niin, että Xantia ja minä jäimme killumaan töyräälle. En ehtinyt kuitenkaan tehdä yhtään mitään, kun Kustavin kunnanjohtaja osui paikalle. Veijo Katara on erittäin aikaansaava ja reipas ihminen ja tuossa tuokiossa hän oli hakenut Kustavin yrittäjäyhdistyksen puheenjohtajan (jota olin menossa tapaamaan) apuun. Yhdessä miehet yrittivät tuuppia autoani töyrästä ylös.

En tiedä, olisiko yritys onnistunut, sillä miehet eivät ehtineet kunnolla aloittaakaan, ennen kuin ohi ajanut Rannikkovartioston auto kurvasi meidän luoksemme. Sieltä nousi kaksi salskeaa miestä hinausköyden kanssa. Muutamassa sekunnissa Xantia ja minut oli pelastettu enkä tainnut ehtiä edes kiittää, kun auttajani olivat jo poissa.

Pääsin tekemään haastatteluni. Killumisen seurauksena jouduin viemään Xantian pakoputken paikattavaksi, mutta se oli pieni harmi. Tuon episodin jälkeen olen katsonut hyvin tarkasti, minne peruutan. Ja jos Kustavi oli mielestäni jo aikaisemmin aina aurinkoinen kesäkunta, on sen kuva sen jälkeen ollut entistä positiivisempi.

Tänään kävin Säkylässä. Ystävien pihalla on seissyt jo jonkun aikaa uusi huvimaja, mutta näin sen nyt vasta. Kyllä on hieno!

En ole koskaan tuntenut ihmeempää vetoa huvimajoihin, noihin pieniin, pyöreisiin ja aika turhan näköisiin rakennelmiin. Mutta tämä maja oli oikeasti viihtyisä ja sitä paitsi niin iso, että siellä sopii viettämään aikaa useampikin ihminen yhtä aikaa. Majan kruunaa iso terassi, josta saa ihailla aitoa satakuntalaista maalaismaisemaa.

Otin tämän majankatselureissun niin vakavasti, että tein ennen sitä jotain, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Lakkasin varpaankynteni. Olen elänyt 53 vuotta enkä koskaan lakannut varpaan- ja harvemmin sormenkynsiäkään. Nyt sen tein ja teinkin huolella. Levitin salin (kun siellä on hyvä valo) lattialle sanomalehden, istuin sen päälle, laitoin lasit nenälleni ja lakkasin. Silmälaseista huolimatta en ollut ihan varma, minne sutini aina osui, mutta lopputulos vaikutti aika hyvältä.

Siinä lehdellä äheltäessäni tunsin itseni Peppi Pitkätossuksi.
Hänelläkin asiaan paneutuminen kaikesta sydämestä korvasi sen, ettei lopputuote välttämättä olisi läpäissyt vaatimattomintakaan laaduntarkastusta.